Rakkautta & Anarkiaa alkaa pian, ja nämä 10 + 5 elokuvaa siellä kannattaa nähdä

Nuoren naisen muotokuva on vuoden hienoimpia elokuvia.

Syksyn isoin ja tärkein kotimainen elokuvatapahtuma Rakkautta & Anarkiaa käynnistyy viikon päästä torstaina 19. syyskuuta. Ohjelmistosta löytyy 159 pitkää elokuvaa (joista muuten 32 % on naisten ohjaamia, lyhärit mukaan luettuna 46 % !). Helmien löytäminen niiden seasta voi olla vaikeaa, mikäli ei ole päässyt muille elokuvafestivaaleille kuluneen vuoden aikana tai seurannut niiden ympärillä käytyä pöhinää.

Onneksi minä olen päässyt ja seurannut.

Poimin ohjelmistosta kymmenen suositusta. Näiden lisäksi listaan lopussa viisi elokuvaa, joiden näkemistä odotan itse suuresti.

Jos sinulla on suosituksia tai ohjaaja, jonka uutta tiedät odottaa, vinkkaa ihmeessä kommenttikenttään tai twitterissä @aavama ! Lipunmyynti käynnistyi tänään torstaina, mutta useimpiin näytöksiin on pilettejä yhä saatavilla.

Kleber Mendonça Filho & Juliano Dornelles: Bacurau

Kleber Mendonça Filhon edellinen pitkä elokuva Aquarius oli vuoden 2017 R&A:n parhaita elokuvista. Se kertoi vanhasta musiikkitoimittajasta (Sonia Braga), joka ei suostunut muuttamaan kodistaan suunnitteilla olleen luksusrakennuksen tieltä. Filhon ja Juliano Dornellesin yhdessä ohjaama, pieneen kylään Brasilian maaseudulla sijoittuva Bacurau on edeltäjänsä tapaan poliittinen ja yhteiskunnallinen, mutta haikean draaman sijaan tyylikeinot lainataan nyt genre-elokuvista. Epätasaisessa mutta aina kiinnostavassa Bacuraussa Seitsemän samuraita kohtaa Hostelin, kuten eräs kriitikko Cannesin aikaan arvioi.

Ei teatterilevitystä.

Danielle Lessovitz: Port Authority

Nuori ja varaton valkoinen mies saapuu New Yorkiin, hurmaantuu kiki-kulttuurista ja ihastuu siinä syvällä olevaan ei-valkoiseen transnaiseen Danielle Lessovitzin karismaattisessa esikoisohjauksessa. Elokuva tuntuu juonenkäänteineen paikoin vähän ylikirjoitetulta, mutta hurmaavat näyttelijät pitävät kokonaisuuden pinnalla silloinkin, kun kaikkeen tapahtuvaan ei tahdo täysillä uskoa. Jotkut ovat kyseenalaistaneet tavan, jolla elokuva kurkistaa queer-maailmaan jälleen valkoisen miehen vinkkelistä. Tosiasiassa on olennaista, että päähenkilö on löytänyt skenen, jota ei koe omakseen – ja joka ei koskaan voi olla täysin hänen omansa.

Ei teatterilevitystä.

Crystal Moselle: Skate Kitchen

Alussa sattuu. Longislandilainen Camille (Rachelle Vinberg) hyppää skeittilaudallaan portaikon yli, jokin menee pieleen ja hän ”luottokortittaa” itseään dekillään. Camille pidättelee huutoa, vaikka verta pulppuaa haarovälistä ja pojat skeittiparkin laidalla naljailevat menkoista. Crystal Mosellen (The Wolfpack) skeittaridraama kuvaa tyttöyttä, rullalautailua ja molempiin liittyvää kipua humaanilla otteella. Dialogi on paikoin kliseistä ja osa näyttelijöistä ilmeisen kokemattomia (heistä kokenein Jaden Smith ei todellakaan ole muita parempi), mutta kaupunkikuvauksena Skate Kitchen on ensiluokkainen.

Ei teatterilevitystä.

Quentin Dupieux: Deerskin

Keski-ikäinen mies eroaa ja ostaa itselleen peurannahkatakin. Mikä loistava lähtökohta kokoillan elokuvalle! Takin jälkeen mies haluaa lisää nahkaa. Hatun, hansikkaat, buutsit ja housut. Hän haluaa myös, että kaikki muut takit poltetaan pois. Jos joku ei luovu takistaan vapaaehtoisesti, hänet voi vaikka tappaa. Quentin Dupieux’n (Mr. Oizo) ohjaama elokuva on vuoden oudoimpia ja viihdyttävimpiä. Pääroolin näyttelee Jean Dujardin, jonka nukkavierussa möhisolemuksessa on samaa uupuneen setämiehen surkeutta kuin Colin Farrellin yksinäisessä Davidissa elokuvassa The Lobster. Tuosta elokuvasta muistuttaa myös tapa, jolla Deerskin yhdistää outoa huumoriaan kaikenlaiseen kamalaan ja väkivaltaiseen.

Ei teatterilevitystä.

Mark Jenkin: Bait

Jos näet R&A:ssa yhden 16-milliselle mustavalkofilmille kuvatun taide-elokuvan, olkoon se tämä. Bait kertoo kalastajamiehestä pienessä cornwallilaisessa rannikkokylässä. Se käsittelee perhesuhteita, yhteisöjä, rakkautta ja kalastamista. Mark Jenkin on tehnyt paljon itse: ohjannut, leikannut, kuvannut ja säveltänyt musiikit. Sodankylän elokuvajuhlilla kesällä Jenkin puhui ääniraidan suunnittelusta. Siitä, kuinka hän kerros kerrokselta nappasi elementtejä pois ja kasasi niitä sitten takaisin. Bait on siis kokeellinen elokuva, mikä tarkoittaa, että väärässä/väsyneessä mielentilassa se voi  uuvuttaa. Itse vaivuin sen äärellä transsiin ja kikattelin hiljaa nerokkaille leikkauksille ja tavalle, jolla kuva ja ääni kävivät usein riitasointuista viestinvaihtoa.

Ei teatterilevitystä.

Céline Sciamma: Nuoren naisen muotokuva

Girlhoodin (2014) ohjanneen Céline Sciamman uusi draamaelokuva Portrait of a Lady on Fire on jumalaisen kaunis kertomus katseesta, kielloista, pelosta ja rakkaudesta”, kirjoitin toukokuussa elokuvasta, joka on parasta tänä vuonna näkemääni. Lue koko teksti täältä.

Tulee teatterilevitykseen 27.12.

Terrence Malick: A Hidden Life

A Hidden Life on suuri, hiljainen ja haikea elokuva”, kirjoitin puolestaan Terrence Malickin uutuudesta. Lue koko teksti täältä. (Saman tekstin alussa ovat muuten tuoreet ajatukseni Quentin Tarantinon uutuudesta. Älä kiinnitä niihin liikaa huomiota. Katsoin Once Upon a Time in Hollywoodin kesällä uudestaan ja kirjoitin punnitumman näkemykseni Helsingin Sanomiin.)

Tulee teatterilevitykseen 10.1.2020.

Xavier Dolan: Matthias & Maxime

Ihmelapseksi brändätty Xavier Dolan on palannut. Matthias & Maxime on sydäntäriipaiseva kertomus suudelmasta ja sen jälkipyykistä, jolla on konkreettinen deadline – toinen osapuoli on lähdössä valtameren toiselle puolen. Pidin eritoten tavasta, jolla Dolan kuvasi kaveriporukan sisäistä sosiaalisuutta ja dynamiikkaa. Se tuntui aidolta ja koskettavalta. Ohjaajan musiikkimaku on myös pettämätön. Hän ymmärtää sekä lavean popin (Pet Shop Boys, Arcade Fire) että klassisen pianomusiikin (Jean-Michel Blais’n roses soi yhdessä elokuvan kauneimmista kohtauksista). André Turpin vangitsee kanadalaisen syksyn 35-milliselle filmille todella kauniisti.

Tulee teatterilevitykseen alkuvuodesta 2020.

J-P Valkeapää: Koirat eivät käytä housuja

Koirat eivät käytä housuja osoittaa, että Valkeapää on yhä maamme omaleimaisimpia ja taitavimpia elokuvantekijöitä. Kyky, jonka uutta elokuvaa meidän ei olisi pitänyt joutua odottamaan viiden vuoden ajan”, totesin toukokuussa. Seison virkkeiden takana yhä, vaikka mietinkin, miltä elokuva näyttäytyy nyt, kun Rivieran festarihumu ei enää väritä kokemusta. Lue koko teksti täältä.

Tulee teatterilevitykseen 1.11.

Nora Fingscheidt: System Crasher

Tämä yllätti! Elokuva laitoksesta toiseen liikuteltavasta ongelmanuoresta ei ollutkaan kuivakkaa yhteiskuntakritiikkiä vaan eläväinen, päähenkilönsä aggressioiden perässä eteenpäin viipottava draama, joka tasapainoilee taiten naturalismin ja fantasian välimaastossa. Järjestelmän valuvirheitä käsitellään tarkasti ja ammattikieltä vilisevästä dialogista paistaa se, että ohjaaja on tehnyt taustatyönsä huolella. Melko kokematon Helena Zengel on pääosassa vastaansanomaton.

Tulee teatterilevitykseen 22.11.

Ja näitä odotan:

The LighthouseRobert Eggersin (The Witch) mustavalkoinen majakkaelokuva, jota on verrattu David Lynchin Eraserheadiin ja Béla Tarrin Satantangoon. Pääosissa Robert Pattinson ja Willme Dafoe. Oli Cannesissa sensaatio, johon jonotin pitkään ja turhaan.

The Souvenir – En ole nähnyt yhtäkään Joanna Hoggin ohjaamaa elokuvaa, mutta ilmeisesti pitäisi. Seuraamani yhdysvaltalaismediat ovat kuluneen kesän kohkanneet The Souvenirista, joka on ilmeisesti jonkinlainen brittiläistä luokkayhteiskuntaa kuvaava kasvutarina.

The NightingaleThe Babadook on hyvällä tavalla kamalimpia 2010-luvulla näkemiäni kauhuelokuvia, joten sen ohjaajan, Jennifer Kentin, toinen pitkä elokuva kiinnostaa luonnollisesti paljon. Olen yrittänyt välttää lukemasta tästä mitään etukäteen. Sen tiedän, että kyseessä on siirtomaa-aikaepookki.

High LifeClaire Denis’n oudosta tieteiselokuvasta on puhistu vuoden verran, siitä asti, kun se sai ensiesityksensä Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2018. Denis lukeutuu sukupolvensa kiinnostavimpiin ohjaajiin, ja on upeaa, että hänen nimensä on viimein kaikkien huulilla.

Her SmellElisabeth Moss näyttelee Becky Something -nimistä rokkaria Alex Ross Perryn uudessa elokuvassa, joka jakautuu viiteen kohtaukseen, ja jota on kovasti kehuttu. Perryn edelliset hienot elokuvat Golden Exits (2017) ja Queen of Earth (2015) on myös nähty R&A:ssa. Moss nähtiin jälkimmäisessä.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *