Adelen elämä -ohjaaja saattoi juuri tuhota uransa – Cannesin kilpasarjassa esitetty 3,5-tuntinen uutuus on pelkkää persettä

Abdellatif Kechichen (Kultaisen palmun vuonna 2013 voittanut Adelen elämä, osat 1 ja 2) ohjaama Mektoub, My Love: Intermezzo sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla torstaina. Elokuvasta tuli välittömästi festivaalin ehkä vihatuin elokuva ja yleisen vitsailun aihe. Butt of a joke, ihan kirjaimellisesti.

Yksi kysyi, voiko elokuvan katsomisesta saada hiivatulehduksen silmään, toinen kiitteli sarkastisesti, ettei maailmassa ollutkaan vielä riittävästi voyeuristista pornoa heteromiehille ja kolmas piti elokuvaa ihmisoikeusrikkomuksena.

Paljon oli myös vitsejä siitä, kuinka elokuva on festivaalin alapään osastoa.

Indiewiren David Ehrlich kuvaili Mektoubia “nelituntiseksi sylitanssiksi”, jossa on “more ass than any movie since Au Hasard Balthazar”. Kritiikki kannattaa lukea, koska se on paitsi kuvaava myös äärimmäisen viihdyttävä.

Kävin katsomassa Mektoubin lauantaina viimeisenä tekonani ennen Suomeen lähtöä. Istuin yhdessä festivaalin pienimmistä saleista, eikä se ollut täyttynyt edes puolilleen, vaikka viimeisenä festivaalipäivänä näytöksiin päästetään muitakin kuin tärkeimpien festivaalipassien haltijoita. Sana oli selvästi kiirinyt, ja teatterissa istui nyt vain todellisia alan harrastajia – sekä ehkä muutama onneton, joiden piti elokuva työn puolesta katsastaa.

(Puolen tunnin kohdalla näytökseen talutettiin myös kaksi arvokkaasti pukeutunutta vanhaa rouvaa. Toinen lähti tunnin kohdalla, toinen sinnitteli itsekseen vielä tunnin. Respect, kuten ranskalainen sanoisi.)

Alkuun muutamia keskeisiä lukuja.

1. Mektoub, My Love: Intermezzo kestää 212 minuuttia. Siis kolme ja puoli tuntia.

2. Elokuva jakautuu kolmeen näytökseen, joista ensimmäinen kestää noin 40 minuuttia, toinen kaksi tuntia 47 minuuttia ja kolmas muutaman minuutin.

3. Elokuvassa on noin viidentoista minuutin yhtäjaksoinen “simuloimaton” seksikohtaus. Käytän “hapsukoita”, koska en ole varma, voiko kameralle poseerattua seksiä kutsua simuloimattomaksi.

Intermezzo on nimensä mukaisesti välisoitto Kechichen Mektoub, My Love -tuplaelokuvaan, jonka ensimmäinen osa Canto Uno sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla vuonna 2017. Sanoisin, ettei jälkimmäistä puoliskoa odotellessa kannata pidättää hengitystä.

Elokuvat seuraavat nuorta käsikirjoittajaa Aminia (Shaïn Boumedine), joka palaa kotikaupunkiinsa Sèteen Ranskan etelärannikolle kesällä 1994. Ne perustuvat François Bégaudeaun romaaniin La Blessure, la vraie.

(Huom! En ole nähnyt Canto Unoa. Tämä kannattaa ottaa huomioon, kun puhun hahmoista ja dialogista. Lupaan paikata aukon sivistyksessäni, jos joku tarjoaa minulle dvd:n ja hyviä ediblejä.)

Näitä nuoria kiinnostavat pariutuminen ja paritteleminen.

Canto Unoa on kuvailtu kasvutarinaksi, mutta Intermezzossa kasvua ei juuri pääse tapahtumaan. Onhan kyseessä välisoitto. Amin astuu kuvioihin vasta tunnin kohdalla ja viettää seuraavat kaksi ja puoli tuntia baaritiskiin nojaillen, tanssivia tyttöjä öögaillen ja Pariisista tulleen nuoren Marien (Marie Bernard) kanssa suudellen. Paljon Aminia kiinnostuneempi Kechiche on nuorista naisista ja heidän takamuksistaan.

Ensimmäinen näytös sijoittuu rannalle. Kamera kuikuilee minuuttitolkulla paikallisia naisia, jotka twerkkaavat merivedessä – itselleen, toisilleen tai ehkä sittenkin kameralle. Tämän jälkeen naiset rantautuvat ja aloittavat pitkällisen rasvausprosessin. Aurinkovoide lotisee ihoa vasten, kamera tarkentaa ahteriin toisensa perään. Kiivas keskustelu on sellaista, mistä mumblecorea usein parjataan. Niin realistista ja naturalistista, ettei siitä oikein ulkopuolinen saa mitään (tässä varmasti hyötyisi Canto Unon näkemisestä!).

Paljon käytetään aikaa tutustumiseen. Ammattien, opiskelupaikkojen ja kuulumisten kyselemiseen. Ja siihen, kuka porukasta sopisi kenenkin kumppaniksi. Näitä nuoria kiinnostavat pariutuminen ja paritteleminen.

Yksi hahmoista sanoo olevansa valmis parittamaan miehensä toisen naisen kanssa, jotta mies saisi pettämisen “ulos systeemistään”. Tämä on yksi elokuvan monista dialoginpätkistä, jotka tuntuvat kertovan jostain jotain, mutta en kyllä keksi, että mitä.

Mukana rannalla on jostain syystä myös Ophélien (Ophélie Bau) setä Kamel (Kamel Saadi), joka on tuplasti muita vanhempi. Hänen suunsa on aina virneessä ja silmät naulattuina nuoriin naisiin, joista osa on hänelle sukua. En varmasti ole ainut, joka ajattelee Kamelia Kechichen alter egona – keski-ikäisenä ukkona, joka saa free passin kuolata vähäpukeista nuorisoa koko illan ja yön.

Pyllyjä, pyllyjä, pyllyjä.

Illan hämärtyessä hypätään Intermezzon pihviin. Kylmä leikkaus rannalta yökerhoon, jossa soi Abban Voulez-Vous. Naiset nousevat yksi toisensa jälkeen korokkeille, tarttuvat tangosta ja antavat mennä.

Jos ahterit olivat uimarannalla nälän herättänyt hors-d’œuvre, nyt ne ovat plat principal, dessert, aperitif ja digestif. Ophélie, Céline (Lou Luttiau), Charlotte (Alexia Chardard), Camélia (Hafsia Herzi) ja muut, joiden nimiä en enää muista, heiluttavat pyllyjään kaikissa eri asennoissa, kaikilla eri kokoonpanoilla ja kaikissa eri muodostelmissa. He eivät ole tankotanssijoina järin monipuolisia (Mektoub ei siis vakuuta tanssielokuvana), mutta paikkaavat akrobaattiset vajavaisuutensa kiivaalla twerkkaamisella, joka toki vaatii taitoa.

Pyllyjä, pyllyjä, pyllyjä. Siinä Intermezzo pähkinänkuoressa. Klubillakin kyllä jutellaan, mutta keskustelut ovat vielä pinnallisempia kuin aiemmin rannalla. Intermezzo pyrkii kiihottamaan kehon ja turruttamaan mielen. Tai kuten eräs hahmoista sanoo: “Me emme tulleet tänne keskustelemaan koulutuksesta, tieteestä tai kaupankäynnistä. Me tulimme pitämään hauskaa!”

Ainut hahmo, jonka tarinasta elokuva on millään tapaa kiinnostunut, on Ophélie. Hän on raskaana Tonylle (Salim Kechiouche) ja harkitsee aborttia.

Adelen elämää kritisoitiin vahvasta mieskatseesta silloinkin – tai erityisesti silloin – kun se kuvasi naispuolisten päähenkilöidensä välistä seksiä. Mektoub nostaa panoksia. Siinä ei ole mitään, mistä keskimääräisen heteromiehen ei voisi kuvitella kiihottuvan. Siinä on myös nuori vaalea nainen, joka muistuttaa vähän Adelen elämän päätähteä Adèle Exarchopoulosia, ja jonka mehustellaan moneen otteeseen olevan nippa nappa täysi-ikäinen.

Indiewiren kriitikko ehdotti, että Mektoub myytäisiin nopeasti pornojätti Pornhubille. Kieltämättä se onkin kuin vähän keskimääräistä paremmin ohjattu party porn -elokuva. Samalla se on silkkaa setäfantasiaa kaikesta, mitä yökerhossa voisi naisten välillä kuvitella tapahtuvan, jos sellaisessa ei esimerkiksi ole itse viettänyt aikaa.

Aina välillä leikataan Kameliin, joka tanssii kuin awkward isä ja katsoo ympärilleen vähän turhan ahnaasti. Yhdessä kohtauksessa hän nostaa siskonsa Camélian reppuselkään ja huutaa: “Vetäkää hänen pikkuhousujaan, anteeksi helmaansa, alas!”

Mektoub on myös fantasiaa siitä, mistä naiset nauttivat. Tästä vain yksi esimerkki on elokuvan ainut seksikohtaus, jossa Aimé (Roméo De Lacour) ottaa Ophélielta vartin verran suihin klubin nuhjuisessa toiletissa. Ophélie twerkkaa Aimén naamalla tavalla, joka ei näytä erityisen mukavalta. Pyllyn läpsyttely kaikui korvissani vielä tunteja näytöksen päätyttyä.

Elokuvan himo naisen (ja eritoten Baun) kehoa kohtaan on niin kyltymätöntä, että pian seksikohtauksen jälkeen Ophélie on taas tangossa ja kamera hänen pakaroissaan. Kechiche ei saa hänestä tarpeekseen.

(Obsessiota kehoihin ihmisten sijaan korostaa ehkä tahattomasti se, ettei Cannesin versiossa ollut lopputekstejä lainkaan. Näyttelijöiden ja tekijöiden nimet piti luntata verkosta.)

“Yritin näyttää, kuinka minussa resonoi kehojen, mahojen, pakaroiden näkeminen.”

Kerronnallisesti Mektoub, My Love: Intermezzo on tyhjää täynnä. Tapa, jolla se ei kerro mistään mitään, tuntui monesti suorastaan tarkoitukselliselta. Klubijaksossa hahmot katsovat jatkuvasti johonkin kuvan ulkopuolelle, mutta vastakuva puuttuu. Ihmisten välisiä suhteita on todella vaikea hahmottaa.

Jossain kohtaa Ophélien sanotaan tanssivan päivänselvästi Tonylle. Katsoja ei tätä ole voinut huomata, koska Ophélien ja muiden tanssijoiden katseet kohdistuvat yleensä epämääräisesti johonkin kaukaisuuteen, ja heidän ainut selkeä yleisönsä on Marco Graziaplenan kamera.

En usko, että Kechichen tasoinen kokenut elokuvantekijä tekisi asioita näin huonosti vahingossa. Uskon hänen tavoitelleen jotakin. Lehdistötilaisuudessa hän sanoi halunneensa juhlistaa ihmiskehoa ja sen “metafyysisyyttä”.

“Yritin näyttää, kuinka minussa resonoi kehojen, mahojen, pakaroiden näkeminen”, Kechiche selitti.

Kysymys ei ehkä kuulu “onnistuiko Kechiche tavoitteessaan”, vaan “kannattiko tavoitella”.

Vieressäni istunut nuori mies tanssi istualtaan villisti koko klubijakson ajan.

Kaikesta ällöttävyydestä huolimatta viihdyin Intermezzon koko keston varsin hyvin. Sen pituudesta ja päämäärättömyydestä seurasi se, ettei valkokankaan faktuaalisilla asioilla tai tapahtumilla enää ollut niin väliä. Huomasin vaipuvani transsiin, jossa pyllyt eivät olleet enää yksittäisten, nimen ja historian ja ihmissuhteita mukanaan kantavien henkilöhahmojen pyllyjä, vaan pelkkiä muotoja, jotka liikkuivat rytmissä. Pum, pum, pum. Ääniraita, joka etenee ilmeisistä rantaklubin ysärihiteistä tunnelmalliseen teknoon, soi monessa kohtaa hienosti yhteen ahteririvistöjen kanssa.

Vieressäni istunut nuori mies tanssi istualtaan villisti koko klubijakson ajan. Hän ei ollut ehkä vesilinjalla – jos näin, hän oli minua viisaampi. En ollut ennen nähnyt vastaavaa, ja se teki minut iloiseksi. On hyvin poikkeuksellista, että tällainen projekti on päästetty maailman tärkeimmän elokuvafestivaalin kilpasarjaan. Seuraavaa ei ehkä päästetä.

Huvittava/surullinen taustatieto on, että Mektoubin rahoittajat olivat perääntyneet kesken tuotannon, kun heille oli käynyt ilmi, että Kechiche puuhaa sovitun yhden elokuvan sijasta kahta tai peräti kolmea. Ohjaaja huutokauppasi Adelen elämästä voittamansa Kultaisen palmun voidakseen tehdä Intermezzon. Aika näyttää, saako hän jostain rahat kolmanteen elokuvaan.

Jotain kaunista on myös siinä, että Cannesin elokuvajuhlien gaalayleistö on katsonut smokit ja iltapuvut yllä pehmopornoa arvokkaassa Lumière-teatterissa torstai-iltana kello 22–1.30.

Harmi, ettei porno ollut tämän parempaa.