Ensi-illassa Jättiläinen: Pekka Perä vajoaa suohonsa mestarillisessa Talvivaara-elokuvassa

Pidän Aleksi Salmenperää ehkä lahjakkaimpana suomalaisena nykyohjaajana, mutta Jättiläinen jännitti silti. Miten tehdä kuivakasta, suomalaista byrokratiaa tihkuvasta taloussopasta kiinnostava ja katsottava elokuva? Pekko Pesosen kärikirjoittama, journalistisestikin ansiokas lopputulos selättää haasteet ja on luultavasti vuoden paras kotimainen elokuva. Tällaista ei ole meillä ennen tehty.

Jättiläinen kuvaa hyväveliverkostoja ja ns. all male panel -järjestelmää. Sen päähenkilö on virkamieheksi Pohjois-Suomen Aluehallintovirastoon lähtevä Jussi (Joonas Saartamo), joka saa ensitöikseen pöydälleen alueelle suunnitellun valtavan nikkelikaivoksen – Talvivaaran – luvat. Ne nostavat esiin paljon kysymyksiä kaivoksen uudesta bioliuotusprosessista sekä alueella piilevistä uraanivarannoista, joihin kenelläkään virkamieskoneistossa ei ole aikaa eikä mielenkiintoa pureutua. Kaikkein vähiten Jussin esimiehellä, Peter Franzénin ihanan inhottavasti henkilöimällä Raimolla.

Virastossa ainoat potentiaaliset soraäänet ovat alkoholisoitunut ja täten passivoitunut ympäristöneuvos Eino (Pertti Sveholm) sekä miesten pöydästä sivuun sysätty biologi Ulla (Minna Suuronen). Muut tuntuvat ajavan asiaa, josta seuraa kaikille mahdollisimman vähän harmia, ja joka ei ainakaan vaaranna kenenkään työpaikkaa.

Jättiläisen kuvaama korruptio on nimenomaisesti edellä mainittua kotikutoista sorttia, jossa yritetään vaan turvata oma arki. Siinä ei liiku miljoonilla täytettyjä salkkuja eikä siinä nuuskita kokaiinia lasipöydiltä. Talvivaara-projektia vetävä pukumies Pekka Perä (Jani Volanen) juo kaljaa VR:n junavaunussa ja soittaa puheluita Nokiallaan. Hän huutaa alamaisilleen pätkivän Skype-yhteyden läpi ja puskee eteenpäin sokealla vimmalla, vailla selkeää visiota tulevasta. Tuotanto täytyy tuplata, triplata, nelinkertaistaa – ihan mitä vaan, kunhan kaivos saataisiin tuottavaksi. Ja nopeasti, ennen kuin se on pakko ympäristösyistä sulkea.

Pesosen käsikirjoitus on tarkka ja runsaan informatiivinen, mutta väistää ähkyn. Yhdessä aihetta tutkineiden journalistien Juha Kauppisen ja Hanna Nikkasen sekä käsikirjoittaja Anna Brotkinin kanssa Pesonen on veistänyt tiiviin, olennaiset faktat koristelematta esiin nostavan kertomuksen siitä, kuinka pielessä suomalainen(kin) päätöksenteko on ja kuinka vaikea sille on tehdä mitään. Elokuvaa katsoessa kannattaa pitää mielessä kysymys: tapahtuuko tässä rikos, vai onko tämä vain eettisesti perseestä?

Ainut rönsy 97 minuutin mittaisessa elokuvassa on Jussin koti. Vaimo Eeva (Elena Leeve) synnyttää lapsen ja jää tämän kanssa yksin kotiin, kun mies omistautuu työlleen. Olin katsoessa kahden vaiheella sivujuonteen tarpeellisuudesta, mutta päähenkilön oman moraalisen turbulenssin kannalta sen täytyy ehkä olla mukana. Eeva ja lapsi edustavat konkreettisesti sitä tienhaaraa, jolla Jussi ottaa työnsä “vain työnä” ja antaa väärinkäytösten tapahtua. Ja pystyy lyhentämään asuntolainaansa jatkossakin.

Surullisen Jättiläisestä tekee se, kuinka pienestä sen keskeiset pelurit ovat valmiita hylkäämään moraalisen kompassinsa. Syyksi riittää se, että voidaan muuttaa omakotitaloon ja maksaa lainat. Eikä kyse ole edes omakotitalosta Westendissä, vaan _Oulussa_.

Ilmassa kummittelee totuus muuttuvasta maailmasta, johon kankea virkamieskoneisto ei halua uskoa. Vakaus, ura, eläkevirka ovat asioita joiden varaan päähenkilöt ripustavat itseään, sen sijaan että he tarttuisivat ympäristön esittämiin haasteisiin ja kehittäisivät itseään sekä maailmaa. Epävakaus, projekti- ja prosessikeskeisyys ahdistavat. On niin paljon helpompi ummistaa silmänsä ja pitää työhuone.

Jättiläisen kuvaama vyyhti on liian iso ja liian kompleksinen yhdessä (tai useammassakaan) jutussa avattavaksi. Lisäksi ne isoimmat ongelmat ovat rakenteellisia. Niissä ei ole selkeitä syypäitä tai selkeitä yhdensuuntaisia mekanismeja. Paljon on näkymätöntä.

Juuri tunne siitä, ettei kaikkea nähdä – eikä voida nähdä – on Jättiläisen suurin voimavara. Tähän liittyy olennaisesti leikkaus. Neljästi Jussilla palkittu Samu Heikkilä vyöryttää kohtauksia eteenpäin vauhdilla, ja iso osa otoksista tuntuu katkeavan kesken. Herää kysymys siitä, mitä kaikkea saumoista pilkistää, ja mitä kaikkea leikkauspöydälle on jätetty. Kohtaukset jatkuvat pidemmälle kuin mitä meille näytetään.

Kuka editoi, ja kenen intressein?

Näyttelijöistä esiin on syytä nostaa Jani Volanen, joka tekee Pekka Peränä ikimuistoisen roolisuorituksen. Elokuvan asia- ja systeemikeskeiseen tulokulmaan sisältyy se, ettei Perän taustoja tai edes psykologiaa juuri avata. Hän tekee asioita joilla on seurauksia. Hänellä on perhe, jota elokuvassa ei näytetä. Hän on yksinäinen antisankari; surullinen, valjussa lasikopissa läppärilleen meuhkaava lyllykkä, jonka hartiat vajoavat lysyyn ja silmät uppoavat kuoppiinsa jokaisen uuden vastoinkäymisen myötä.

Pekka Perä ei missään nimessä ole paha, mutta ei kyllä järin hyväkään. Ehkä kuvaavin sana on lopulta se ihan ensimmäinen: “pukumies”.

Jättiläinen ensi-illassa pe 22.1.