PÖFF 2016: Jim Jarmuschin uudessa huikean hienossa draamassa Adam Driver ajaa bussia, ja sitä voisi katsoa koko illan

Tallinnan Black Nights Film Festivalilla näytettiin viime lauantaina elokuva, jonka piti olla Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistossakin. Jim Jarmuschin Paterson hävisi kuitenkin viime hetkellä listoilta, ja se on sääli. Kyseessä on yksi vuoden kauneimmista draamoista.

Patersonissa viehättää ensiksikin sen rakenne, jossa raamit on todella raavittu esiin: seitsemän päivää, seitsemän jaksoa, jokaisella sama alku- ja päätepiste. Tämä sopii hyvin ohjaaja Jarmuschin lakonisen toteavaan, arkiromantiikkaa painottavaan estetiikkaan, jossa tuntuu nyt olevan enemmän Aki Kaurismäkeä kuin koskaan aiemmin.

Joka aamu kello kuuden aikaan bussikuski Paterson (Adam Driver) herää vaimonsa Lauran (Golshifteh Farahani) vierestä. Hän pukee ylleen sängyn viereen laskostetut vaatteet, syö aamiaisen (Weetos-muroja) ja kävelee varikolle. Sieltä hän lähtee liikenteeseen Patersonin kaupungin bussilinjalla numero 23.

Illalla Paterson tulee kotiin, syö vaimonsa kanssa illallisen ja kuulee tämän päivästä. Siihen on yleensä sisältynyt paljon maalaamista ja ompelua, uusien kädentaitojen hiomista ja tulevaisuuden bisnesssuunnitelmia. Lauralla on vahva visuaalinen näkemys ja usko siihen, että jonain päivänä hänestä tulee menestynyt muffinileipuri – tai possibly even one of the great country singers of our time.

Illallisen jälkeen Paterson vie koiransa Marvinin lenkille ja poikkeaa samalla paikalliseen baariin. Siellä ja sen liepeillä on hahmoja, jotka hengailevat kuin toisen Jarmusch-elokuvan kuvauksia odotellen: kaduilla viihtyviä räppäreitä ja gangstereita, sosiaalisesti kömpelöitä älykköjä, vähäpuheisia elämäntapataiteilijoita ja baarimikko.

Baarissa kuva pimenee, ja leikataan seuraavaan aamuun.

Aina ennen työvuoronsa alkua Paterson kirjoittaa muistivihkoonsa muutaman rivin runosta. Työpäivän aikana teksti jalostuu, ja yleensä iltaan mennessä se on valmis. Jos bussikuskia seuraava näkökulma on arkirealismia ja toistuvia kaavoja ja sulkeutuneita ympyröitä, ruutuun sana sanalta ilmestyvissä runoissa on läsnä keskeneräisyys, spontaanius ja prosessi. Niitä kuvittavat usein rumat – ja siksi niin kauniit – ristikuvat solisevista puroista ja pauhaavista vesiputouksista.

Runot ovat Patersonille henkireikä, vaikka hän itse suhtautuu niihin niin nonchalantisti kuin vain bussikuskilta voi odottaa. Työssään hiljaa kopissaan istuva mies on hyvä kuuntelemaan, huono puhumaan itsestään. Kun Laura patistaa häntä tarjoamaan runoja kustantajille, Paterson kiusaantuu mutta lupaa vähintään ottaa niistä valokopiot “varmuuden vuoksi”.

Elokuvan ensimmäiset neljä päivää kulkevat enemmän tai vähemmän turvallisia reittejä, mutta viidentenä iskee tragedia. Siitä on turha kertoa sen enempää, koska mitkään sanat eivät tee sille oikeutta. Todettakoon tosin, että perheen koirana nähty englanninbulldoggi Nellie tekee Patersonissa (jo päättyneen) elämänsä roolisuorituksen.

Nellie palkittiinkin Cannesin elokuvajuhlilla postuumisti Palm Dog -palkinnolla.

Kuten alussa mainitsemani Kaurismäen, myös Jarmuschin elokuvallinen maailma on korostetun anakronistinen ja nostalginen. Paterson ja hänen vaimonsa elävät idyllisessä lähiötalossa jolla on oma postilaatikko ja kellari ja autotalli, ja joka tuntuu olevan täysin irti “oikeasta” maailmasta jossa jäätiköt sulavat ja Donald Trump on presidentti.

Muu maailma tihkuu likelle vain silloin kun Paterson ajaa bussia ja kuuntelee kyytiläisten keskusteluja. Niissä saatetaan mainita feminismi tai joku Bruno Mars.

Kotona on kuitenkin vain rivi rispaantuneita kirjoja (Infinite Jestistä Patersonin lempikirjailijan William Carlos Williamsin runoteokseen Paterson) ja paljon nuhjuisia huonekaluja. Kun pariskunta käy elokuvissa, se on tietenkin vanha mustavalkoinen Hollywood-kauhu. Patersonilla ei ole edes kännykkää.

Jotkut ovat sanoneet Jarmuschin hangoittelevan digitaalisen ajan hektistä, välittömiä palkintoja penäävää ajattelua vastaan tekemällä hitaudessaan liki meditatiivisen piendraaman. En itse näe kontrastia niin jyrkkänä, ehkä osin siksi, että katsoessa tuli useampaan otteeseen mieleen Kelly Reichardtin Certain Women, joka myös esitettiin PÖFFissä. Sen esteettinen ajattelu tuntuu yhtä luontevalta ja yhtä vähän “kantaaottavalta” kuin Patersoninkin.

Certain Women on niin ikään jaksotettu draama ihmisistä arkisissa tilanteissa. Siinäkin on paljon toistoa, ja pienten asioiden toistaminen synnyttää isoja tunteita. Olen hölissyt useampaan otteeseen Reichardtin elokuvan avautuvista tallinovista ja mönkijän perässä kirmaavasta corgista, ja Patersonissa on paljon samaa. Jännitän missä asennossa pariskunta on kun tapaamme heidät aamulla. Jännitän ketä bussin kyytiin astuu ja missä Paterson syö lounaansa. Jännitän mitä illalla on ruokana – yhdessä hauskimmista kohtauksista mies yrittää syödä vaimonsa keksimää cheddar-ruusukaalipiirakkaa.

Toisteisuudesta seuraa vielä se, että kuten Certain Womenia, myös Patersonia olisin katsonut mieluusti vaikka koko illan.

(Myönnän toki pitäväni ehkä poikkeuksellisen paljon sarjoista ja monotoniasta. Manakamana on yhä mielestäni yksi 2010-luvun jännittävimmistä elokuvista.)

Patersonin ensi-ilta on meillä vielä auki. Levitysoikeudet ovat Pohjoismaissa Scanboxilla, ja ainakin Ruotsissa se tulee teatterilevitykseen tammikuussa. Toivotaan samaa Suomeen.

Korjattu 24.11.2016 klo 0.29: Kuvatekstissä viitattiin Nellieen virheellisesti ranskanbulldoggina. Nellien rotu on englanninbulldoggi. Leipätekstissä rotu oli oikein.