Suomalaisopettajan salaiset Ruotsi-päiväkirjat

Rakas Päiväkirja,

Anteeksi, että olen laiminlyönyt Sinua, enkä ole kirjoittanut aikoihin. Minun on pitänyt, mutta arki on musertanut minut. Tai ainakin luovuuteni. Olen ollut myös epävarma, mitä voin kirjoittaa. Parhaat jutut kun tapaavat olla sellaisia, että niitä ei voi kertoa tai kukaan ei ainakaan usko. Tässä tapauksessa vetoan vaitiolovelvollisuuteen (tosin en ole lupausta allekirjoittanut), enkä vuodata raflaavimpia tarinoita oppilaista edes Sinulle, Rakas Päiväkirjani, mutta kuvailen muuten uutta arkeani.

Syksy on mennyt nopeasti. On vaikea käsittää, että on jo joulu ja kirjoitin ensimmäiset ruotsalaiset arvioni Unikumiin (vähän kuin Wilma) tällä viikolla. Niin, sain noin kuukausi sitten Kouluvirastolta kirjeen, jossa minulle myönnettiin Lärarlegitimation eli virallinen oikeus toimia opettajan virassa Ruotsissa ja samalla oikeus suorittaa arviointi. Ja tokihan kollegani ja oppilaideni mentorit eli luokanvalvojat halusivat, että arvioin itse, koska oppilaat ovat sataprosenttisesti olleetkin huomassani. Itse todistusten kirjoittamiselta säästyin luojan kiitos, sillä oppilaani ovat 5. -luokkalaisia ja todistus annetaan meillä vasta kutosille. Mutta arvioida piti.

Tehtäväni Ruotsissa on ollut suurehkon, yli 500 oppilaan peruskoulun mellanstadietin (vastaa ala-asteen 4.-6.luokkia ) pienryhmän vetäminen. Ryhmä on ollut kasassa viime vuoden kevätlukukaudesta, jolloin sitä veti yhden oppilaan isä pedagogisen vastuun ollessa luokanvalvojilla ja resurssiopettajalla. Oppilaita oli silloin 3, tänä syksynä sain yhden lisää. Kokoonpano on siis ollut neljä oppilasta, minä opettajana ja lisäksi yksi avustaja. Yhteistä kaikille oppilaille on se, että ensimmäisten neljän vuoden aikana koulunkäynti on ollut rikkonaista, eikä isossa ryhmässä ole ollut helppo olla. Ruotsalaisen inkluusioajattelun takia erityisen tuen tarpeen luokittelu on kuitenkin tiukkaa, eivätkä omat oppilaani ole täyttäneet erityiskouluopetuksen (särskola) kriteerejä ja pudonneet ikään kuin välimaastoon.

Normaalisti koulumme 5.-luokkalaisten koulupäivät alkavat klo 8.20 ja päättyvät joko 14.40 tai 14.50. Maanantaina kaikki koulun oppilaat lopettavat klo 13 ja iltapäivä on pyhitetty opettajien kokoustamiselle ja yhteissuunnittelulle. Huomasin kuitenkin melko nopeasti, että omille oppilailleni päivät ovat aivan liian pitkiä ja tein omavaltaisesti päätöksen, että lopetamme myös perjantaisin klo 13 ja ti-to klo 14. Lisäksi lyhensin oppituntien keston normaalista 60-90 minuutista 30-45 minuuttiin, koska yhtämittainen jaksamisaika oppilailla on n. 10-15 minuuttia. Hyväksytin toki muutokset myöhemmin johtoportaalla ja mukautukset kirjattiin dokumentteihin. Jälkeenpäin on ilmennyt, että jos en olisi päiviä lyhentänyt, tulisi minulle aivan liian suuri määrä oppilasaikaa. Sitä tulee ehkä nytkin, mutta paneudumme asiaan loman jälkeen tarkemmin. Syksy on ollut kovin sekava koulussamme, sillä kaksi kolmesta rehtorista on ollut viikkokausia sairaslomalla, eikä paikalla olevan rehtorin kanssa ole ehtinyt käydä keskustelua kaikista yksityiskohdista. Itse asiassa emme ole edes ehtineet suunnitella, miten ryhmän kanssa toimitaan, vaan on luotettu siihen, että Pisa-menestyjä Suomesta tuleva ihmemies kyllä hoitaa homman. Onneksi rakkaat kollegani ovat muistaneet pitää huolta minusta ja jopa käyneet puolestani keskusteluja johdon kanssa.

Työaika koulussamme on 35 tuntia viikossa koululla + 10 tuntia omalla ajalla eli 45h/vko. Koska työpäivään kuuluu pakollinen 30 minuutin (lounas)tauko, paikan päällä koululla ollaan siis 37,5 tuntia viikossa. Hassua tuossa tauossa on se, että esim. itselläni on valvontaruokailu, josta maksan siksi vähemmän. Paperilla se ei ole työaikaa, vaan taukoa. Tai ehkä tarkoitus on se, että tauko otettaisiin sen jälkeen, kun on syöty, mutta itselleni se ei onnistu, koska käytännössä olen koko oppilaiden koulussaoloajan heidän kanssaan. Tauon mahdollisuutta ei ole. Tähän epäkohtaan luottokollegani kiinnittikin huomiota ja kehotti ottamaan asian johdon kanssa puheeksi.

37,5 viikkotuntiani muodostuvat seuraavasti. Työaikani alkaa joka päivä klo 8.00 ja ensimmäinen oppitunti 8.20. Maanantaisin ja tiistaisin lopetan klo 16.30. Maanantaina klo 13 jälkeen on aluksi rinnakkaisluokkien yhteissuunnittelua ja klo 15 arbetslagsmöte eli vastaa luokkatasokokousta. Sen jälkeen voi vielä tehdä omia töitä. Tiistaina päästän oppilaat kotiin klo 14 ja klo 15-16.30 on yleensä joku seminaari, opintopiiri, luento tai muuta kehittävää. Luemme mm. Bo Hejlskov Elvénin kirjaa Problemskapande beteende tiettyyn sivumäärään asti ja sitten keskustelemme ryhmissä lukemastamme. Keskiviikkona ja torstaina lopetan klo 15 ja perjantaina 14.30. Aika usein päivät venyvät syystä tai toisesta, mutta silloin lyhennän paikallaoloaikaani jonain sopivana päivänä. Usein perjantaina. Noin kerran viikossa onnistun myös livahtamaan kollegani kanssa 40-50 minuutin lenkille oppituntien ja suunnittelun välissä ja se on todellinen henkireikä ja jaksamista edistävä tekijä. Iltapäivän palaverit sujuvat lenkin jälkeen paljon paremmin.

Koulumme sijaitsee kunnan suurimmassa ja tyypillisimmässä vuokratalolähiössä. Oppilasaines on kuitenkin heterogeenistä ja oppilaat monenlaisista perheistä, myös lähiön ulkopuolelta. Huomioitavaa on suuri maahanmuuttajien osuus, sillä koulussa puhutaan n. 30 eri äidinkieltä ja käytännössä kunnan kaikki ensimmäisen polven alakouluikäiset maahanmuuttajalapset ovat meidän koulussamme. Monet ovat vasta maahantulleita ja ruotsin taidot ovat puutteelliset. Se tuottaa omat haasteensa luokanvalvojille, sillä monet opiskelevat osa-aikaisesti ruotsi toisena kielenä -luokissa ja saavat lisäksi oman äidinkielensä opetusta, jolloin lukujärjestyksistä tulee sekavia. Yleisesti ei voi sanoa, että kokisin koulussamme olevan rauhatonta, mutta ajoittain tapahtuu ihmeellisiä asioita, kuten kolme ilkivaltaista palohälytystä syksyn aikana tai koulupäivän aikana parkkipaikalla naarmutetut 30-40 auton tuulilasia. Omassa Toyotassani on onneksi niin vahva lasi, että vauriot olivat lähinnä säälittäviä. Tänään pari mopopoikaa räjäytti loman alkamisen kunniaksi paukkupommin koulun kentällä, omat oppilaani heittelevät tavaroita ja kutosen poikien leikkitappeluun saa puuttua koko ajan, mutta enimmäkseen kaikki sujuu.

On totta kai selvää, että nopeassa tahdissa tulleet monet uudet vieraskieliset oppilaat (kaikki eivät ole pakolaisia) ovat kuormittaneet opettajia, sillä tuen tarve on suuri ja oppilaiden tarinatkin rajuja. Välimeren yli yksin alle kouluikäisenä tulleitakin löytyy ja sillä taustalla voi joskus olla vaikea keskittyä kouluun. Mutta itsekin vieraskielisenä tulen aika hyvin toimeen maahanmuuttajalasten kanssa. Olen pari kertaa nähnyt heidän temperamenttiaan käytävällä ja näyttänyt vastalahjaksi omaani. Sen jälkeen homma on taas luistanut.

Vastoin ihmisten yleisiä odotuksia omat oppilaani ovat perusruotsalaisia. En sano heistä sen enempää kuin, että ryhmä ei pienuudestaan huolimatta ole helppo. Osa ryhmästä ei ole hyväksynyt minua ja yrittää tehdä oloni mahdollisimman vaikeaksi. Osan kanssa taas tulen erinomaisesti juttuun. Parhaiten ehkä sen kanssa, jonka sormen jätin ensimmäisenä päivän oven väliin ja joka sai sen seurauksena kauhean raivarin. Syksy onkin ollut kokonaisuutena rankka, mutta olen järjissäni ja fyysisestikin hyvässä kunnossa. Rankkuus ei tule pelkästään oppilaista, vaan myös itselle vieraalla kielellä opettaminen ja ennen kaikkea kaikki muu kanssakäyminen vaatii yllättävän paljon. Välillä puhun todella hyvin ja sujuvasti ruotsia, välillä vain änkytän. Luokassa yleensä sujuu, paitsi jos pitää reagoida nopeasti. Samoin verkostopalavereissa, joissa pääsen selkeästi ja rauhassa kertomaan näkemykseni, olen pärjännyt erinomaisesti myös muiden kuin itseni mielestä. Rasittavinta onkin ehkä small talk porukassa tai kokoukset, joissa puhutaan toisten päälle. Pikkujouluissa en jaksanut yhtään edes yrittää heittää läppää ja olinkin varmaan aika tylsää seuraa. Mutta muuten olen siinä käsityksessä, että olen suoriutunut vaikeassa tilanteessa hyvin, työkaverini arvostavat minua ja lisäksi pitävät hyvänä tyyppinä, joka ehkäpä vielä tärkeämpää. Eikä se ruotsalainen koulukaan niin kauhea ole kuin maineensa. Liikaa vain keskittyy kehittämiseen ja liian vähän oppilaisiin ja hyvinvointiin ja samaa mieltä moni hieno, ammattitaitoinen ja ihan hemmetisti töitä paiskiva kolleganikin on.