Ensi-illassa: roisinriemukas Eisenstein-kuvaus ja valju sotadraama

Yritän petrata ja antaa tästä eteenpäin viikonlopun ensi-iltasuositukset aina ajallaan. (Edellisviikkojen huikeisiin helmiin Ihan yössä ja Inside Out lupaan palata myöhemmin.) Tällä viikolla teatterilevitykseen saapuu kolme elokuvaa, joista ainakin yksi on ehdottoman suositeltava.

Peter Greenawayn briljantti Eisenstein in Guanajuato on saanut paljon huomiota suomalaisen päätähtensä Elmer Bäckin vuoksi, mutta on sillä suomalaisuuden lisäksi muitakin ansioita. Antti J. Jokisen Kätilö taas jättää toivomisen varaa vähän kaikessa, vaikka onkin ammattitaidolla tehty. Guy Ritchien Koodinimi U.N.C.L.E.:a en ole nähnyt, mutta hänen “rosoiset” lädi-äijäseikkailunsa eivät lukeudu suosikkeihini.

Eisenstein in Guanajuato on Berliinissä nykyään asuvalta Elmer Bäckiltä huimaava pääosadebyytti. Superkiinnostavaa vaihtoehtoteatteria Nya Rampen -ryhmässään tekevä suomenruotsalainen Bäck päätyi Greenawayn elokuvaan monen mutkan kautta. Elokuvakokemusta hänellä oli entuudestaan vain yhden sivuosan verran Peter Lindholmin Kjell Westö -filmatisoinnista Missä kuljimme kerran. Avaintyö Eisenstein-roolin kannalta oli kansainvälinen tv-yhteistuotanto The Spiral.

Greenawayn elokuva on ohjaajan ehkä viihdyttävin ja kepein. Se kertoo Eisensteinin Meksikon-matkasta, jolla hän paitsi kuvasi satoja tunteja filmiä kesken jäänyttä elokuvaa (¡Que Viva Mexico!) varten, myös menetti peppuneitsyytensä paikalliselle Palominolle (Luis Alberti).

Greenawayn näkemys ohjaajamaestrosta on lihallinen ja törkeä; sellainen, jota ei Venäjällä päästettäisi levitykseen. Ohjaaja tekee esikuvastaan ainakin puolittain pellen, mutta siinä ei ole mitään väärää. Tätä on elokuvan ja tarinankerronnan taika.

Samaa taikaa on myös leikkaus, johon Greenaway kiinnittää aivan erityistä huomiota – tulihan hän alalle juuri leikkaajana, ja ovathan Eisensteinin isoimmat elokuvahistorialliset meriitit juuri tällä saralla. Eisenstein in Guanajuaton kuvaa jaetaan ahkerasti moneksi, leikkauksilla rinnastetaan ja alleviivataan asioita. Kaikki kömpelöys on hyvin itsetarkoituksellista.

Ohjaajan persous symmetriaan näkyy siinä kuinka alku ja loppu muistuttavat toisiaan. Ja kuinka elokuvan kliimaksi on tismalleen sen puolivälissä. Ihanaa!

Katja Ketun samannimiseen romaaniin perustuva Kätilö on kaukana Greenawayn leikkisyydestä. Se on totinen ja patetiaan taipuvainen kuvaus kahdesta toisensa löytävästä nuoresta jatkosodan viime hetkillä. Siinä on paljon dramaattisia hidastuksia ja paljon historiallista merkityksellisyyttä korostavia kuvafilttereitä sekä “rosoista käsivaraa”. Ja pianonsoittoa sateessa, tietenkin.

Krista Kosonen tulkitsee pääroolin varmuudella, ja ohjaaja Antti J. Jokisen ansioksi on sanottava, että hän antaa näyttelijöilleen tilaa näytellä. Kosonen on paljon lähikuvassa, kuten hänen rakastajaansa näyttelevä Lauri Tilkanenkin. Tilaa saa hyvin myös Tommi Korpelan maaniseksi äityvä natsiupseeri, jonka tehtävä on antaa sodan mielipuolisuudelle kasvot. Korpela laihdutti rooliaan varten 20 kiloa, kertovat iltapäivälehdet.

Pitkän uran musiikkivideoiden parissa tehnyt Jokinen on ohjaajana varma. Kätilö etenee hyvin ja informatiivisesti. Sitä on helppo seurata, vaikka eri kertojia käyttävä pohjateksti on haastava. Käsikirjoituksen laatinut Jokinen on trimmannut kirjan rakennetta  taitavasti.

Jokinen sanoi elokuun Imagessa, kuinka “vain prosentti ohjaajista luo oman tyylilajinsa. Meille muille tämä on ammatti, jossa pitää kehittyä.” Jokinen onkin ehkä ennen kaikkea ammattilainen. Hän on ohjaajana varma, mutta varmuus ei ole aina hyvästä.

Kätilössä hän ei haasta itseään tai katsojiaan tarpeeksi, vaikka tilaisuus siihen olisi. Elokuva näyttää ja tuntuu hyvin turvalliselta ja hyvin tehdyltä.

Se yllättää vain kahdessa kohtauksessa. Niissä muutoin kulisseissa tapahtuva sota tunkeutuu päähenkilöiden välittömään läheisyyteen. Kohtauksissa on kaikuja jostain Pelastakaa sotamies Ryanista, mutta tunnevyöryn tai jännityksen sijaan huomaan miettiväni kohtausten teknistä toteutusta. Ja harmittelevani, etteivät ne lopulta (budjettisyistä) ole esikuviensa kaltaisia vuoristoratoja.