Nuo enimmäkseen sydämelliset ja kohteliaat ruotsalaiset
Kuluneella viikolla oli Kauppalehdessä kolumni, jossa kirjeenvaihtaja Antti Lehmusvirta tilitti Suomen huonoa mainetta ja samalla oman markkina-arvonsa laskua Ruotsissa. Pahoittelut toimittajalle tästä, mutta ihmettelen suuresti hänen kokemuksiaan ja niin näytti moni kolumnin kommenttiosioon kirjoittanutkin ihmetelleen. Toki kommenteissa oli myös perusväittämät siitä, että ruotsilla on turha yrittää Ruotsissa, jos ei sitä täydellisesti osaa. Ruotsalaiset kuulemma puhuvat mieluummin englantia. En ole huomannut tällaista. Kukaan ei ole sanonut minulle sanaakaan englantia. Lehmusvirta jatkoi aihetta vielä myöhemmin ja julkaisi uudessa kolumnissa saamiaan, etupäässä omia kokemuksiaan tukevia sähköpostipalautteita, jotka eroavat omista ensikokemuksistani täysin. Meidät on otettu vastaan joko lämpimästi tai neutraalisti riippumatta siitä, puhummeko suomenruotsia vai kouluruotsia. Negatiivisuutta ja ylimielisyyttä ei ole esiintynyt.
Olen sen verran työni kovettama, että varsinaiseksi hymypojaksi minua ei voi enää kutsua. Eräs Tukholmassa asunut tuttavapariskuntamme olikin keskenään lyönyt vetoa siitä, kuinka kauan kestän ruotsalaista sydämellisyyttä ennen kuin muutan takaisin Suomeen. Hyvin olen toistaiseksi kestänyt, vaikka se joillain meneekin överiksi. Kun menee Öppna Förskolaniin ja ovella toivotetaan tervetulleeksi korviin asti ulottuvan hymyn kera tyyliin “Hejj Jyssi, vad hääärlig att ni kom. Hyyr måår nii?” ei voi muuta kuin hymyillä itsekin. Vaikka vähän ärsyttäisi. Mutta en ole muuttamassa takaisin Suomeen, vaan yritän sopeutua ja kehittää itselleni yhdistelmän suomalaista juroutta ja ruotsalaista ystävällisyyttä. Sillä onhan se hienoa, kun hakee 12-vuotiaan tyttären yleisurheiluseuran pikkujoulusta ja naulakolle tulee samaan aikaan vähän vanhempi, ehkä 15-vuotias, eikä edes kovin tuttu tyttö, joka ohimennen heittää “vad kul att du kom, vi ses!” Ja sen jälkeen toivottaa vielä minulle illan jatkot. Yleisurheilutreeneissä myös eri lajien urheilijat kannustavat ja taputtavat toistensa suorituksille, kun omassa treenissä on palautumisen vuoro. Ensimmäisissä juoksukisoissa tytön seurakaverin vanhemmat hakeutuivat luoksemme ja tervehtivät iloisesti: “Hei, te ootte sen uuden suomalaisen tytön vanhemmat. Tosi kiva kun saadaan uutta porukkaa. Tervetuloa!” Sen jälkeen isä pyysi minut mukaansa ja sanoi, että tietää hyvän paikan maastojuoksureitillä, missä kannustaa ja mistä ehtii vielä takaisin maalialueelle.
On Ruotsissakin tietysti töykeitä mörökölleja ja netin keskustelupalstoilla osataan olla vähintään yhtä törkeitä kuin Suomessa, mutta selvä kulttuuriero tulee esiin juuri ylitsevuotavassa kohteliaisuudessa ja koska monet suomalaiset ovat aika lyhytsanaisia ja suoria, voi meistä muodostua joskus huonokin kuva. Vaimon pomokin oli ihmetellyt, onko joku huonosti, kun vaimo oli asian selvittyä lopettanut puhelinkeskustelun lyhyesti “okej, vi ses” ja laittanut luurin kiinni. Olisi kuulemma pitänyt vielä jaaritella jotain. Mutta jos joku on huonon kuvan saanut minusta, ei se ainakaan näy suhtautumisessa. Mitä taas tulee markkina-arvoon, niin suomalainen erityisluokanopettaja tuntuu olevan työmarkkinoilla kovassa huudossa. Minua on pyydetty hakemaan virkoja, jopa sanottu, että vaikkei nyt ole virkaa auki, niin kyllä täällä hyvälle miehelle töitä järjestetään. Tuntematta minua ennestään tai näkemättä papereita. Vain ensivaikutelman perusteella. Naismarkkinoilla en luonnollisestikaan ole markkina-arvoani testannut, mutta kyllä naiset puistossa ja Öppna Förskolanissa ihan mielellään juttelevat kanssani, jos jostain syntyy jutun aihe. Kukaan ei ole vielä kauhuissaan vienyt lapsiaan pois, vaan ovat saaneet leikkiä poikani kanssa. Vuokra-asuntomarkkinoilla tarjonta on ollut niukkaa, mutta kun lopulta löysimme hyvän vaihtoehdon, löytyi totta kai toinenkin ja molemmat vuokranantajat olisivat halunneet vuokrata meille suomalaisille, vaikka vain toisella meistä on luottotiedot Ruotsissa kunnossa tai ylipäänsä olemassa.
Ehkä asia on niin kuin runoilija Marcus Birro kertoo kirjeessään Göteborgille: “Jag tar en promenad genom Göteborg City och det är snart jul. Folk ler vänligt emot mig, inte för att de vet vem jag är utan för att de inte vet det. Så fungerar det i Göteborg. Murarna här är annorlunda än dem jag ser i Stockholm. Här vinner man över folk med ett leende och ett ögonkast. Det är vackert.”