J-P Valkeapään uutuus on herkkä elokuvahelmi, jossa Krista Kosonen panee Pekka Strangin konttaamaan

Koskahan olisin viimeksi odottanut suomalaista elokuvaa näin innolla? J-P Valkeapään aiemmat pitkät elokuvat Muukalainen (2008) ja He ovat paenneet (2014) tekivät minuun aikanaan lähtemättömän vaikutuksen.

(Linkkaanpa itse asiassa tähän Filmgoeriin kirjoittamani Muukalainen-arvion kymmenen vuoden takaa, vaikka kovasti hävettääkin, koska väitän muun muassa elokuvan hiljaisuutta ”kaurismäkeläiseksi”. Ei se sellaista ole sen enempää kuin jonkun toisen elokuvan puheliaisuus on woodyallenilaista vain siksi, että Woody Allenin elokuvissakin puhutaan paljon.)

Joka tapauksessa Valkeapään kolmas pitkä elokuva Koirat eivät käytä housuja sai tiistaina aamulla maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlien rinnalla järjestettävässä Directors’ Fortnightissa. Kyseessä on yksi maailman arvostetuimmista näytössarjoista eritoten cinefiilien keskuudessa, joten saavutuksesta on syytä olla ylpeä.

Ylpeä voi olla myös siitä, että Valkeapäätä haastateltiin viikonloppuna elokuva-alan kärkilehtiin kuuluvaan The Hollywood Reporteriin.

Ja, luojan kiitos, ylpeä voi olla myös itse elokuvasta. Koirat eivät käytä housuja osoittaa, että Valkeapää on yhä maamme omaleimaisimpia ja taitavimpia elokuvantekijöitä. Kyky, jonka uutta elokuvaa meidän ei olisi pitänyt joutua odottamaan viiden vuoden ajan.

Koirat eivät käytä housuja alkaa tragediasta. Juha (Pekka Strang) on mökillä vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Vaimo hukkuu, kyseessä on kai itsemurha. Juha jää kaksin tyttärensä Ellin kanssa.

Hypätään ajassa eteenpäin. Elli (Ilona Huhta) on kasvanut teini-ikään, Juha kuihtunut ontoksi sisäelinkoteloksi, joka tekee, mitä häneltä pyydetään. Päivisin hän operoi potilaita sairaalassa, iltaisin noutaa tytärtään bänditreeneistä. Viikonloppuisin Juha pyyhkii pölyt ja pesee pyykit – ja runkkaa välissä vaimonsa pikkuhousuja nuuhkien.

Kaikki alkaa muuttua, kun Juha eksyy Mona-nimisen dominatrixin (Krista Kosonen, joka niin sanotusti ownaa roolinsa) luolaan ja tulee tämän tallomaksi. Hän oppii, että kipu on hyvä keino päästä käsiksi omiin tunteisiin. Ironisesti fysioterapeuttina päivisin työskentelevä Mona puolestaan nauttii kivun aiheuttamisesta.

Pian Juha jo oppii, että koirat eivät käytä housuja.

Koirat eivät käytä housuja on todella kaunis, koskettava ja herkkäkin kuvaus elämänhalusta, sen menettämisestä ja uudelleenlöytämisestä. Kuvasto piiskoineen ja mieshäkkeineen kirvoitti Cannesin näytöksessä ymmärrettävästi nauruja – mikä lienee ihan ok, koska S&M:ään kuuluu myös huumori – mutta mistään komediasta ei ole kyse.

(Ensi-illan jälkeisessä Q&A-tilaisuudessa Valkeapää kertoi kyllä kirjoittaneensa elokuvaan vähän vitsejä, jotta sävy olisi oikea. Ne kuuluvat kategoriaan dad joke, ja niistä vastaa pääosin Jani Volanen.)

Esteettisesti Koirat on äärimmäisen hallittua elokuvaa. Todella tyylitellyssä johdannossa olin aistivinani pientä mailan puristamista (Valkeapää on yrittänyt saada rahoitusta elokuvilleen pitkään, joten voin kuvitella, että palo päästä tekemään on ollut valtava), mutta voi myös olla, etten vaan saanut tyylistä heti ihan kiinni.

(Pienen miinuksen voisi myös antaa kuolleen naisen troopista, mutta tämä tuntuu juuri nyt vähän saivartelulta. Ehkä palaan tähän asiaan myöhemmin.)

Kun tapahtumat lipuvat hiljalleen yöhön ja varastorakennuksiin, elokuvan sydän alkaa hakata kuin samaan tahtiin Juhan kanssa. Pikimusta pimeys ja värivalot tuovat mieleen Cannesistakin tutut Gaspar Noén ja Nicolas Winding Refnin. Valkeapään edellisenkin kuvannut Pietari Peltola tekee hienoa työtä.

Noésta, Refnistä ja vaikkapa Kim Ki-dukista muistuttavat myös pari graafista kohtausta, jotka saivat festivaaliyleisön vaikertelemaan penkeissään. Valkeapää kohtelee päähenkilöään kovin ottein, ja eritoten yksi loppupuoliskon kohtaus tekee selväksi, ettei hän ole tekemässä mitään koko kansan elokuvaa. Juhaan sattuu (tekisi mieli tehdä Kummeli-vitsi) ja häntä satutetaan.

Koirien väkivallassa ei silti ole koskaan kyse julmuudesta. Jokaisen uuden ruhjeen myötä Juha oppii jotain itsestään ja siitä, mikä tuntuu hyvältä. Kyse on nautinnon etsimisestä ja löytämisestä.

Tärkeää on, että elokuva ei moralisoi eikä kauhistele. Kun lehdenjakaja kohtaa rappukäytävässä konttaavan Juhan, tilanne on tietenkin absurdi ja hauska, mutta kumpikaan ei ole toisen yläpuolella.

Monan kollega (Iiris Anttila) kysyy elokuvan puolivälissä, etteikö olisi kiva tehdä välillä jotain tavallista. Mona vastaa, ettei hän tykkää tavallisesta.

Samaa voisi kai sanoa J-P Valkeapäästä.

Koirat eivät käytä housuja saa Suomen-ensi-iltansa syksyllä. Tarkka päivämäärä on vielä auki.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *