Solvalla-murhaaja

Yksi Ruotsin kaikkien aikojen huomiota herättävimpiä murhia on  gangsterikuninkaaksi tituleeratun, mutta rikosrekisteriltään melko puhtaan Dragan “Jokso” Joksovicin murha Solvallan raviradalla 1998. Jokson murha oli merkittävä, koska se tapahtui niin julkisella paikalla ja käynnisti osaltaan väkivaltaiset välienselvittelyt Tukholman ja osin koko Ruotsin alamaailmassa. Suomalaisittain tapaus kiinnosti, koska murhan toteutti 20-vuotias lapsenkasvoinen Janne Raninen. Nyt pitkään Suomessa asunut, elinkautista toisesta kuuluisasta, lapsuudenystävänsä Volkan Ünsalin murhasta istuva Raninen on kirjoittanut omaelämäkerran De kallar mig Solvallamördaren, jonka luin viime viikolla ollessani talvilomalla.

********SISÄLTÄÄ SPOILEREITA**********

De kallar mig Solvallamördaren kertoo koko Ranisen tähänastisen elämäntarinan Jordbron lähiössä vietetystä lapsuudesta ja nuoruudesta jengikuvioineen aina tämän päivän Helsinkiin, jossa Raninen istuu elinkautista, mutta opiskelee samalla ravintola-alaa, toimii aatteellisessa yhdistyksessä ja yrittää elää perhe-elämää ja olla isä tyttärelleen.

Kirja etenee kronologisesti Ranisen muistellessa lapsuuttaan Jordbrossa ja pohtii, missä vaiheessa elämä kääntyi väärille urille. Hän ei varsinaisesti syytä ketään vaikeuksistaan, mutta hänen elämässään on ollut käännekohtia, joita hän ei osannut käsitellä oikein. Vanhemmat erosivat  ja Janne joutui todistamaan, kun äidin uusi miesystävä pahoinpiteli äidin rajusti. Koulussa hän koki ulkopuolisuuden tunnetta. Suomalaiset olivat alempaa kastia ylipäänsä ja koska Ranisella ei ollut Ruotsin kansalaisuutta,  joutui hän jättämään esimerkiksi yhden armeijan alueelle suuntautuneen luokkaretken väliin. Tällainen yksittäinen tapaus jäi kaivamaan mieltä. Vaikka hänellä olisi ollut kapasiteettia oppimiseen, levoton luonne veti epäsosiaalisten aktiviteettien pariin ja koulu sujui huonosti. Parempi jakso oli, kun hänet siirrettiin lähiöstä hienostoalueen kouluun, jossa yhtäkkiä olikin hyväksyttävää pärjätä opiskelussa. Mutta katu veti puoleensa ja itsetunto koheni, kun isot pojat taputtivat olalle ja tarjosivat pizzan, koska Janne ei vasikoinut poliisille. Tämän lojaalisuuden ansiosta hänelle alkoi tarjoutua apupojan pestejä murtokeikoille ja itsetunnon ohella myös elintaso nousi.

Ranisen ekat tuomiot tulivat impulsiivisen luonteen ja kieroutuneiden kunniakoodien yhdistelmästä. Petollisia kavereita piti kouluttaa vaikka puukolla. Vankilassa tutustui helposti vähän kovempiinkin kavereihin ja oikeilla verkostoilla oli tärkeä rooli kaltereiden takana. Dragan Kovac, jonka toimeksiannosta Jokso murhattiin, oli Ranisen sellikaveri ja koska Kovac oli samalla myös Ranisen hyvän kaverin isän hyvä kaveri, oli uskollisuusside valmis. Siinä vaiheessa, kun Kovac alkoi puhua Jokson murhaamisesta, oli Raninen heti mukana kuvioissa. Alkuperäisten suunnitelmien epäonnistuttua ja Jokson pysyessä sitkeästi hengissä, sai Raninen jonkun käsittämättömän lojaalisuuspuuskan ja ilmoitti ampuvansa itse Jokson, koska hän oli alle 21-vuotias ja laski saavansa suht lyhyen tuomion. Hän ei edes suunnitellut pääsevänsä pakoon, vaan hakeutui Solvallaan, etsi Jokson, teloitti pelikassan tiskille ja jäi odottamaan poliiseja. Tuomioksi tuli kahdeksan vuotta vankeutta ja kavereilta lupaus säännöllisiin elatusmaksuihin.

Lapsuudenystävä Volkan Ünsalin murha Vuosaaressa oli oma outo tapauksensa. Ranisen elämä Helsingissä oli siinä vaiheessa mukavasti uomissaan. Oli opiskelua ja opiskelukavereita, tyttöystävä ja tämän pieni poika. Valitettavasti siteet rikosmentori Leo Carmonaan ja Volkan Ünsaliin sotkivat pyrkimykset kunnialliseen elämään taas vähäksi aikaa. Carmona porukoineen oli tehnyt vuonna 2002 massivisen arvokuljetusryöstön Arlandassa ja Ünsal oli tämän hetkisten tietojen mukaan sekä kavaltanut osan rahoista että mennyt myös poliisin puheille ja vasikoinut Carmonasta ja muista ryöstäjistä. Carmona halusi päästä eroon Ünsalista ja käytti hyväkseen Ranisen ja Ünsalin ystävyyttä. Raninen oli myös itse pettynyt Ünsalin käytökseen monessakin asiassa. Ünsal pahoinpiteli tyttöystäviään, kiristi rahaa täysin viattomilta ihmisiltä, eikä ollut Kovacin kuoleman jälkeen pitänyt lupauksiaan Raniselle maksettavista elatusmaksuista, vaan kerättyään rahaa muilta osallisilta, laittoi aina ison prosentin omaan taskuunsa ja Raniselle ja tämän perheelle päätyi vain murto-osa.

Raninen lupautui houkuttelemaan Ünsalin suomalaisten torpedoiden murhattavaksi. Koska kyse oli kuitenkin lapsuudenystävästä, hän ei halunnut olla paikalla itse h-hetkellä, vaan tarkoitus oli hankkia alibi bailaamalla samanaikaisesti serkkujen ja opiskelukavereiden kanssa. Suomalaiset torpedot olivat kuitenkin yli-innokkaita ja ryhtyivät spontaanisti toimeen Ranisen vielä ollessa huoneistossa ja hän joutui todistamaan ystävänsä viimeiset hetket.

De kallar mig Solvallamördaren on vetävästi kirjoitettu kirja, jota on helppo ahmia. Ranisen oma ääni välittyy tekstistä, eikä synny vaikutelmaa, että haamukirjoittaja Ivar Andersen olisi muokannut tyyliä liian paljon. Teksti on kaunokirjallista höystettynä katukielellä, mutta kuitenkin niin yksinkertaista, että suomennosta odotellessa sen lukee helposti ruotsiksi, vaikka taidot olisivat vähän ruosteessa.

Ranisesta jää rehellinen, mutta vähän ristiriitainen kuva. Hän tuo monta kertaa esiin katumustaan ja toivoo, että ei olisi tehnyt rikollisia tekojaan, mutta toisaalta katujen koodit tulevat esiin puheissa vasikoista ja jengin pettäjistä. Vaikka hänet mainitaan Kartellen-yhtyeen toisena perustajajäsenenä, hän myöntää, että Kartellen on Leo Carmonan luomus ja Leo halusi nimetä Jannen lähinnä kunnioituksesta ja kiitollisuudesta häntä kohtaan. Hän vaikuttaa suhteellisen älykkäältä ja määrätietoiselta pyrkimyksissään elää normaalia, rehellistä elämää. Ovet opiskeluihin eivät ole aina avautuneet helpolla, vaan hän on joutunut taistelemaan viranomaisia vastaan ja kokee, että kapuloita on heitetty rattaisiin ihan tarpeeksi. Ikään kuin hänen ei haluttaisi pääsevän kiinni normaalielämään. Mutta kovin katkeraa tekstiä hän ei silti suolla, vaan ainakin kirjan mukaan jaksaa olla nöyrä ja kiitollinen niistä ihmisistä, jotka ovat tukeneet. Hän painottaa, että isoveli Kalle on suoriutunut elämästään kunnialla samoista lähtökohdista. Syy rikolliseen elämään ei siis ole perheessä tai ympäristössä, vaan omissa väärissä valinnoissa. Raninen toivookin, että hänen kirjansa saisi edes yhden rikollisesta elämästä haaveilevan nuoren palaavan oikealle polulle. Toivottavasti mahdollisimman moni wanna be -rikollinen kirjan lukee, sillä Raninenkin on huolissaan siitä, että asenteet alamaailmassa ovat entisestään koventuneet. Voi olla, mutta voi olla myös niin, että aikuisena ja nykyään ulkopuolisena asiat näkee eri perspektiivistä.