Céline Sciamman jumalainen rakkaustarina on Cannesin ensimmäinen mestariteos
Näin juuri ehkä kevään hienoimman elokuvan. Girlhoodin (2014) ohjanneen Céline Sciamman uusi draamaelokuva Portrait of a Lady on Fire on jumalaisen kaunis kertomus katseesta, kielloista, pelosta ja rakkaudesta.
Elokuva esitettiin Cannesin kilpasarjassa ja pidän täysin varmana, että se voittaa festivaalilla vähintään jotain.
Eletään 1700-lukua Bretagnessa, Ranskan länsirannikolla. Taiteilija Marianne (Noémie Merlant) saapuu italialaisen aatelisen (Valeria Golino) kotiin maalaamaan muotokuvaa tämän tyttärestä, jonka on määrä mennä naimisiin. Tytär Héloïse (Adèle Haenel) on herkässä tilassa. Hän on palannut vasta luostarista ja suree siskonsa kuolemaa, joka oli ehkä itse aiheutettu.
Mariannen saa tehtäväkseen salata todellinen työnkuvansa, viettää Héloïsen kanssa aikaa ja maalata sitten muotokuvan näiden kohtaamisten pohjalta.
Nuoret naiset käyvät kävelyillä ja uimassa, ja kiintyvät. Koska Mariannen on määrä painaa mieleen kaikki Héloïsen piirteet, hän yrittää varastaa tältä niin monta katsetta kuin mahdollista. Héloïse on alkuun varautunut, mutta vapautuu päivä päivältä. Vaikuttaa siltä, ettei kukaan ole katsonut häntä näin tarkkaan.
Muotokuvan ensimmäinen versio epäonnistuu. Héloïse huomauttaa, ettei se elä. Kuva saattaa muistuttaa häntä, mutta siinä ei ole häntä – eikä varsinkaan taiteilijaa itseään. Tämä on käännekohta. Marianne ei voi kuin paljastaa ammattinsa. Héloïse pahastuu, mutta antautuu sitten kuvattavaksi, katsottavaksi.
En muista hetkeen katsoneeni elokuvaa näin intensiivisesti, näin lumoutuneena. Se johtuu ainakin osin Merlantin ja Haenelin uskomattomasta läsnäolosta. Heidän katseensa tuntuvat porautuvan kaiken lävitse.
Eräässä kohtauksessa naiset lukevat Orfeuksesta ja Eurydikeestä ja miettivät, miksi Orfeus katsoi rakkaaseensa, vaikka tiesi tämän jäävän silloin Manalan vangiksi. Tällainenko on rakastajan katse?
Claire Mathonin kamera katsoo hartaasti ensin taulua, sitten Héloïsen eläviä kasvoja, sitten taas taulua. Öljyvärit eivät tunnu vangitsevan Héloïsesta mitään.
The Guardianin Peter Bradshaw kuvaili Portrait of a Lady on Firea naiskatseen, female gazen, kautta, ja vertasi elokuvaa Hitchcockiin. Kieltämättä elokuvaa voi katsoa miettien, miten erilaiselta se tuntuisi, jos puikoissa olisi ollut Vertigon ohjaaja – tai vaikka Abdellatif Kechiche (Adelen elämä: osat 1 ja 2), joka hänkin on Cannesin kilpasarjassa uuden elokuvansa kanssa. Toisaalta en tiedä, miksi kukaan tällaista haluaisi miettiä.
Vertaus Hitchcockiin on pätevä myös siksi, että parissa kohdassa tunnelma on suorastaan hyytävä.
Hurjan intensiivisen rakkaustarinan rinnalla Sciamma käsittelee naisen oikeutta omaan kehoonsa – aihe, joka on 2010-luvulla yhä järkyttävän ajankohtainen. Mariannelle ja Héloïselle pitää seuraa kodinhoitaja Sophie (Luàna Bajrami). Hän on tullut raskaaksi syystä, jota katsojalle ei kerrota. Ratkaisuksi on Ranskan maaseudulla tarjolla kammottavan tuntuisia poppaskonsteja: eliksiirejä, henkihieverissä juoksemista ja lopulta jonkinlainen kemiallinen operaatio, jota Héloïse seuraa fasinoituneena Mariannen kääntäessä katseensa.
Portrait of a Lady on Firella ei vielä ole Suomen-levitystä, mutta uskon, että tämä tulee muuttumaan. Varsinkin, jos Céline Sciamma voittaa Cannesin pääpalkinnon (vasta toisena naisena!).