Hollywood-musikaali La La Land on täydellinen elokuva, kunhan sen kuplaan ei puhko reikiä

Hollywood-musikaali La La Land on alkuvuoden tarpeellisimpia ensi-iltoja. On saavutus saada katsoja kahdeksi tunniksi unohtamaan kaiken sen, mitä “oikeassa maailmassa” tapahtuu.

Damien Chazellen tausta muusikkona näkyy ja kuuluu hänen elokuvissaan. Musiikkidraama Whiplash (2014) ammensi ohjaajan kokemuksista jazzrumpalina, tänään ensi-iltansa saava La La Land (2016) on puolestaan täysverinen musikaali. Aiheita ja genrevalintojakin enemmän Chazellen tausta näkyy tavassa, jolla hän elokuvansa sommittelee.

Perinteisesti elokuvasäveltäjän työ alkaa, kun elokuva on leikattu. Tehtävä on usein laatia musiikkia teokseen, joka on muilta osiltaan jo valmis, tai ainakin hyvin pitkällä. Musiikki toimii kuvan ehdoilla. (Poikkeuksiakin viime vuosilta on: Ennio Morricone sävelsi The Hateful Eightin käsikirjoituksen pohjalta.)

Chazellen elokuvissa suhde on orgaanisempi ja intensiivisempi. Whiplash, ja nyt La La Land, löytävät muotonsa ja rytminsä Justin Hurwitzin sävellysten kautta. Tämä ei yllätä (ovathan molemmat musiikkielokuvia) mutta Hurwitzin roolia on syytä silti alleviivata. Whiplash ei ole mitään ilman hänen vimmaisia jazzsävellyksiään: ne määräävät, miten kamera liikkuu, ja miten Tom Cross leikkauksillaan kasaa rumpali Andrewn (Miles Teller) ja opettaja Terencen (J.K. Simmons) väliseen suhteeseen kerroksia.

Chazellen, Hurwitzin, Crossin ja kuvaajan (Whiplashissa Sharone Meir, La La Landissa Linus Sandgren) välinen yhteistyö on saumatonta ja suvereenia. Katso vaikka tapaa, jolla La La Landissa pianoa soittava Sebastian (Ryan Gosling) ja yleisössä tanssiva Mia (Emma Stone) käyvät sanatonta vuoropuheluaan, tunnustavat rakkauttaan ja vievät tarinaa eteenpäin. Seb soittaa, Mia tanssii, kamera sakkaa heidän välillään kiihkeän romanssin vallassa.

Kaikesta uhkuu ohjaaja-käsikirjoittajan rakkaus musiikkiin ja estottomiin tunteisiin.

La La Landin Sebastian puhuukin ehkä ohjaajan äänellä julistaessaan Mialle sitä, miten jazz on musiikkilajeista jaloin, ja kuinka se on kuolemassa. Ollaan hartaasti odotetuilla ensitreffeillä keskellä romanttisinta mahdollista Los Angelesia, elokuvan ja koko eskapistisen musikaaligenren ytimessä: hetkessä, jossa tyttö rakastuu poikaan ja vice versa. Sebastian on omasta jazzklubistaan haaveileva pianisti, Mia uraa Hollywoodissa yrittävä näyttelijä.

Kummallakin on suuria unelmia ja kumpikin on ihan kesken. Siksi aina kun kaksikko puhkeaa lauluun tai tanssiin, esitys on 20 prosenttia taitoa, 120 prosenttia tunnetta. Goslingia ja Stonea on verrattu Fred Astaireen ja Ginger Rogersiin, vaikka oikeasti kyse on melkein päinvastaisesta. Astaire halusi, että hänen virtuositeettiaan kuvataan etäältä, kokonaisesityksenä – Seb laulaa ja tanssii, koska siltä tuntuu, ja tekee sen vain itselleen ja Mialle.

Jokainen La La Landin musikaalikohtaus, iso ja pieni, on myös orgaaninen osa tarinaa. Hurwitzin ja koreografi Mandy Mooren saavutus on viedä jokaisella kohtauksella elokuvaa eteenpäin. Päälleliimattua showta La La Landissa ei ole lainkaan, jopa alun isolla joukkokohtauksella on selkeä maailmaa määrittävä tehtävä.

Tuo maailma on se unelmien Los Angeles, jonka olemassaolon on välillä melkein unohtanut. Koska viimeksi on enkelten kaupunkia kuvattu näin jumaloiden? Luulin Paul Thomas Andersonin Magnolian rikkoneen Losin lopullisesti, mutta La La Land saa uskomaan todellisuuteensa heti ensikohtauksessa. Siinä autoruuhkassa jumittavat nuoret wannabe-tähdet puhkevat lauluun ja tanssiin moottoritien rampilla. Kappaleen nimi on Another Day of Sun, ja sen päätteeksi ruudulle ilmestyy vuodenaikaplanssi: “TALVI”.

La La Landissa aurinko on yhtä kultainen kesät talvet. Eilisessä Imagen elokuvakerhossa elokuvasäveltäjä Panu Aaltio huomioi, että valtaosa elokuvasta on kuvattu “golden hourina”, juuri auringonnousun jälkeen tai ennen sen laskua. Hetkessä, johon kiteytyy odotus uudesta päivästä tai toive kiihkeästä yöstä.

Tällaiselle todellisuuspaolle on juuri nyt tilausta. Takana on Euroopan – ja maailman – hullu vuosi 2016, ilmassa on epävarmuutta ihan kaiken suhteen. Ja elämmehän totuuden jälkeistä aikaa.

La La Land saa kahdeksi tunniksi unohtamaan täysin kaiken sen, mitä sen ulkopuolella tapahtuu. Tämä on klassisen Hollywood-musikaalin olennainen piirre: se tapahtuu suljetussa kuplassa, johon “oikean maailman” ongelmat eivät vuoda. Ja jos vuotavatkin, ne voi aina ratkoa laululla ja tanssilla.

Niin kauan kuin sen kuplaan ei puhko reikiä, La La Land on ihana kokemus. Se tekee maailmasta väitteitä, joihin on helppo uskoa, koska niihin haluaa uskoa.