Ensi-illassa The Revenant, eli kuinka mies syö raakaa biisoninrepaletta ja taistelee julmaa luontoa vastaan

Leonardo DiCaprion Oscar-palkinto on yksi helmikuun lopussa järjestettävän gaalan varmimpia juttuja. The Wolf of Wall Streetistä viimeksi ehdolla ollut 41-vuotias näyttelijä tekee Alejandro González Iñárritun lähes kolmetuntisessa mies vs. luonto -seikkailussa sellaisen roolisuorituksen, joka määrittää uraa uusiksi. Elokuvakin on ihan ok.

Hugh Glass (DiCaprio) joutuu karhun raatelemaksi ja jätetään yksin keskelle metsää kitumaan. Kuolon sijaan Glass ensin raahaa itsensä turvaan ja lopulta kampeaa itsensä pystyyn. Sitten Glass vaeltaa läpi loputtoman erämaan, väistelee intiaanien nuolia, valuu villivirran muassa ja tipahtaa ainakin yhdeltä kallionkielekkeeltä. Välillä otetaan lepidoa esimerkiksi hevosen mahassa. Vastassa on intiaanien ja kovan luonnon lisäksi turkiksia keräävään seurueeseen kuulunut John Fitzgerald (Tom Hardy), joka on ihmisenä niin kutsuttu mulkku.

Paljon on puhuttu DiCaprion antautumisesta työlleen. Hän kasvatti parran, nosti painoaan (dad body hänellä on toki ollut jo pitkään!) ja kävi läpi rankat kuvaukset, jotka kestivät liki vuoden, joissa DiCaprio söi raakaa lihaa, ja joista moni joko otti loparit tai sai kenkää. Ohjaaja Iñárritu halusi kuvata kaiken paikan päällä luonnon valoa käyttäen. “Jos kuvaisimme green screenin kanssa ja hörppisimme kahvia, kaikki olisivat varmaankin tyytyväisiä, mutta todennäköisesti elokuvasta tulisi paska”, Iñárritu sanoi The Hollywood Reporterille.

Rankat olosuhteet ja julmat lokaatiot ovat olennainen osa elokuvan viehätystä. Kivun ja karun ja kylmän tuntee ihollaan, veri ja liha ja joesta noukitut kalat maistuvat suussa. Näin immersiivistä elokuvaa en muista ennen nähneeni, lähtien ihan alun taistelukohtauksesta, joka on jo teknisenä suorituksena uskomaton. Siinä intiaanit hyökkäävät turkiskauppureiden leiriin, nuolet saostavat ilman ja kuolema lyö joka suunnasta. Kamera seuraa hahmoa kunnes tämä kuolee, ja hyppää sitten saumatta tämän surmanneen, ratsailla etenevän tyypin matkaan, kunnes tähän vuollaan vaarna, ja taas vaihtuu seurattava. Ja niin edelleen.

Ja sitten on kuuluisa karhukohtaus, joka vie Glassin kuoleman porteille. Se on intensiivinen, raaka ja uskomattoman painostava hetki, johon mahtuu yksi suvanto ja pari varovaista toivetta siitä, että raatelu olisi jo ohitse. Tässä kohtaa puristin istuimeni käsinojia kaikin voimin.

Emmanuel Lubezki (Gravity, Birdman) on tämän hetken kiinnostavin ison profiilin kuvaaja Hollywoodissa. Jos hän ei olisi voittanut jo kahta putkeen, olisi kolmas Oscar-palkinto 100% varma. Spektaakkelinomaisten toimintajaksojen rinnalle hän taltioi pieniä ihmeellisiä näkyjä, joissa auringonvalo siivilöityy havujen lävitse tai joissa jäätyneet räkärannut rasahtelevat Glassin parrassa. Erityisesti rakastan sitä, kuinka kamera tulee välillä niin liki kohteitaan, että näiden hengitys huurustaa linssin. Efektin pitäisi kaiken järjen mukaan olla vieraannuttava, mutta päinvastoin se tuo katsojan vielä lähemmäs.

Iñárritun ja Mark L. Smithin käsikirjoittama, Michael Punken samannimiseen kirjaan perustuva The Revenant on yli kaksi ja puoli tuntia, eikä se pysy kiinnostavana koko kestoaan. Kyse on poikkeuksellisen raskaasta matkasta (sekä katsojalle että Glassille), jonka päätepiste on lopulta aika yhdentekevä. Glass murahtaa jossain vaiheessa pysyttelevänsä elossa vain voidakseen kostaa. Motiivi tulee selkäytimestä ja vie päähenkilöä sokeasti eteenpäin. Asetelma ei ole kaikista kiinnostavin ja tarinan psykologiset kerrostumat ohuita. Vaikka DiCaprio tekee ihan kaikkensa, elokuvan emotionaalinen saalis jää laihaksi.

Uudelleenkatseluarvoa The Revenantilla ei ole muuten kuin teknisistä syistä. Niiden vuoksi se kannattaa myös ehdottomasti nähdä isolta valkokankaalta kunnollisella äänentoistolla. Ajattele Mad Max: Fury Roadia, mutta ilman tippaakaan hauskanpitoa.