Liikennekulttuurista

Tehän tiedätte ne blogit ja kolumnit, missä ulkosuomalainen kehuu uutta kotimaataan ja hakee Suomesta pelkkiä negatiivisia vertailukohtia. Tämä ei ole sellainen blogi. Tiedätte varmaan myös ne blogit ja kolumnit, joissa sopeutumaton ja ehkä vastentahtoisesti muuttanut ulkosuomalainen valittaa uuden kotimaansa kaikista mahdollisista epäkohdista ja haikailee Suomen joka niemeen, notkoon ja saarelmaan. Tämä blogi ei ole sellainenkaan.  Tämä on blogi, jossa kerron, miten koen elämän Ruotsissa ja koska olen lähtenyt tänne positiivisin mielin, voi olla, että kirjoitan enemmän siitä, mikä täällä on hienoa, upeata tai jopa paremmin kuin Suomessa. Mutta jos olen pojan kanssa kuunnellut liikaa Stepaa ja siksi haikealla mielellä, saatan haikailla synnyinmaan joidenkin parempien käytänteiden perään ja ryhdyn kriittiseksi Ruotsia kohtaan.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=s5EOMPBVbVI&w=420&h=315]

Suomessa kohtalaisen moni on sitä mieltä, että valtio säätelee ja rajoittaa ihmisten elämistä ja tekemistä ihan liikaa. Yksi tyytymättömien joukko on automiehet, jotka säännöllisesti nostavat esille liikenteen sujuvuutta rajoittavat säännöt, esim. (talvi)nopeusrajoitukset. Viimeksi muutama päivä sitten oli HS:n mielipidepalstalla kirjoitus, jossa kyseenalaistettiin 6-kaistaiselle Länsiväylän osuudelle suunniteltu 80 km/h nopeusrajoitus. Kohtalaisen paljon autoilevana en itsekään aina ymmärrä joidenkin tieosuuksien rajoituksia tai sitä, miksi tietyömailla on alhainen rajoitus voimassa myös silloin, kun töitä ei tehdä. No, jälkimmäinen ärsytyksen aihe on ehkä kiinni vain siitä, että nopeusrajoitusmerkin päälle ei jakseta käydä vetämässä huppua. Yllättäen olen kuitenkin Ruotsissa alkanut kaivata suomalaisen liikennesuunnittelun holhoamismentaliteettia ja turvallisuusajattelua sekä suomalaisten kunnioitusta liikennesääntöjä kohtaan.

Otetaan pari esimerkkiä. Suomalaisten moottoriteiden valaistusta on syytetty liioitteluksi ja tuhlaavaksi. Tuhlaavaa se onkin, mutta kun täällä ajaa järjestään sysipimeillä moottoriteillä tajuaa, kuinka paljon helpompaa on pimeään aikaan arvioida muiden tielläliikkujien liikkeet, jos tie on valaistu. Ruotsalaisilla mooottoriteillä on joskus myös järjettömän kapeat piennaralueet ja erittäin lyhyet ja huonosti valaistut poistumiskaistat liittymissä. Talvinopeusrajoituksia ei ainakaan länsirannikolla ole näkynyt, tosin perusnopeus motareilla on vain 110 km/h.

Pienemmät maantiet ovat ikäviä ajaa, sillä piennarta ei juuri ole, eikä valaistustakaan. Ei edes risteyksissä. Tuttavarouva ajoi kerran 20 kilsan ketunlenkin, kun oli tuomassa tytärtämme treeneistä kotiin ja ajoi pimeässä risteyksen ohi. Itse opin oikean lähestymistavan kyseiseen risteykseen vasta kahden kuukauden ja  parinkymmenen lähestymisyrityksen jälkeen. Nopeusrajoitus näillä mutkaisilla teillä on yleensä 70 km/h, joka on ihan ok kesäkeleillä, mutta stigblomqvistit kiihdyttävät usein ohi, vaikka itse ajaisi 75-80 km/h. Uskomatonta on, että sama 70 nopeusrajoitus on lähestyttäessä Stenungsundia pohjoisesta, vaikka siinä kohtaa ajetaan tuhansia ihmisiä työllistävien kemian tehtaiden ohi ja töiden loputtua liikenne tehdasalueilta on melkoinen. Kaiken kaikkiaan täällä on lukuisia sellaisia tieosuuksia 70 km/h nopeusrajoituksella, joissa Suomessa olisi 50 km/h. Esimerkiksi vilkkaasti liikennöidyt sillat Stenungsundista Tjörnin saarelle.

Autoilijat myös noudattavat huonosti liikennesääntöjä. Moottoritiellä ajetaan vähintään 100 km/h oli rajoitus mikä tahansa. Nopeutta ei lasketa edes 50 km/h tietyöhidasteen takia. Norjalaiset ovat kaikkein välinpitämättömimpiä tässä asiassa. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että liikenneympyrään eli kiertoliittymään tultaessa autoilija näyttää vilkkua vasempaan, mikä on hyvin outoa, sillä ympyrään tullessa ei vilkkua kuulu näyttää, eikä varsinkaan voi kääntyä ympyrässä vasempaan. Väistämissäännöt ovat täällä  samat kuin Suomessa eli jos ei toisin osoiteta, niin oikealta tulevaa väistetään. Paitsi että niin ei ainakaan Stenungsundissa tehdä. Tietyille väylille on vakiintunut pääväylän status ja jos sitä ajellaan, niin silloin ei väistetä ketään. Paitsi kello neljän  (tai joskus se on jo klo 12 tai 14) ruuhkassa, jolloin niin risteyksissä kuin kiertoliittymissä toimii täydellinen vetoketjusysteemi eli vuorotellen tullaan sieltä ja vuorotellen tuolta. Hienoa ja sopuisaa. Mutta silloin etenemisvauhti onkin n. 10 km/h tai vähemmän.

Eniten kauhistelen ja ihmettelen rautateiden tasoristeyksiä. Ne nimittäin ovat järjestään vain valo- ja puomiohjattuja. Eritasoliittymiä ei ole Stenungsundissa lainkaan, eikä  muuallakaan länsirannikolla kuin satunnaisesti. Jalankulkijoille taas on useita ylityspaikkoja, joissa on vain hidasteaidat ja hälytykset, mutta ei mitään puomia. Suomessahan muut kuin eritasoristeykset alkavat olla katoavaa kansanperinnettä.

Ei täällä tietenkään liikenteessä pelätä tarvitse, mutta koska liikennemäärät ovat  suuret ja liikenneturvallisuudessa parantamista, saa täällä olla aika skarppina koko ajan. Onneksi kanssa-autoilijat ovat pääsääntöisesti silti rauhallisia ja antavat välillä suurkaupunkiin autonsa kanssa eksyvälle maahanmuuttajalle sopuisasti tietä, jos navigaattori jälleen kerran on liian myöhään kertonut, millä kaistalla pitäisi olla. Töötti ei ole soinut, ei edes varoitukseksi.