Pohjia myöten – viisi elokuvaa, jotka HBO Nordicista kannattaa katsoa
HBO Nordic on lanseerauksestaan asti ollut paras kanava tv-sarjoille. On helppo unohtaa, että palvelusta löytyy myös elokuvia.
Kävin sairasaamun ratoksi listat läpi ja kaivoin “elokuvat”-välilehden alaiselta jättömaalta esiin viisi upeaa filmiä, jotka kannattaa katsoa. Jos valinnat tuntuvat ilmeisiltä, syyttäkää palvelun tarjontaa, älkää minua.
Michel Gondry: Eternal Sunshine of the Spotless Mind (Tahraton mieli) (2004)
En tiedä löytyykö tämän blogin lukijoista ihmistä, joka ei olisi Tahratonta mieltä nähnyt, mutta koskaan en väsy sitä suosittelemasta. Aina kun mietin aikaa tai rakastumista tai muistoja tai teknologian tulevaisuutta, elokuva palaa mieleeni. Jim Carreyn Joel yrittää pyyhkiä muistoistaan Kate Winsletin Clementinen, mutta tuleekin muistoissa peruuttaessaan katumapäälle. Charlie Kaufmanin käsikirjoitus on näennäisestä metakikkailustaan huolimatta hänen sorjimpiaan. Michel Gondryn taktiilit erikoisefektit palvelevat kertomusta hyvin: uskon, että oma mieleni tekisi asiat juuri niin kuin Gondryn tiimin kädet tekevät.
ps. HBO Nordicista löytyy myös Being John Malkovich.
Tomas Alfredson: Låt den rätte komma in (Ystävät hämärän jälkeen) (2008)
2000-luvun paras vampyyrielokuva on liikuttava kertomus 1980-lukulaisessa ruotsalaislähiössä asuvasta, yksinäisestä ja koulukiusatusta Oskarista. Kun naapuriin muuttaa samanikäinen Elin, kaikki muuttuu. Kalseaan kasarilähiöön sijoittuva elokuva karsii korean vampyyriromantiikan pois ja keskittyy ydinkysymyksiin: siihen, mitä on rakastaa, olla yksin, menettää aina kaikki ja elää ikuisesti. Elokuvasta tehtiin vuonna 2010 jenkkiversio Let Me In, joka on itsessään hyvä mutta suomalaiselle tyystin tarpeeton.
Michael Mann: Miami Vice (2006)
Kulttisarjan elokuvaversio floppasi kesällä 2006 kaikilla mahdollisilla mittareilla. Yleisö oli ymmällään, kriitikot vihasivat. Kymmenen vuotta myöhemmin sen arvo on laajemmin tunnustettu. Se on elokuva jolla ei ole alkua ja loppua, elokuva jonka juoni on yhdentekevä ja katoavainen (eli: en muista siitä mitään), elokuva jossa kuvat ovat täynnä tyhjää tilaa ja jota voi niiden vuoksi katsoa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Mannin rosoinen digivideoestetiikka on tässä ehkä huipussaan: kaikki on kuollutta pintaa, ja sekös vasta onkin oiva metafora koko pastellinsävyiselle juppisarjalle. Elokuvan budjetti oli 136 miljoonaa dollaria. Voiko joku vielä väittää, ettei Michael Mann olisi aikansa rohkeimpia Hollywood-ohjaajia?
ps. HBO Nordicista löytyy myös Public Enemies, josta on vaikeampi pitää, mutta jossa armoton digikuva vietynä 1930-luvun gangsterifantasiaan tuottaa melko kiinnostavia hetkiä.
Robert Pulcini & Shari Springer Berman: American Splendor (2003)
American Splendor asettuu Adaptationin ja Dogvillen kaltaisten 2000-luvun alun postmodernien draamaelokuvien joukkoon sekoittamalla “faktaa” ja “fiktiota”. Paul Giamatti näyttelee Harvey Pekaria, sarjakuvakäsikirjoittajaa, joka teki arkisesta elämästään Robert Crumbin kuvittamaa sarjakuvaa nimeltä American Splendor. Välillä ruudulle tulee oikea Pekar kommentoimaan tapahtumia tai esimerkiksi näyttelijävalintoja (Giamatti ei hänen mukaansa muistuta esikuvaansa lainkaan). Giamattille tämä on uraa määrittävä roolisuoritus.
Gus van Sant: Elephant (2003)
Yksi lempielokuvistani on visuaalinen essee (mitä hittoa tämä edes tarkoittaa?) Columbinen kouluampumisia edeltävistä hetkistä. Kultaisella palmulla palkittu elokuva on muistoissani kollaasi kuvia, jotka piinaavat: kaikki ruskan eri sävyt puissa, päähenkilön keltainen paita ja vitivalkoisina silmille lainehtivat hiukset, pimiön julma puna, lopun first person -otokset koulukäytävillä vaeltavista tappajista. Van Sant palasi samanlaiseen kerrontaan hienolla Paranoid Parkilla, joka sai paljon ristiriitaisemman vastaanoton. Parhaillaan hän yrittänee toipua edellisen elokuvansa vastaanotosta.