Popsensibiliteettiä
Kukaan musiikkia vähänkään seuraava ei ole voinut välttyä siltä faktalta, että Ruotsissa osataan tehdä pophittejä. Jatkumoa on ollut viimeistään Abbasta lähtien ja loppua ei näy. Itselleni ehkä ensimmäiset tuttavuudet olivat 1970-80-luvun taitteen hitit Sommartider ja Ooa hela natten, vaikka ne eivät isommin kolahtaneetkaan. Jo tuolloin ruotsalaiset osasivat sekä massahoilaukset että laadukkaammat hitit. Yhteistä oli tarttuva melodia, hyvä tuotanto ja kyky myydä tuote. Aika monet näistä -80-luvun paremmista biiseistä olen löytänyt vasta aikuisiällä, kuten Secret Servicen Flash In The Nightin tai Adolphson & Falkin Stockholmsserenadin.
-90-luku hujahti ruotsinkielisen musiikin osalta aikalailla ohi. Englanniksi laulaneet Roxette ja The Cardigans dominoivat maailman listoilla, mutta eivät Nina Perssonin ihanuutta lukuunottamatta vakuuttaneet minua. Kentin löysin, mutta se oli minulle liian synkkää, jotta olisin innostunut todella. Enkä edes ymmärtänyt Eskilstunan murretta tarpeeksi hyvin. Porttiteoria ruotsinkieliseen musiikkiin toteutui vasta hip hopin kautta. Jostain syystä ymmärsin maahanmuuttajaääntämistä heti paljon paremmin kuin Joakim Bergiä ja aloin pikkuhiljaa löytää räpin kautta myös muuta ruotsalaista musiikkia ja tärkein löytö oli Håkan Hellström. Suomirokkia ja -poppia en ole koskaan ymmärtänyt, mutta ruotsalaisen musan sielunmaisema selkeine englantilaisvaikutteineen alkoi koskettaa enemmän ja enemmän.
En kirjoita mitään pitkää historiikkia tai kuvausta Håkanista, koska ajatus tässä bloggauksessa on esitellä muita tutustumisen arvoisia, ruotsiksi laulavia artisteja, mutta muutaman sanan Ruotsin suurin tähti ansaitsee siksikin, että on Göteborgista. Hän aloitti uransa Broder Daniel -yhtyeen rumpalina ja siirtyi soolouralle vuonna 2000 julkaisten albumin Känn Ingen Sorg För Mig Göteborg, mutta meidän perheen ensimmäinen Håkan-levy oli veljeni vaimolleni väitöslahjaksi antama vuoden 2005 Ett Koliksbarns Bekännelser, jonka listaykköseksi kavunnut hitti En Midsommarnattsdröm on valtavan hieno pop-biisi. Vihaajat sanovat Håkanin laulavan falskisti ja juuri sitä fanit rakastavat niin paljon, että kesällä käydään Göteborgissa kova kisa siitä, kumpi saa stadionkonsertteihinsa enemmän katsojia, Bruce Springsteen vai Håkan? Bruce taitaa olla niskan päällä, koska otti ohjelmaansa kolmannen keikan. Håkanilta on tulossa uusi ep, 1974, jonka toinen biisi Hon är runaway julkaistiin perjantaina.
Mutta lopulta siihen pääasiaan eli niihin ruotsiksi laulaviin, tutustumisen arvoisiin artisteihin, joista muutaman nostan esille tässä ja lisää musiikkia löytyy Spotify-soittolistalta. Adam Chiapponi saa kunnian aloittaa. Hänen kauniin Tråkigt liv -kappaleensa kohokohta on vertaus suhteen muuttumisesta: ”Åh du var som ett doftljus, men du blev som en skogsbrand” eli ”olit kuin tuoksukynttilä, mutta sinusta tuli kuin metsäpalo”.
Jonas Bergsten on uumajalainen kitarapoppari, jonka uudelta levyltä voisin valita monta laulua listalle. Esim. ex-tyttöystävän uudesta poikakaverista kertova Snutansikten on osuvasti nimetty, Kyttänaama. Biisinä parempi on kuitenkin Ingen av oss är väl härd på riktigt, jonka kertosäkeessä soi northern soul -perinne.
Toinen Jonas eli Göteborgin poika Jonas Lundqvist on pitkälle päälaelle ulottuvine kaljuineen ja kiharaisine takatukkineen vähemmän rokin näköinen, mutta Den som ser havetin vihellysintroon (joka kuuluu myöhemminkin) jää popmelodioiden arvostaja välittömästi koukkuun.
Kotikuntani Stenungsundin oma poika Viktor Olsson on tehnyt mahtavan romanttisen ja sentimentaalisen kotiseutulaulun nimeltä- yllätys, yllätys – Stenungsund. Siitä ei löydy youtubessa kuin akustinen versio, mutta laitan sen soittolistalle. Biisi alkaa säkeellä ”Dom facklar på industrierna”, joka kiteyttää samantien, mistä täällä on kyse: teollisuusalueella liekitetään eli pitkistä piipuista loistavat korkeat liekit valaisevat parhammillaan (tai pahimmillaan) koko öisen taivaan. Viktorin uusin sinkku Mil av ljus on Stenungsundia reippaampi, mutta yhtä lailla sentimentaalinen poplaulu.
Gävleläinen Min Stora Sorg eli Ann-Sofie Lundin on mystinen tapaus. En osaa luokitella häntä mihinkään genreen kuuluvaksi. Omat biisit menevät välillä taiderokin puolelle, mutta toisaalta hän on fiitannut myös rap-levyillä. Anso & John on helpoimmasta päästä hänen tuotantoaan.
Porvoolaistaustaisen Love Antellin bändi Florence Valentin on ikivanha tuttu itselleni, mutta Suomen tv:ssäkin suomalaisia juuriaan etsinyt Love on tehnyt musiikkia myös soolona ja tämä Barn av Amerika on ehdoton suosikkini lapsikuoroineen ja jousineen ja onhan se muutenkin ihan järjettömän sielukas biisi.
Ruotsin kulttuurielämässä ja erityisesti musiikintekijöissä vaikuttaa lukuisia ruotsinsuomalaisia. Erityisesti räppäreiden äidit ruukaavat olla suomalaisia. Joskus isätkin. Tukholmalainen Aleks eli Aleksandar Manojlovic ei ole päässyt elämässään helpolla, sillä hänen montenegrolainen isänsä löydettiin ammuttuna pornoklubin pitäjän ja gangsteripomo Mille Markovicin ravintolan kellarista, kun Aleks oli vain 10 vuotta. Suomalainen äiti taas kuoli 10 vuotta myöhemmin eli Aleksin ollessa 20. Hänet tunnetaan erityisesti räppäreiden taustalaulajana ja hän tekee soolonakin r’n’b-tyylistä musiikkia, mutta rakkaudenosoitus Tukholmalle, STHLM, menee popistakin.
Mielenkiintoinen tapaus on Håkan Hellströmin lähes 80-vuotias psykologiäiti Christina, joka muutama vuosi sitten debytoi laulajana ja Håkaninkin kanssa yhteistyötä tehneen Björn Olssonin kanssa on syntynyt hienoa materiaalia, joka on velkaa yhtä lailla ruotsalaiselle laulelmalle kuin modernille popmusiikillekin, esimerkkinä vaikka San Francisco.
Hyviä biisejä riittäisi blogattavaksi vaikka koko yöksi, mutta johonkin on lopetettava ja näinä aikoina mikään ei ole parempi lopetus kuin eilen osana nettivihan vastaista kampanjaa julkaistu uusi versio Weeping Willows -laulaja Magnus Carlsonin soulbiisistä Jag hatar hat, jossa mukaan on liittynyt myös Molly Sandén.
Jag hatar hat, men jag älskar kärleken.