Ensi-illassa 007 Spectre: saammeko koskaan kunnollista Bond-tyttöä?

Suhteeni James Bondiin ei ole sillä tavalla erityinen kuin monella muulla suomalaisella. Ehkä siksi perjantaina ensi-iltansa saava kaksi- ja puolituntinen 007 Spectre oli aika raskasta katsottavaa. Tämä teksti sisältää hienoisia spoilerikierteitä.

En lapsena enkä nuorena katsonut koskaan agentti 007:n seikkailuja televisiosta, vaikka MTV3 tilkitsee niillä ohjelmakarttaansa ihan jatkuvasti. Silti – tai ehkä juuri siksi – vuoden 2006 Casino Royale tuntui virkistävältä. Se nollasi Bond-mytologian, riisui sarjan sen kliseistä, ja teki päähenkilöstään inhimillisen raunion. Totta kai se, että Bond ei tilannut martinia, oli fan servicea sekin, mutta pidin elokuvan tylystä ja vähemmän fantastisesta tyylistä.

007 Spectreen sarjan konventiot ovat hiipineet takaisin kuin varkain. Se ei tunnu enää erityiseltä ja on siksi huonoimpia näkemiäni Bondeja. Isoja ongelmia on kaksi, ja molemmat liittyvät käsikirjoitukseen.

Ensinnäkin 007 Spectren juoni on tylsä ja suoraviivainen. Pitkiä ja tylsästi koreografioituja toimintajaksoja (pl. ihan ensimmäinen, aika mahtava helikopterisekoilu!) katkovat kohtaukset, joissa ylimalkaisesti selitetään, mitä on tapahtunut, ja/tai mitä tulee seuraavaksi tapahtumaan.

On Spectre-niminen rikollisjärjestö. On Spectren entinen jäsen Mr. White (Jesper Christensen) ja tämän tytär Madeleine Swann (Léa Seydoux), johon Bond rakastuu. On elokuvan pääkonna, Christoph Waltzin ääritylsästi maneeroima mielipuoli Franz Oberhauser, joka tulee loppupuolella retconnaamaan (kirjoittamaan historiaa uusiksi juonilisäyksillä) Bondin historiaa ja olemaan kurjan geneerinen pöpi.

Mikään ei tunnu elokuvassa merkittävältä. Spectrestä tehdään yhtäkkiä keinotekoisesti koko Craig-ajan Bond-saagaa otteessaan pitänyt neropooli. Ratkaisu tuo tietenkin lisäpainoa aiempien elokuvien tapahtumille ja selittää mm. sitä, miksi ihmiset Bondin ympäriltä kuolevat. Kikka on halpa enkä niele sitä lainkaan. Pontimena on vain lajityypille ominainen pakko tehdä aina isommin ja hurjemmin.

Olisipa virkistävää nähdä toimintasarja, jossa jatko-osa olisi edellistä pienimuotoisempi. Onko sellaista tehty?

(Tähän väliin linkkaan Kalle Kinnusen arvion, jossa juonta ja sen arvoa Bond-kaanonissa puidaan paljon asiantuntevammin.)

Kliseet ja tylsä juoni saavat keskittämään huomiota genren ikuiseen murheenkryyniin. Pahiten 007 Spectressä petyin nimittäin nk. Bond-tyttöihin.

Tytöistä ensimmäiselle ei anneta edes nimeä, mutta tunnistin hänet Netflixin Narcos-sarjasta tutuksi Stephanie Sigmaniksi. Toinen on Monica Bellucci, josta kohuttiin etukäteen paljon: vihdoin Bond (47) saisi ikäisensä seksikumppanin (51). Valitettavasti Belluccin hahmolla ei ole kokonaisuuden kannalta mitään väliä, ja hän esiintyy valkokankaalla muutaman repliikin ja yhden vihjatun yhdynnän ajan. Kummoista sukupuolipolitiikkaa tämä ei ole, varsinkaan kun Bellucci on ihan samoissa ihonmyötäisissä iltapuvuissa ja arvokkaissa alusvaatteissa kuin monta kertaa aiemminkin.

Kai ”asian edistämiseksi” on laskettava se, ettei Bellucci keikaroi bikineissä.

Kuten ei tee Lea Seydoux’kaan. Hän on se Bond-tyttö, jonka olette nähneet Spectren kadunvarsimainoksissa. Hän on ns. big deal, ehkä jopa Bondin tosirakkaus.

Twiittasin heti näytöksen jälkeen, että Seydoux’n virne (joka on hurja!) ansaitsisi ympärilleen paremman elokuvan. 30-vuotias ranskalaisnäyttelijä on nähty viime vuosina Adelen elämän ja The Lobsterin kaltaisissa hienoissa elokuvissa. Ehkä naiivisti odotin, että hänen roolittamisensa Bond-tytöksi toisi yhtälöön jotain uutta.

Ei tuo. Madeleine Swann toteuttaa bondtyttöyttään jokaisella tasolla. Alkaen siitä, että hän on huono tappelemaan. Hän ei osu aseella mihinkään, ja hänet läpsäistään tajuttomaksi pariinkin otteeseen. Lopulta Bond ottaa hänet käsivarsilleen ja pelastaa.

Kalle Kinnunen sanoo tekstissään että tämä on vähiten seksistinen Bond. Tämä on varmasti totta, mutta jollain tapaa vaikkapa Brosnan-seikkailujen liioitellun seksistinen ilmapiiri oli turvallisempi. Niissä sukupuoliroolit olivat niin totaalisen too much, ettei niitä voinut olla huomaamatta. Uudet Bondit sen sijaan uskottelevat olevansa jotain muuta, vaikka tosiasiassa mies on yhä heeros ja nainen silkka lemmenkapula.

Bondin tekijät ovat Craigin aikana saaneet kiitosta mm. siitä, että Moneypenny onkin tummaihoinen ja aktiivinen toimija (Naomie Harris), ja ennen kaikkea siitä, että agentuuria johtavaksi M:ksi roolitettiin naisnäyttelijä (Judi Dench) (edit. klo 14.24: Dench oli M jo vuoden 1995 GoldenEyessa). Olen leikitellyt ajatuksella siitä, että loputkin roolit käännettäisiin sukupuoleltaan ympäri.

Miltä Bond näyttäisi tuolloin?

Sketsiltä, tietenkin. Amy Schumer -hommilta. Se olisi niin irrallaan kaikesta siitä mitä koskaan on elokuvissa tehty, ettei sitä ottaisi tosissaan.

Edellinen Bond-seikkailu Skyfall sai Suomessa 647 tuhatta katsojaa ja tuotti maailmanlaajuisesti yli miljardin. Spectre päässee ainakin lähelle näitä lukuja. Sen muuten ohjasi Skyfallistakin vastannut lahjakas Sam Mendes, jonka kädenjälkeä on lopputuloksesta ehkä turha etsiä.

007 Spectre ensi-illassa 30. lokakuuta.

Lea Seydoux’ta näkee samana päivänä Diary of a Chambermaidissa Kino Sherylissä klo 20.30. Kts. Ranskalaisen elokuvan viikon Facebook-sivu.