6+1 asiaa, joita odotamme tänään käynnistyviltä Cannes’n elokuvajuhlilta
Cannes’n elokuvajuhlat käynnistyvät tänään, ja ohjelmisto tuntuu ennakkoon laadukkaammalta kuin aikoihin. 70-vuotisjuhlaansa viettävän festivaalin tärkein palkinto on Kultainen palmu, jota havittelee 19 elokuvaa Michael Haneken Happy Endistä Sofia Coppolan The Beguilediin. Palkinnon jakavaa jurya johtaa Pedro Almodóvar, ja oman äänensä antavat mm. Jessica Chastain, Will Smith ja Maren Ade.
Olen itse Cannes’ssa torstaista tiistaihin 18.–23. toukokuuta. Näitä asioita odotan itse eniten.
Sofia Coppola: The Beguiled
Coppolan edellinen kilpasarjakokemus oli kahtiajakoinen, kun ranskalaisten kansallisaarteeseen kajonnut Marie Antoinette sekä suututti että ilahdutti yleisöjä. Sen jälkeen Somewhere sai ensiesityksensä Venetsiassa ja The Bling Ring Cannes’n Un Certain Regard -sarjassa. Nyt Coppolalla on tilaisuus ottaa niskalenkki kilpasarjasta The Beguiledilla.
Don Siegelin ohjaamaa ja Clint Eastwoodin tähdittämää sisällissotaelokuvaa uudelleenlukeva The Beguiled on herättänyt etukäteen kiinnostusta, ja trailerin perusteella sitä voisi ehkä kuvailla feministiseksi westerniksi vahvoilla goottiviboilla. Coppola kuuluu Cannes’ssa jopa voittajasuosikkeihin, vaikka Lost in Translationin jälkeen hänen kaikki elokuvansa ovatkin jakaneet vahvasti mielipiteitä.
Teppo Airaksinen ja Melli Maikkula, seuraavat suomalaissankarit?
Mitä lyhytelokuviin tulee, Cannes’n kilpasarja lienee niiden arvostetuin esityspaikka. Yli 4000 ehdokkaan joukosta valittuun kärkiyhdeksikköön saatiin tänä vuonna suomalaisväriä, kun Teppo Airaksisen ohjaama, Melli Maikkulan käsikirjoittama ja John Lundstenin tuottama Katto noteerattiin ehdokkuudella. Saavutus on merkittävä – aiemmin sarjassa on nähty vain Kari Juusosen animaatio Pizza Passionata (2001).
13-minuuttinen Katto kertoo kahdesta keski-ikää lähestyvästä miehestä ja vajonneesta katosta. Pikkurahalla tehokkaasti tehty absurdi draamakomedia on kirjoitettu napakasti, ja katto kantaa (anteeksi) metaforana hyvin. Enkä varmasti ole ainut, jolla tulee vähän Being John Malkovich mieleen. Airaksinen itse on kuvaillut lyhärin tekemistä vapauttavaksi, koska silloin ei tarvitse miettiä lainkaan yleisöä. Vapaus näkyy lopputuloksessa, joka hengittää täysillä tismalleen niin kauan kuin sen kirkas idea sallii.
Netflix vs. Cannes
Pitkin kevättä on käyty keskustelua Netflixin läsnäolosta festivaalilla. Suoratoistojätti on ostanut kaksi kilpasarjan elokuvaa – Noah Baumbachin perhedraamakomedian The Meyerowitz Stories (tähtinään Ben Stiller ja Adam Sandler – jeesus kristus!) ja Bong Joon-hon (Snowpiercer) huippukutkuttavan sci-fin Okja – mikä on Cannes’n kannalta vähän kiusallista: festivaali juhlistaa elokuvaa nimenomaan elokuvateatterikokemuksena, Netflix ei.
Jossain vaiheessa Cannes’n huhuttiin jopa pudottaneen edellä mainitut elokuvat ohjelmistostaan, mutta tämä kiistettiin pian. Keskustelu johti kuitenkin ranskalaisten teatteritoimijoiden painostuksesta sääntömuutokseen: jatkossa Cannes’n kilpasarjaan hyväksytään vain elokuvia, jotka saavat Ranskassa teatterilevityksen. Tämä johtaa puolestaan siihen, että mikäli Netflix jatkaa merkittävien elokuvantekijöiden haalimista talliinsa, joutuu Cannes tulevina vuosina kieltäytymään isoista ja tärkeistä elokuvista.
Tällöin voi tietenkin kysyä, piittaako Netflix boikotista tippaakaan. The Meyerowitz Stories ja Okja pläjäytetään myöhemmin tänä vuonna sadoille miljoonille tilaajille, eikä yleisön tarvitse kuin klikata paria nappia kotisohvalla.
Telkkaria Palais des Festivalsissa
Television isosta kulttuurisesta murroksesta kertoo jotain se, ettei Canneskaan voi jättää sitä huomiotta. Ensimmäistä kertaa festivaalin ohjelmistossa juhlistetaan tv-sarjoja, kun Twin Peaksin ja Top of the Laken uudet tuotantokaudet saavat ensiesityksensä osana elokuvatapahtumaa. Molemmat ovat Kultaisella palmulla palkittujen auteurien käsialaa, mikä helpottaa siirtymää.
Laatumielessä Jane Campionin ohjaama Top of the Lake: China Girl on ehkä varmempi veto – 1. kausi on modernin rikossarjan virstanpylväitä, ja kakkoskaudella Elisabeth Mossin rinnalla esiintyy Nicole Kidman, jolta nähdään festivaalilla peräti neljä roolisuoritusta – mutta Twin Peaks vie luonnollisesti ison osan huomiosta. Kulttisarjan paluusta ei tiedetä paljoa ja tiiserit ovat olleet säästeliäitä, mutta ainakin itse olen optimistinen. Vähintään David Lynchin suuren paluun soisi olevan kiintoisa. Ja pressikonferenssi lienee sitä myös.
Suomessa saadaan tietää heti 22. toukokuuta, oliko 25 vuoden odotus sen arvoista, kun Twin Peaksin ensimmäiset jaksot ilmestyvät HBO Nordiciin. Cannes’ssa näytös on vasta lauantaina 26. toukokuuta.
Lynchin edellinen Twin Peaks -aiheinen vierailu Cannesissa ei muuten sujunut järin hyvin. Twin Peaks: Tuli kulje kanssani (1992), jonka arvo on sittemmin noussut yleisön ja kriitikoiden keskuudessa, sai kriitikot mylvimään mielenosoituksista.
[youtube https://www.youtube.com/watch?v=PdtNPZZxWX8]
Ruben Östlund
Turisti voitti tuomariston palkinnon vuonna 2015, mutta jo Playn (2013) aikaan oli selvää, että Ruben Östlundin nimeä kuultaisiin festivaalikentillä pitkään. Ruotsalaisohjaajan ensimmäinen englanninkielinen elokuva The Square kutkuttaa jo yhden virkkeen juonisynopsiksellaan: asukkaat kerääntyvät kylän aukiolle, jossa ei ole sääntöjä, ja jossa voi tehdä mitä tahansa.
Östlundilla on kyky osua yhteiskunnan kipupisteisiin ja tabuihin. Playn aikaan häntä syytettiin rasistiksi, koska elokuva oli mahdollista lukea rasistisena. Sitä edeltäneet The Guitar Mongoloid (Gitarrmongot, 2004) ja Involuntary (De ofrivilliga, 2008) härnäsivät pienillä vinjeteillään, joissa varhaisteinit laittavat itsestään tissikuvia nettiin tai mies tulee hyväksikäytetyksi jätkien ryyppyreissulla. Turistissa perheenisä käyttäytyy raukkamaiseksi ja ajautuu häpeän limboon korskeassa alppihotellissa. Kivuliaan hauska draama nostaa odotukset The Squaren suhteen korkealle.
The Square tulee Suomessa ensi-iltaan myöhemmin tänä vuonna, tähtinään Elisabeth Moss ja Dominic West.
Varjofestivaali Director’s Fortnight
Cannes’n rinnalla järjestetään varjofestivaali Quinzaine des Réalisateurs, jossa voi nähdä kosolti kiinnostavia ja tunnettujakin tekijöitä. Itse odotan erityisesti Sean Bakerin uutta The Florida Projectia. Baker, joka on tehnyt pieniä indie-elokuvia vuosituhannen alusta saakka, synnytti aaltoja festariskenessä vuoden 2015 Tangerinella, joka oli kuvattu kokonaan iPhonella. Ilahduttava elokuva nähtiin meillä R&A:ssa, ja se löytyy esimerkiksi Netflixistä. Suosittelen katsomaan.
The Florida Projectin budjetti on oletettavasti isompi ja siinä on mukana Willem Dafoe, mutta pääosissa nähdään myös uusia kykyjä, joita ohjaaja on naarannut mm. somen kautta.
Director’s Fortnightin avaa Claire Denis’n uusi komedia Un Beau Soleil Interieur, joka on komediasovitus semiootikko Roland Barthes’n teoksesta Rakastuneen kielellä, pääosissaan Juliette Binoche ja Gerard Depardieu.
Tässä video, jossa cinefiili Sean Baker käy läpi Criterionin DVD-hyllyjä.
[youtube https://www.youtube.com/watch?v=lCv5MnpDqYc]
..ja oikeastaan kaikki muut kilpasarjan osallistujat
Kuten sanoin, Cannes’n kilpasarja on tänä vuonna laadukas. Tässä vielä muutama elokuva, joilta voi odottaa paljon:
Andrei Zvjagintsev, jonka edellinen Leviathan (2014) käsitteli isoa semiautoritääristä valtiota ja sen rattaisiin puristuvaa pientä miestä poikkeuksellisella terävyydellä, palaa festivaalille yhteiskunnallisella perhedraamalla Loveless.
White God -ohjaaja Kornél Mundruczón uudessa Jupiter’s Moonissa ammuttu turvapaikanhakija oppii lentämään.
Yorgos Lanthimosin (Dogtooth, The Lobster) The Killing of a Sacred Deer on psykologinen kauhutrilleri. Tähdet Colin Farrell ja Nicole Kidman ovat luvanneet sen saavan The Lobsterin vaikuttamaan valtavirtaviihteeltä.
Michael Haneken uusi elokuva on nimeltään Happy End, eikä nimen ironia menne keneltäkään ohi. Euroopan pakolaiskriisiä käsittelevä draama on Cannes’n isoimpia ensi-iltoja, tähtinään Amouristakin tutut Isabelle Huppert ja Jean-Louis Trintignant.
Lynne Ramsayn You Were Never Really Here perustuu Jonathan Amesin romaaniin, ja vaikuttaa alustalta jolla päätähti Joaquin Phoenix voi esitellä metodinäyttelijän taitojaan. Jonny Greenwood on säveltänyt musiikit elokuvaan, jossa sotaveteraani yrittää pelastaa nuorta naista seksikaupalta.
John Cameron Mitchellin edellisestä pitkästä elokuvasta Rabbit Hole (2010) on jo seitsemän vuotta, joten How to Talk to Girls at Parties kiinnostaa aika paljon. Neil Gaimanin novelliin pohjautuvassa sci-fi-romcomissa teinipojat hännystelevät vaihtarityttöjä 1970-luvun Lontoossa. Tässäkin elokuvassa on muuten Nicole Kidman.