Vuoden 2015 parhaat elokuvat ovat tässä: kansansuosikkeja ja elokuvan kielen uudistajia

Vuosi 2015 oli täynnä loistavia elokuvia Mommysta (ensi-ilta 16.1.) 45 Yearsiin (ensi-ilta 18.12.), sanoivat muut mitä tahansa. Iso osa parhaista tuli taas festivaaleilta, mutta ehkä poikkeuksellisesti kärkiviisikosta neljä sai Suomessa myös teatterilevityksen (vuosi sitten niitä oli kaksi, ja ne olivat tosi pieniä). Kaksi oli nyt jopa blockbustereita. Oliko 2015 siis blockbusterien vuosi?

Kyllä ja ei. Hirveästi se tarjosi Jurassic Worldin ja The Avengersin kaltaisia jättimäisiä turhakkeita, mutta paljon myös hyvää. Vastikään kiittelin uutta Star Warsia sen monipuolisesta sankarikaartista, ja viime keväänä ylistin uutta Mad Max: Fury Roadia feministisen actionin virstanpylvääksi. Satojen miljoonien produktioissa tuntuu olevan tilaa yhä moninaisemmille sankarikuville.

Inside Out puolestaan oli älyllä ja lämmöllä tehty kunnianhimoinen koko perheen seikkailu. Keskinkertaiseen jatko-osatehtailuun (Autot 2, Monsterit yliopisto) sortuneelta Pixarilta se oli jopa yllättävä megamenestys.

Ja sitten oli Spy, jonka pääosassa oli kyvykäs ja itsevarma isokokoinen nainen, ja joka oli hauska sortumatta läskivitseihin. (Sanoisin, että ohjaaja Paul Feigistä on syytä kirjoittaa laajemmin ensi vuonna, kun uusi Haamujengi saa ensi-iltansa.)

Kotimaisten osalta vuosi oli kahtiajakoinen. Laveita yleisömenestyksiä riitti, mutta ihan huipputöitä ei nähty montaa. Big Game oli ihan hyvä, Onnelliset kiinnosti ja Äidin toiveessa oli jotain hyvää. Pidetyt Atomin paluu ja Valkoinen raivo ovat itselläni vielä näkemättä, samoin kuin Miekkailija, joka on ehdolla Golden Globeen.

Lopullinen top 10 näyttää tältä. Sitä seuraa bubbling under -osio, josta löytyy paljon sellaisia elokuvia, jotka halusin mainita, ja jotka ovat oikeastaan ihan yhtä kiinnostavia ja hyviä kuin niiden ylle listatutkin.

Ylipäätään tätä(kään) listaa ei ole syytä lukea kuin piru raamattua. Se on tehty fiilispohjalta, paremmuuden sijaan kiinnostavuutta ja muita vielä epämääräisempiä mittareita seuraten. Toki se on samalla tyystin absoluuttinen Totuus, jonka vien muassani hautaan asti.

Edellisen vuoden listani löytyy muuten täältä.

1. Jean-Luc Godard: Adieu au langage

83-vuotiaan Godardin uusi elokuva on jotain, mitä olen jo vuosia odottanut näkeväni 3D:n kontekstissa, mutta jonka en olisi arvannut tulevan Godardilta. Jotain, missä kolmiulotteinen kuva ei ole vain esittämistä ehostava visuaalinen kikka vaan mahdollisuus muovata uudelleen elokuvan kerronnallisia mahdollisuuksia. Sitä voisi kutsua ehdotelmasta uudeksi tai vaihtoehtoiseksi elokuvan kieleksi. Lue koko arvio täältä.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=dk2x3ZEsnh0]

 

2. Pete Docter: Inside Out

Pixarin animoitu mestariteos antaa ihmisen tunteille kasvot ja persoonan ja kuvaa lapsen päänsisäistä maailmaa osuvammin kuin yksikään elokuva tähän asti. Inside Out on hauska, älykäs ja ennen kaikkea viisas elokuva, jossa on niin paljon nerokkaita oivalluksia (joista n. 95 prosenttia osuu maaliinsa), että sen voi huoletta katsoa uudestaan vaikka heti. Perheen pienimmät missaavat siitä ison osan, mutta visuaalisesti studion kauneimpiin luomuksiin kuuluva elokuva viehättää kyllä puhtaana audiovisuaalisena trippinäkin. Ja on siinä myös kosolti vuoden parasta slapstickiä.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=seMwpP0yeu4]

 

3. George Miller: Mad Max: Fury Road

Kun niin moni Hollywood-elokuva tuntuu yhä lähestyvän naishahmoja kiintiöajattelun kautta (viimeksi Avengers 2 sai lokaa niskaansa ainoan ison naishahmonsa, Black Widow’n yksipuolisesta käsittelystään), Mad Max: Fury Roadin runsas ja monipuolinen naiskuva tuntuu todella virkistävältä. Se ei typistä sukupuolen esityksiä yhteen hahmoon vaan antaa tilaa monille erilaisille kokemuksille ja näkökulmille – ja sukupolville! Lue koko arvio täältä.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=hEJnMQG9ev8]

 

4. Gaspar Noé: Love

Aiemmin aika shokeeraavia juttuja tehnyt argentiinalaisohjaaja toi Cannesin elokuvajuhlille jotain ihan muuta. Toki Love on konseptiltaan puhuttava, se kun on kuvattu 3D:nä ja siinä pannaan tosi paljon, mutta lopputulos on kaunis, herkkä sekä älykäs kuvaus ajasta ja sen armottomuudesta. Päähenkilö Murphy vaikeilee kahden naisen välillä, turhautuu perhearkeen ja haikailee aiempaa rakkautta. Mennyt tulee iholle unen/tripin kautta, mutta siitä ei ihan saa otetta. Loven jokainen leikkaus on silmänräpäys. Jokainen silmänräpäys merkitsee ajan kulumista, sekunnista elinikään.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=62yCdFzP9Mc]

 

5. Xavier Dolan: Mommy

Siteeraan itseäni vuoden takaa: “25-vuotiaan Xavier Dolanin viides (!) ohjaustyö on hänen hallituimpansa. Upean Tom at the Farm -genrefilminsä jälkeen Dolan palaa tarkastelemaan intiimejä, seksuaalisesti kihelmöiviä ihmissuhteita. Ahtaalla 1:1-kuvasuhteella taltioitu äidin ja pojan selviytymistarina québeciläisessä lähiössä on järjettömän kaunis ja suruisa. Elokuvan lähitulevaisuudessa lapsen voi jättää valtion kontolle, mikäli tämä oireilee. Äiti Die (Anne Dorval) yrittää sopeuttaa poikaansa Steveä (Antoine-Olivier Pilon) arkeen, mutta luovuttamisen mahdollisuus leijuu kaiken yllä. Suunta on oikeastaan alusta asti selvä. Dolan tunnetaan popmusiikin taitavana hyödyntäjänä, mutta mikään ei voi valmistaa katsojaa Didon White Flagia käyttävään henkeäsalpaavaan montaasiin, tai kohtaukseen, jossa mankasta soitettu Céline Dionin On Ne Change Pas kirjoittaa keskeisen ihmiskolmikon (jonka kolmantena pyöränä naapurin änkyttävä perheenäiti Kyla) suhteita uusiksi. Tällaiset kohtaukset ovat sukupolvensa tärkeimpiin tekijöihin lukeutuvan Dolanin bravuureja.”

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=Q9LVLCYvqSI]

 

6. Andrei Zvjagintsev: Leviathan

Kultaisen maapallon tammikuussa voittanut Leviathan on paitsi terävä ja hirtehinen satiiri korruptoituneesta valtajärjestelmästä, myös vetoava inhimillinen draama. Se kuvaa maailmaa, jossa byrokratian verkko on niin tiivis ettei siitä pääse lävitse kuin huijaamalla. Kiristämällä ehkä, lahjomalla varmemmin. Lue koko arvio täältä.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=2oo7H25kirk]

 

7. Jafar Panahi: Taxi

Kotiarestissa elokuviaan yhä tekevä Panahi lähtee uusimmassaan Teheranin kaduille taksikuskina. Kyytiin astuvien matkustajien kanssa keskustellaan elokuvan tekemisestä, politiikasta, kuolemantuomiosta ja iranilaisista perinteistä. Kotimaansa poliittista johtoa kritisoinut ja siitä kotiarestinsa saanut Panahi pysyttelee kuskin paikalla aika hiljaa, ja antaa matkalaisten nostaa kissat pöydälle. Lopputulos on salakavalasti kriittinen, suunnattoman älykäs ja yllättävänkin hauska.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=eM2tblIkL4g]

 

8. Ruben Östlund: Turisti

Siteeraan itseäni vuoden takaa: “Ruben Östlundin laskettelukeskukseen sijoittuva jäätävä satiiri avioliitosta ja sukupuolinormeista vieraannuttaa terävillä iskuillaan. Kun isä pakenee ja jättää huutavan perheensä pinteeseen, henkinen lumivyöry syöksee perheidyllin palaset hajalle. Teko on niin äärimmäinen ja niin kompleksinen, että se muuttuu liki tabuksi. Östlund istuttaa katsojan samaan olohuoneeseen virtahevon kanssa ja pakottaa purkamaan tilanteen tavalla tai toisella. Itselläni se tarkoittaa nauramista.”

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=fjjzVbTBF8o]

 

9. Małgorzata Szumowska: Body

Pawel Pawlikowskin ohella Puolan tärkeimmän nykyohjaajan genrejä yhdistelevä draamakomediakauhu käsittelee menettämistä, ruumiillisuutta ja ruumista kolmen päähenkilön kautta. Yksi on ihmiselämän rajallisuudelle turtunut kuolinsyyntutkija, toinen tämän anoreksinen, ruumistaan häivyttävä tytär, ja kolmas meedio, joka uskoo tavoittavansa kuolleet. Synkkä, hauska ja usein makaaberi elokuva ei ota mitään täysin vakavasti, ja on anarkiassaan siksi niin virkistävä verrattuna Szumowskan edelliseen, vähän tympeään pappikuvaukseen In The Name of.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=ZZ-3VAxWwnk]

 

10. Alex Ross Perry: Queen of Earth

Mestarillinen Queen of Earth kuvaa kahden ystävyksen välistä suhdetta. Catherine (Elizabeth Moss) ja Ginny (Katherine Waterston, joka vakuuttaa myös Inherent Vicessa) saapuvat kesämökille, eristyksiin ulkomaailmasta, työstämään itseään ja toisiaan. Kateellisuus, mustasukkaisuus ja kaikki järjettömät inhimilliset tunteet rakentavat kehikon jonka sisällä todellisuus alkaa saada uusia sävyjä. Tapasin ohjaaja Perryn ja tuottaja Joe Swanbergin Berliinissä. Lue haastattelu täältä.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=lzPgN8eEI-c]

 

Ja sitten ne ihan yhtä hyvät, ehkä jopa paremmat:

11. Denis Villeneuve: Sicario

Sicario on yksi 2000-luvun parhaista toimintaelokuvista. Vertaus Michael Mannin Heatiin on siinä määrin perusteltu, että kyse on samaan tapaan taidolla rakennetusta, kliiniseen ja toteavaankin tapaan (tämä ei poissulje visuaalista tyylittelyä) kertovasta toimintaelokuvasta, jossa jokainen ammuttu luoti merkitsee jotain. Eroja on silti ehkä enemmän kuin yhteneväisyyksiä: Sicario ei esimerkiksi kerro kahden vahvan miehen vastakkainasettelusta, vaan naisagentista, joka hiljalleen menettää otteen työstään. Lue koko arvio täältä.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=G8tlEcnrGnU]

 

12. The Duke of Burgundy

Elokuva kertoo kahden naisen välisestä valtaleikistä. Se alkaa, kun herkkä ja hiljainen Evelyn (Chiara D’Anna) pyöräilee siivoojan työhönsä komeassa kartanossa asuvan Cynthian (Vallan linnake –sarjasta tuttu Sidse Babett Knudsen) luo. Lattian kuuraamisesta ja pyykinpesusta kehkeytyy sadomasokistinen peli. Käy ilmi, että alistettu Evelyn on tosiasiassa pelin alullepanija. Hän rajaa pelikentän, suunnittelee hahmot ja kirjoittaa vuorosanat. Cynthia pelaa mukana. Lue koko arvio täältä.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=P-xIMBnclyA]

 

13. Andrew Haigh: 45 Years

Hienolla, pienestä ja arkisesta merkityksellistä tehneellä Weekendilla debytoineen Haigh’n toinen pitkä ohjaus on vielä edeltäjäänsä hallitumpi ja ennen kaikkea emotionaalisesti latautuneempi. Jos Weekendin skaala oli yksi viikonloppu, nyt se on 45-vuotinen avioliitto. Charlotte Rampling ja Tom Noonan (jotka molemmat palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla parhaista pääosista) näyttelevät vuosikymmenten kokemuksella pariskuntaa, jonka vuosipäiväsuunnitelmia horjuttaa postissa saapunut kirje. Itkin ja nauroin. Ja tietenkin mukana on supersiisti seurantaotos tiellä ajavasta autosta (Haigh’n erikoisuus, jota hän käyttää HBO:n briljantissa Looking-sarjassa useampaan otteeseen). Näistä otoksista en saa tarpeekseni.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=Tg5cpiX18TA]

 

14. Paul Feig: Spy

Melissa McCarthy on isokokoinen agentti toimintakomediassa, joka ei ole lainkaan sitä mitä voisi kuvitella. Paul Feigin ohjaaman hittielokuvan päähenkilö ei sählää ja sohlaa itseään epätodennäköiseksi sankariksi, vaikka onkin isokokoisempi kuin kollegansa. Susan Cooper on itsevarma ja kyvykäs toimija, jolla on kova kunto ja vielä kovempi libido. Hän mokailee, mutta ei niin, että mokat voisi johtaa sukupuoleen tai vaatekokoon. Spy on asenteiltaan edistyksellinen ja äärimmäisen hauska elokuva, jota edes Jason Statham ei onnistu pilaamaan.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=YrY3v1eDmQY]

 

15. Yorgos Lanthimos: The Lobster

Dogtooth-ohjaajan absurdissa tieteisfiktiossa sinkuilla on 45 päivää aikaa löytää uusi kumppani, muutoin heidät muutetaan eläimiksi ja vapautetaan luontoon. Colin Farrell näyttelee kulmakarvoillaan ja keskiröllykällään paljon True Detectiven 2. kautta uskottavammin. Kaikki on tosi outoa ja synkimmällä tavalla naurattavaa. Cannesissa Jury-palkinnon saanut elokuva on mielestäni aika täydellinen levitettävä: siinä on Farrellin, Rachel Weiszin ja Léa Seydoux’n kaltaisia kansainvälisesti tunnettuja nimiä, mutta se on outo ja haastava ja aidosti erilainen. Eipä levitetty.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=TR_NcqD-Gfs]

 

16. Noah Baumbach: While We’re Young

While We’re Young on paitsi tarkkakatseinen ja (minun mielestäni) asenteellisuudessaankin hurmaava, myös Baumbachin hauskin ja helpoin elokuva. Siinä on sellaista puhtaan fyysistä komiikkaa, jota ohjaaja ei ole aiemmin tohtinut kokeilla, mutta jonka hän huikeiden näyttelijöidensä kanssa ottaa haltuun tyylillä. Naomi Wattsin hip hop -tanssi pyörii verkkokalvoillani yhä. Lue koko arvio täältä.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=v726Dufa3IU]

 

17. Alex Garland: Ex Machina

Star Warsin ohella toinen vuoden tärkeistä tieteisfiktioista (joita yhdistävät genren lisäksi näyttelijät Oscar Isaac ja Domnhall Gleeson). Käsikirjoittajana ja kirjailijana tunnetun Alex Garlandin debyyttiohjaus miettii, mihin keinoälyjen nopea kehitys voisi johtaa. Keskelle jumalaista norjalaista metsää sijoitettu kolmio-/neliödraama tihkuu seksiä ja mustasukkaisuutta ja kauhua, ja se on kirjoitettu tavattoman ovelasti. Upeasti lavastettu, fincheriäänisesti kuvattu Ex Machina on taas yksi hyvä esimerkki siitä, miten elinvoimainen on indie-sci-fin lajityyppi juuri nyt.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=EoQuVnKhxaM]

 

18. Desiree Akhavan: Appropriate Behavior

Appropriate Behaviorin intiimeissä ja merkityksillä ladatuissa seksikohtauksissa on harvoin kyse ”vain” seksistä. Debyyttiohjaaja Akhavanin aistisensorit ovat pystyssä, hän on tarkka huomioimaan intiimissä tilanteessa jylläävän valtapelin ja sen herkän tasapainon. Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa Shirin päätyy sänkyyn baarissa tapaamansa pariskunnan kanssa. Kaikki menee hyvin, kunnes mies alkaa huomata tyttöystävänsä pitävän vieraasta vähän liikaa. Tilanteen dynamiikka särkyy ja tunnelma valahtaa kiihkeästä kiusalliseksi. Lopputulos tuntuu nöyryytykseltä. Jos tämä kuulostaa Girlsiltä, niin joo, mutta ei kuitenkaan. Lue koko arvio täältä.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=IjZ80dLFFfE]

 

19. David Robert Mitchell: It Follows

It Follows on käytännössä yhtä pitkää takaa-ajoa, mutta ei vauhdikasta ja katarttista vaan hidasta ja piinaavaa. Vuoroin tutulta ja tuntemattomalta näyttävä antagonisti kävelee Jayta kiinni hitaasti. Autolla tai polkupyörällä siihen on helppo ottaa välimatkaa, mutta ainut tapa päästä piinaajasta eroon on seksi. Ja silloinkin on turvassa vain, jos uusi piinattu tartuttaa kirouksen taas eteenpäin. Lue koko arvio täältä.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=96Itg4gjtts]

 

20. Syllas Tzoumerkas: A Blast

Kiitellyn Homelandin (2010) ohjannut Tzoumerkas iskee hampaansa Kreikan velkakriisiin yhden laajennetun perheen kautta. Päähenkilö, perheensä velka-ahdinkoa harteilleen kantava Maria (Angeliki Papoulia) yrittää uudelleenjärjestää elämäänsä maassa joka on taloudellisesti raunioina. Vimmaisesti kuvattu ja näytelty (Marian suhde läheisiinsä on äärimmäisen fyysinen) draama etenee kahdessa aikatasossa kuin trilleri. Kuvaaja Pantelis Mantzanas taltioi Kreikan maaseudun postikorttiväreissä. Turistisuosikin fasadi on hunajainen, mutta taustalta paljastuu lohduton todellisuus.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=qV_Po-CWZq0]

 

Listan ulkopuolelle jäivät täpärästi tahi ei-niin-täpärästi Inherent Vice, Väkivallan vuosi, Trainwreck, Going Clear, Above and Below, The Other Side, Häiriötekijä, Kyyhkynen oksalla istui, Spring, Amy, Blackhat, Eisenstein in Guanajuato, The Diary of a Teenage Girl, Three Windows and a Hanging, Dope ja Me and Earl and the Dying Girl.

Ja loppuun vielä kovaa statistiikkaa listasta:

Englanninkielisiä elokuvia: 13/20

Suomalaisia elokuvia: 0/20 (Häiriötekijä tipahti viime hetkellä pois)

Naisohjaajia: 2/20 (sanokaa, että unohdin jonkun!)