Ensi-illassa The Hateful Eight: Ihmiset ovat epärehellisiä selvitäkseen Tarantinon hurmeisessa eepoksessa

The Hateful Eight on Quentin Tarantinon kahdeksas elokuva. Etupäässä neljän seinän sisään sijoittuva, pienimuotoinen mutta liki kolmituntinen elokuva testaa ennen kaikkea sitä, kuinka paljon katsoja sietää naiseen kohdistuvaa väkivaltaa.

Tarkoittaako tämä, että The Hateful Eight on naisvihamielistä väkivaltafantasiaa? Ei välttämättä. Tarantino on itse sanonut haastattelussa, että väkivalta leijuu jokaisen hänen kirjoittamansa hahmon yläpuolella. Miksi The Hateful Eightin ainutta naishahmoa tulisi kohdella eri tavalla?

Kysymys on ihan hyvä, vaikka jättääkin huomiotta sen, että Jennifer Jason Leigh’n näyttelemä Daisy Domergue on koko elokuvan ajan kahlittuna ja kyvytön puolustamaan itseään.

Varoitus: teksti sisältää pieniä spoilereita!

Ennen kuin moititaan genrepastisseihin mieltynyttä ohjaajaa misogyniasta, kerrataan hänen uusimpansa juoni. Se on tarantinomaiseen tapaan pintatasolla yksinkertainen ja jakautuu kolmeen näytökseen (tai kuuteen lukuun). Ensimmäisessä palkkionmetsästäjä John Ruth (Kurt Russell) on viemässä Leigh’n kriminaalia hirtettäväksi Red Rock -nimiseen kylään. Matkalla hän saa kyytiinsä palkkionmetsästäjä Marquis Warrenin (Samuel L. Jackson) sekä Red Rockin uudeksi sheriffiksi itseään väittävän Chris Mannixin (Walton Goggins).

Toisessa näytöksessä lumimyräkkä pakottaa viisikon (viides jäsen on James Parksin näyttelemä kuski O.B. Jackson) hakemaan suojaa pienestä majatalosta. Sen pitäjä Minnie on poissa, ja tätä tuuraa paksuun turkikseen verhoutunut Bob (Demian Bichir). Sisällä lämmittelee vielä kolme hahmoa: lipevän karismaton britti-hirttäjä Oswaldo Mobray (Tim Roth roolissa, jonka Christoph Waltz vetäisi vaikka unissaan), iäkäs sotaveteraani kenraali Sandy Smithers (Bruce Dern) sekä hiljainen, äitinsä luo matkalla oleva lehmipoika Joe Gage (Michael Madsen).

Talon sisällä The Hateful Eight äityy Eikä yksikään pelastunut -tyyliseksi mysteeriksi. On selvää, ettei kenelläkään ole puhtaita jauhoja pussissaan, ja liioitellun teatraaliset esittelyt vahvistavat välittömästi etteivät edes nimet ole oikeita. Toinen näytös on roolileikkiä, jota kasaantuvat kuolemantapaukset hiljalleen selventävät. Kuka on vastuussa väkivallasta?

Viimeinen näytös lähtee (jälleen tarantinomaisesti) takaumasta ja selvittää tapahtumien taustat ennen lopun kliimaksia. Mukaan tuodaan vielä uusia hahmoja, joista valtaosa tosin siivotaan heti pois.

The Hateful Eightin selkeä rakenne miellyttää. Sen rönsyt ovat pieniä ja perusteltuja. Suurin osa ajasta kärvistellään mökin sisässä. Sinne ohjaaja-käsikirjoittaja rakentaa mikrokosmoksen 1800-luvun alun yhdysvaltalaisesta yhteiskunnasta. Toisella laidalla on pohjoinen, toisella etelä. Hahmot asettuvat tälle janalle suhteessa omaan asemaansa hiljattain päättyneessä sisällissodassa.

Ajanjakso ja siihen liittyvät rotusyrjintään sekä naisten asemaan liittyvät probleemit ovat Tarantinolle tuttuja, ja The Hateful Eight käsitteleekin paljolti samoja teemoja kuin niinikään sisällissodan liepeille sijoittunut Django Unchained. Tyyli on kuitenkin hillitympi ja ennen kaikkea viisaampi. Sortoon ei vastata nyt väkivaltaisella asefetisismillä – vaikka The Hateful Eight on väkivaltainen ja siinä on aseita – vaan se ikään kuin on läsnä kaikkien epätäydellisten hahmojen olemisessa samalla kun he yrittävät petkuttaa itsensä hengissä eteenpäin.

Daisy Domergue on elokuvan ainut merkittävä naishahmo. Hän on tehnyt väkivaltaa – johon tässä 1800-luvun julmassa Yhdysvalloissa vain miehillä on oikeus – ja joutuu vastaamaan teoistaan. Hänet kiinni ottanut Ruth elää oman kunniakoodistonsa mukaan. Se sanoo, että rikollinen nainen tulee hirttää seremoniallisesti sen sijaan, että tälle iskisi luodin selkään.

Misogynia on ilmassa sakeana. Nainen voi olla sivullinen tai väkivallan uhri, mutta ei sen aiheuttaja.

Kiinnostavasti Domergue on koko elokuvan ajan kahlittuna, eikä pääse satuttamaan yhtäkään elokuvan hahmoista. Hänen tekemänsä julmuudet toistuvat vain mieshahmojen puheissa. Niihin huomaa uskovansa, vaikka ne voivat yhtä hyvin olla potaskaa. Asetelma on helppo lukea metaforana.

The Hateful Eightin jokaisen päähenkilön olemassaolo perustuu valheille. Kunkin täytyy taivuttaa totuutta turvatakseen oma selustansa. Bob väittää olevansa Bob, Mannix väittää olevansa sheriffi, Warren väittää saaneensa kirjeen presidentti Lincolnilta. Valheilla edistetään omaa kostojuonta tai pelastutaan paleltumiselta.

Silti kaikki – katsoja mukaanlukien – ovat valmiita uskomaan, että elokuvan passiivisin hahmo on tosiasiassa kaikista häijyin. Kaikki ovat valmiita luottamaan John Ruthin sanaan. Ja tämä on elokuvan maailmassa elävien naishahmojen suurin tragedia.

Domergue ei ole voimakkain Tarantinon kirjoittamista naishahmoista – Jackie Brownin, Kill Billien ja Death Proofin päähahmot tekevät paljon enemmän, koska heitä ei ole kahlittu väkivaltaiseen viiksivalluun – mutta väitän, että Tarantino ymmärtää aihettaan paremmin kuin ennen. Siksi hän uskaltaa laittaa Domerguen tähän tilanteeseen ja luottaa, ettei katsoja silti moiti häntä misogyyniksi.

Ei, vaikka Domergue sietää kohtuutonta väkivaltaa ihan ensimmäisistä kohtauksista lähtien. Hän saa kasvoilleen nyrkkiä, kyynärpäätä, kuumaa soppaa ja ihmisen riekaleita. Katsoja voi sietää tätä vain vakuuttelemalla itselleen, että Domerguen koston hetki koittaa pian.

On kuitenkin tärkeää, ettei Domerguelle anneta lopussa katarttista kostovuoroa. The Hateful Eight on enemmän tutkielma sukupuolisyrjinnästä ja patriarkaatista kuin hurmeisen fantastinen kannanotto. Tämä on Tarantinolle uutta, hienosyisempää maastoa, jossa hän tarpoo varsin onnistuneesti.

Haluan erikseen korostaa, että The Hateful Eightiä voi hyvin väittää vihamieliseksi naisia kohtaan. Tällainen näkemys on helppo perustella, ja ohjaajan viehtymys seksististä elokuvaa kohtaan asettaa hänet ilmiselvästi tietynlaiseen valoon. Kriitikot ovat jakautuneet kahtia.

On myös helppo argumentoida, että aihe- sekä tyylilajivalinnoilla oikeutetaan n-sanan ja huorittelun tolkuton määrä. Elokuvassa käytetty kieli on niin hirveää, että keljua oloa ravistelee yltään vielä pitkään näytöksen jälkeen. Ja niin on tarkoituskin. Nimensä mukaisesti The Hateful Eight on inhottava elokuva.

Vaatii taitavan kirjoittajan tekemään siitä silti näin lumoavan.

Teknisistä asioista vielä pari sanaa. The Hateful Eight on ohjaajansa ehkä kaunein elokuva. Se on kuvattu 70-milliselle filmille, ja vaikka formaatille luontevia isoja ulkomaisemia ei juuri nähdä, komeus siirtyy hyvin myös ahtaisiin sisätiloihin. Kuvaan mahtuu paljon informaatiota, ja toisaalta lähiotokset hahmojen (ennen kaikkea Leigh’n) kasvoista ovat upeita.

Lavastus ja puvustus ovat taiten tehtyjä, mise-en-scène tip top. Laajakuvassa on ilo tarkkailla sivussa ja taustalla näkyviä asioita. Mökki tuntuu olevan täynnä pieniä vihjeitä menneestä ja tulevasta.

Ja sitten on Ennio Morricone, jonka Tarantino viimein sai säveltämään musiikit elokuvaansa. The Hateful Eightin ääniraita on vahva aina tyrmäävästä alkuteemasta lähtien. Se palkittiin juuri hyvin ansaitusti Golden Globella.