PÖFF 2019: Synchronic on nokkela tieteistrilleri ja mahdollinen läpimurto – hyytävä Immortal kuvaa venäläiskylää, joka palvelee väkivaltakoneistoa keskellä ei-mitään

Ohjaaja-käsikirjoittajien Aaron Moorheadin ja Justin Bensonin esikoinen Resolution (2012) teki aikanaan ison vaikutuksen. Se oli pienellä rahalla tehty kauhu, jossa oli monimutkainen ja kunnianhimoinen juoni. Keskeinen mysteeri oli niin kiehtova, että se paikkasi tekijöiden kokemattomuutta. Primerin (2004) rinnalla Resolution on 2000-luvun parhaita indietieteiselokuvia. En ole tosin nähnyt sitä uudestaan.

Ne harvat, jotka elokuvan näkivät, pitivät siitä. Silti Moorhead ja Benson ovat saaneet tehdä elokuviaan pikkurahalla. Italian maaseudulle sijoittunut Spring (2014) oli kaunis ja hyytävä rakkaustarina, maailmanlopun kultista kertonut The Endless (2017) suorastaan nerokas tieteistrilleri, joka nivoi itsensä vieläpä ovelasti osaksi Resolutionin universumia.

Olen pyrkinyt näkemään Moorheadin ja Bensonin elokuvat aina heti kun mahdollista. Night Visions on esittänyt ne kaikki (mukaanlukien loistavan kauhuantologian V/H/S, jossa kaksikolla on lyhäri), niin myös tuoreen Synchronicin. NV jäi itselläni väliin, mutta onneksi elokuva esitettiin Tallinnan PÖFFissä viikkoa myöhemmin.

Synchronic

Torontossa ensi-iltansa saanut Synchronic saattaa olla tekijäkaksikon läpimurto. Budjetti on näkyvästi isompi: otokset ovat hiotumpia, erikoisefektit laadukkaampia. Pääosissa nähdään kaksi Hollywood-tähteä Anthony Mackie ja Jamie Dornan. Elokuva pääsee näillä näkymin teatterilevitykseen Yhdysvalloissa vuoden 2020 puolella.

Synchronicin konsepti on kutkuttava. Ensihoitajat Steve (Mackie) ja Dennis (Dornan) löytävät omituisesti kuolleita tai haavoittuneita ihmisiä ympäri New Orleansia. Yksi on saanut miekan rintansa läpi, toinen virnistää palasina hissikuilussa, kolmas on leimahtanut liekkeihin keskellä ei-mitään. Uhreja yhdistää se, että jokainen on käyttänyt uutta design-huumetta nimeltä Synchronic.

Huume naksauttaa ihmisaivot niin, ettei käyttäjä enää koe aikaa lineaarisesti. Tämän enempää ei juonesta kannata sanoa, mutta todettakoon, että se on samaan aikaan nerokas ja totaalisen hölmö. Synchronic on ohjaaja-käsikirjoittajien elokuvista kiistatta valtavirtaisin ja viihteellisin. Huono puoli on se, että katsojan tulkittavaksi jätetään kovin vähän mitään. Hyvä puoli: kelkasta ei voi pudota.

Makuasia on, kaipaako Moorhead–Benson-elokuvaan Anthony Mackieta, jonka hahmo hölisee kuin Will Smith parhaimmillaan tahi pahimmillaan. Minua nauratti, kun Steve totesi “the past fucking sucks!” ja kommentoi kohtaamaansa hahmoa sanoilla “dick-ass conquistador”. Useimpia PÖFFin puolilleen myydyssä näytöksessä ei naurattanut.

Tekijöiden vaikutteet ovat selviä. True Detectiven 1. kauden tapaan Synchronic sijoittuu Louisianaan ja käsittelee ajan rakennetta. Yhden uhrin seinään on tussattu teksti “time is a lie”. Efektit muistuttavat parin vuoden takaisesta Hävityksestä. Lopun sentimentaalisemmat osiot ovat silkkaa Interstellaria. 2001: Avaruusseikkailuakin kai on, mutta missäpä sci-fissä ei olisi.

Nerokasta ja totaalisen hölmöä.

Synchronic ei ole täydellinen. Vaikutteiden runsaus saa sen tuntumaan paikoin pastissilta ja juonen logiikassa on selkeitä aukkoja. Steve ja Dennis eivät hahmoina saa ihan sellaista syvyyttä kuin mitä elokuvan lopetus vaatisi. Heidän elämänsä tuntuvat myös tapahtuvan kummassa tyhjiössä: haastatteluissa Moorhead ja Benson ovat puhuneet New Orleansista elokuvan sykkivänä sydämenä, mutta laajoista ulkokuvista huolimatta se tuntuu pieneltä ja autiolta, melkein lavasteelta.

Toisaalta teknisesti ja kerronnallisesti Synchronic on kiistatta iso askel eteenpäin. Kuvaus (Moorhead) sekä leikkaus (Moorhead, Benson, Michael Felker) ovat ensiluokkaista ja mukana on nokkelia visuaalisia jippoja, jotka eivät tunnu päälle lätkäistyiltä. Päähenkilöiden välille kirjoitettu (Benson) naljaileva dialogi on riemukasta.

Jossain rinnakkaistodellisuudessa Moorhead ja Benson ovat tehneet saman mitä Rian Johnson (Brick, Star Wars: The Last Jedi). Edenneet pienestä isoimpaan mahdolliseen. En tiedä, kiinnostaako kaksikkoa tällainen, mutta Synchronic on hyvä osoitus siitä, että he voisivat kunnon rahoituksella saada aikaan hienoja asioita.

Immortal

Yksi PÖFFin kohokohdista oli Ksenia Okhapkinan Immortal, joka palkittiin kesällä parhaan dokumentin Grand Prix -palkinnolla Karlovy Varyn elokuvajuhlilla. Kyseessä on poikkeuksellisen komea, esteettisesti ehyt ja kylmäävä kuvaus ideologiasta, sortavasta yhteiskunnasta ja koneistosta, joka on luotu jylläämään ikuisesti.

Immortal seuraa tunnin ajan Apatityn kylää Murmanskissa Luoteis-Venäjällä. Vuonna 1930 perustettu kylä toimi työleirinä Stalinin vastustajille. Stalin kuoli ja gulagin portit avattiin, mutta ihmiset jäivät. Apatityssa asuu yhä kymmeniä tuhansia ihmisiä. Aikuiset työskentelevät kaivoksilla ja viettävät iltansa ryypiskellen. Poikalapsista koulutetaan sotureita, tytöistä balettitanssijoita. Kaikkien tehtävä on palvella koneistoa, joka perustuu sankaritarinoihin ja tiukkoihin hierarkioihin.

Välillä Okhapkina vangitsee palasen rutikuivaa tilannekomiikkaa, kuten tanssitunnilla, jonka äärimmäisen vaativan opettajan paidassa lukee “optimism as a lifestyle”. Usein kuvat ovat vain surkeita: Kun ala-asteikäiset pojat opettelevat ampumaan pistooleilla, voimat eivät tahdo riittää liipaisimen vetämiseen. Seinään on spreijattu tägi “good war is better than bad peace”.

Elokuvassa nähdyt ihmiset tuntuvat tietenkin julman systeemin alistamilta, mutta heistä kerrotaan kovin vähän. Kyseessä on seurantadokumentti, jossa ihmisiä ei haastatella eikä heistä kerrota mitään, edes nimiä. Elokuvan todellinen aihe ei ole niinkään Apatity kuin se isompi vallan koneisto, jonka osasena kylä jatkaa pyörimistään keskellä ei-mitään.

Kaikki Immortalissa on harmaata, kuin ikiroutaan tai menneeseen jäätynyttä. Kuvissa on jylhän tieteisfiktion henkeä. Tarkovski, Carpenter ja Scott olisivat voineet hyvin ottaa vaikutteita Apatityn hyytävässä pakkasmaisemassa louhivista masiinoista, joiden silkka koko tuntuu rikkovan mittakaavan.

Viimeisessä kuvassa päiväkotilapsi makaa sängyssä ja toljottaa tyhjyyteen. Paljoa ei näy edessä.