Ensi-illassa: Batman v Superman, eli miten tehdä vuoden huonoin ja väkivaltaisin elokuva ja myydä se koko perheelle

Zack Snyderin ohjaama Batman v Superman: Dawn of Justice on tuhonnut maailmaa eilisestä asti, enkä malta olla sanomatta paria sanaa siitä ja sen välittömistä kollegoista. Elokuva on kaikessa suuruudessaan kuitenkin vain alkusoittoa The Justice League -elokuville, joiden on määrä ensi kesästä lähtien haastaa The Avengersien asemaa sarjismättökukkulan kuninkaina. Luoja meitä auttakoon.

Batman v Supermanin budjetti on 250 miljoonaa dollaria, ja se näkyy. Elokuva alkaa suoraan toisinnolla Snyderin edellisen Man of Steelin loppukohtauksesta, mutta nyt kuvattuna Bruce Waynen (valtavaksi itsensä bodannut Ben Affleck) silmin. Teräsmies, jota kieltäydyn kutsumasta Supermaniksi vaikka se virallinen käännös tätä nykyä onkin, painii kenraali Zodin kanssa ja tuhoaa samalla puolet Metropoliksesta. Wayne menettää paljon rakkaita kollegoitaan ja suuttuu.

Man of Steelin loppuhuipennus on siis Batman v Supermanin prologi.

Alussa käydään myös summittain läpi Batmanin synty. Kuvat ovat tutut ja jokaisessa franchisen uudelleenbuuttauksessa nähdyt: ryöstäjä ampuu isän ja äidin, nuori Wayne juoksee metikkoon ja rysähtää lepakkojen asuttamaan luolaan. Snyder lisää toki mukaan omat signatuurinsa: hidastetusti lasahtavia iskureita, maahan mäjähtäviä hylsyjä ja messiaanista valoa kohti nousemista. Vaikka Batman on ihminen ja Teräsmies jumalallinen, ei Batmaninkaan tarvitse ihan ihminen olla.

Loputtomalta tuntuvan johdannon jälkeen alkaa sekava soutu ja huopaaminen lepiksen ja teriksen välillä. Juonen detaljit valuivat korvastani Tennispalatsin penkkiin, mutta sen verran muistan, että tittelin lupaamaa kahden suuren taistelijan mittelöä on masinoimassa Jesse Eisenbergin aivan väärällä jokerirekisterillä tulkitsema nuori Lex Luthor, joka haluaa hyvin kirjaimellisesti nähdä maailman palavan.

Käsikirjoittajat David S. Goyer (jolle tämä on jo kymmenes sarjiselokuvan kirjoittajakrediitti) ja Chris Terrio (Argo) unohtavat sen Luthorin ja Teräsmiehen välisen kompleksisen suhteen, jota mm. tv-sarja Smallville monen kauden ajan kuvasi, ja oikovat mutkat äärimmäisen suoriksi.

Sykkyrien suoristaminen on tekijöiden modus operandi muutenkin. Jos Batman v Supermania seuraa kuva kuvalta, huomaa pian, ettei niiden välillä useinkaan ole yhteyttä. Moni asia jää selittämättä, koska aikaa ei ole, koska joko käsikirjoittajat eivät itsekään tiedä, tai täytyy vaan mennä seuraavaan toimintakohtaukseen ja pysyä kiinni Junkie XL:n ääniraidan temmossa.

Yksi hukatuimmista tilaisuuksista on se ilmeinen suurvalta-allegoria, jonka Batmanin ja Teräsmiehen välisestä nahistelusta voisi johtaa, jos Snyder vaan ymmärtäisi allegorioita tai osaisi satiiria.

Batman uskoo ennaltaehkäisevään voimankäyttöön: jos on pieninkin mahdollisuus, että Teräsmies kääntää voimansa kansaa vastaan, on hänet tuhottava heti. Vaikka samalla tuhoutuisi miljardien edestä kotikaupungin infrastruktuuria ja pitkä rivi viattomia sivullisia.

Teräsmies taas pitää Batmania pahana, koska tämä verhoaa kasvonsa mustaan ja tekee asioita, joita teris ei ymmärrä. Siksi Batman täytyy kukistaa.

Kahden suurmiehen putkikatseinen politiikka kiteytyy tappeluun, joka kirjaimellisesti katkeaisi, jos kumpi tahansa sanoisi yhtään mitään. Tärkeämpää on kuitenkin lyödä, hakata, riuhtoa ja tuhota tappiin asti, ja vasta sitten ehkä kysellä, jos joku on vielä hengissä.

Batman v Supermanin toiminta on maksimalismia turpeimmillaan ja tylsimmillään. Jos verrataan Alex Proyasin ilahduttavaan Gods of Egyptiin (ensi-ilta 1.4.) tai Paul W.S. Andersonin lystiin Pompejiin (2014), jotka molemmat tekevät tuhopornoa ilolla ja lapsenomaisella innolla, Snyderin visiot tuntuvat aina tuupertuvan omaan totisuuteensa. Enkä puhu edes laskelmoinnista – jota Batman v Superman toki harjoittaa joka kuvassaan – vaan siitä tympeästä pehmofasistisesta kovistelusta, jota 300 (2006) ehkä kaikkein puhtaimmillaan edusti. Hidastuksia, tuimia katseita, merkityksestä riisuttuja “esteettisiä” kuvia. Kaikki on Snyderin elokuvissa niin helvetin vakavaa. Jopa silloin kun valkokankaalla seikkailevat pöllöt.

Ja sitten ehkä se tärkein: Batman v Supermanin tapa kuvata väkivaltaa on poikkeuksellisen tökeröä. Kyseessä on ehkä vuoden väkivaltaisin ensi-ilta, mutta ikäraja on 12, eli teatteriin voi aikuisen seurassa viedä yhdeksänvuotiaan lapsen. Miksi? Koska kaikki veri on editoitu pois (tai oikeammin jätetty lisäämättä). “Perus turpaanvedon” kohdalla tämän voisi vielä sietää, mutta kun eritoten Batman tarttuu hanakasti myös konetuliaseisiin, antaa Snyderin elokuva todella härskin kuvan siitä, mitä pommit ja luodit ihmiselle tekevät. Tähän saattoi kriitikkona kiinnittää erityistä huomiota, kun pressinäytöksen aikaan Brysselissä räjähteli.

Itse en veisi 12-vuotiasta lasta tätä katsomaan.

Perusrasistinen Snyderin elokuva toki on myös. Kun seikkaillaan Afrikassa, maata ei tarvitse erikseen nimetä, koska Afrikka on vain aavikkoa ja hiekkapölyä ja terroristeja. Kun Teräsmies piipahtaa Meksikossa, paikalliset palvovat häntä jumalana ja kantavat tietenkin harteillaan luurankoja.

Kun Hollywood-elokuvassa mennään Meksikoon, siellä vietetään aina Kuolleiden päivää. Muistathan vielä 007 Spectren avausjakson?

Ei-valkoisia päähenkilöitä elokuvassa ei tietenkään ole. Laurence Fishburne tekee pienen sivuosan Clark Kentin päätoimittajana, jonka työ on ilmeisesti keksiä paskoja uutisotsikoita ja maksaa toimittajiensa lentoliput. Lopussa mukaan tulee teräskorsetissaan kyykkivä Wonder Woman (jolle ei tosin anneta nimeä), jota israelilainen Gal Gadot näyttelee vähän tönkösti.

Koska Ihmenaista säästellään loppuun (hänen osansa on ehkä suurempi seuraavassa Justice League -elokuvassa), on Batman v Supermanin ainut merkittävä naishahmo Lois Lane. Amy Adamsilla on epäkiitollinen työ näytellä Kentin rakastettua, jonka tehtävä on “reportterin” työn lisäksi olla Teräsmiehen pelastettavana ja buustata tämän egoa. Ensin terroristit ampuvat, sitten pudotaan katolta, ja lopuksi meinataan vielä hukkua. Lanella ei mene lujaa.

Toiminta on Batman v Supermanissa poikkeuksellisen heikosti ohjattua ja editoitua. Pitkän takaa-ajokohtauksen aikana kiinnitin erikseen huomiota siihen, kuinka mahdotonta kuvien perusteella oli pysyä kärryillä tapahtumista. Katsojina olemme jo tottuneita siihen, että toiminnaksi riittää, kun valokankaalla viuhahtelee nopeita valoja ja ääniraita räjähtelee. 3D ja vähän tummempi kuva tekevät kohtauksista entistä vaikeampia.

Asioiden välisten suhteiden hahmottaminen on elokuvaa katsoessa vaikeaa muutenkin. Vasta loppupuolella ymmärsin, että Gotham City ja Metropolis ovat naapurikaupunkeja, joita erottaa merenlahti. Koskaan en ollut varma, kummassa kaupungissa toiminta tapahtuu. Koska Man of Steel sai kritiikkiä siitä miten se kohteli siviilejä, Batman v Supermanin hahmot välillä alleviivaavat katsojalle, että “tämä alue on autio”. Koska jostain syystä Gothamin/Metropoliksen keskellä on valtava tehdasalue, jossa ei ole ketään.

Batman v Supermanin on ennakoitu rikkovan miljardin rajapyykin, eikä ihme. Eritoten Yhdysvalloissa ja Kiinassa (joka markkina-alueena noussee lähivuosina jenkkien ohitse) on valtava fanipohja tällaiselle viihteelle. Kyse ei välttämättä ole edes sarjakuvien conoisseureista, vaan nuorista, jotka haluavat kokea alati isompia asioita valkokankaalta.

Nuorista, jotka haluavat nähdä maailman palavan. Kerta toisensa jälkeen. Ja aina vaan isommin liekein. Zack Snyder on tähän aikaan aivan täydellinen tekijä.

Tässä vielä pari IMDb-käyttäjien tekemää arviota, joihin voi halutessaan luottaa tätä ryöppäystä enemmän.

ps. Jos iso, eettisesti kyseenalainen ja äärimmäisen paska tuho-ooppera ei kiinnosta, katso Netflixin Jessica Jonesia, jonka 1. kausi on mahtava. Se keskittyy niihin pieniin ihmisiin, joille Avengersin kaltaiset elokuvat ovat täysin sokeita.

Batman v Superman ensi-illassa kautta maan.