Ensi-illassa The Visit ja Häiriötekijä: Jani Volanen on nero, mutta mitä oikein tapahtui M. Night Shyamalanille?
Tällä viikolla kysymme, mitä tapahtui M. Night Shyamalanille, ja ylistämme Jani Leinosta sekä Q-teatterin tekijäporukkaa.
Vuonna 1999 nuori, kaksi pienehkön yleisön elokuvaa ohjannut M. Night Shyamalan osui kultasuoneen, kun 40 miljoonan dollarin budjetilla tehty Kuudes aisti tuotti teatterikierroksellaan yli 700 miljoonaa. Sen jälkeen ohjaaja oli vapaa tekemään ihan mitä halusi.
Ja niin Shyamalan myös teki. Seurasi vaihtoehtoinen supersankarikuvaus Unbreakable – särkymätön (budjetti 75 miljoonaa) ja maissipeltokuvio-alienjännäri Signs (72 miljoonaa), joita vielä pääosin kiiteltiin, ja jotka vahvistivat Shyamalanin asemaa “aikuisten satujen” siunattuna kertojana.
Sitten alkoi lipsua. Kylä (60 miljoonaa) oli sävyltään teennäinen ja lopputwistiltään nolo, Lady in the Water (70 miljoonaa) jo uuden vuosituhannen kehnoimpia räpellyksiä. The Happening (48 miljoonaa), The Last Airbender (150 miljoonaa!?) ja After Earth (130 miljoonaa!?) olivat viimeisiä nauloja arkkuun. Yleinen vitsi oli se, kuinka Shyamalanin annettiin yhä tehdä isoja studioelokuvia.
The Visit on kai Shyamalanin yritys palata juurilleen. Hänen oman yhtiönsä tuottama, mitättömällä viiden miljoonan dollarin budjetilla tehty kauhusatu on kyllä edullisen oloinen, mutta mitään “indie-fiilistä” siinä ei ole. Tämä johtunee siitä, että found footage -halpiskauhut ovat olleet multiplexien peruspurkkaa viimeistään Paranormal Activitysta lähtien.
The Visit on myös käsikirjoitukseltaan ihan yhtä tyhmä ja kömpelö kuin Shyamalanin edellisetkin, olkoonkin sävy komediallinen. Jo lähtötilanne on sietämätön: Yh-äiti (briljantti Kathryn Hahn, jonka läsnäolo tekee koko jutusta heti kättelyssä vitsin) saa viestin vanhemmiltaan, joita hän ei ole nähnyt karattuaan kotoa 20 vuotta aiemmin. Vanhemmat haluavat nähdä lapsenlapsensa. Niinpä äiti lähettää Rebecan (Olivia De Jonge) ja Tylerin (Ed Oxenbould) viikoksi (!!) keskelle ei-mitään tutustumaan isovanhempiinsa, ja painuu itse Karibian-risteilylle.
Sisaruksista vanhempi, Rebecca, on wannabe-ohjaaja. Siksi The Visit on ei-tippaakaan-muodikkaasti kuvattu dokumentin lailla. Ja siksi siihen on upotettu hirveästi kaikkea turhaa ja tyhmää. En hahmota ajatusta taustalla: toisaalta elokuva on pullollaan satunnaisuuksia “kuten oikeasti löydetty videonauhakin olisi”, toisaalta se on kuvattu ja editoitu ihan selväksi kauhuelokuvaksi. Shyamalan ja leikkaaja Luke Franco Ciarrocchi yhdistävät useampaa kuvanlähdettä ja lisäävät säikyttelyä tehostavia ääniefektejä.
Lopputulos on klassisesti rakennettu kauhuelokuva, johon on lisätty “autenttista tyhjäkäyntiä”. Reseptistä syntyy hapan pannukakku.
Juonen voi palastella näin: lapset menevät mummolaan, isovanhemmat käyttäytyvät oudosti, öisin säikytellään, ja lopussa kohdataan mystinen paha. Tässä tapauksessa tuo paha on poikkeuksellisen mielikuvitukseton. Naureskellun Kylän myötä Shyamalan on hylännyt vahvat lopputwistit, vaikka The Visit jos joku sellaista ilman muuta kaipaisi.
Viimeinen näytös on paitsi tylsä, myös sekava. Siinä tapahtuu asioita joissa ei ole mitään järkeä. Toinen päähenkilöistä heiluu kameran kanssa pimeässä huoneessa ja säikyttelee itse itseään.
Säikyttelyn lisäksi Yhe Visit on kertomus rikkinäisestä perheestä. Rebecca ja Tyler ovat HAJALLA, koska avioero. Rebecca ei voi katsoa itseään pelistä, Tyler on tosi tarkka hygieniastaan. Se on hänen tapansa “pitää elämä hallinnassa”, selittää isosisko.
Psykologia on kuin konservatiivisen peruskoulun kevätnäytelmästä.
Koululaisten elokuvaprojektilta The Visit näyttää ja kuulostaa muutenkin. Vaikka on ohjaajansa 11. pitkä elokuva.
Lopussa näytetään “kotivideomateriaalia” ajalta, jolloin päähenkilöiden perhe oli vielä ehjä = isä oli läsnä. Opetus on: älä anna vihalle valtaa.
Tässä kuva muistiinpanoistani:
Onneksi teattereihin saapuu myös Häiriötekijä. Parin vuoden takaiseen Q-teatterin näytelmään perustuva elokuva on vuoden parhaita kotimaisia. Se on myös jakanut mielipiteitä rajusti. Eräs kollegani lähti Sodankylän ennakkonäytöksestä kesken pois. Itse olin pudota tuolilta, kun nauroin niin paljon.
Näytelmän ohjanneen ja yhdessä näyttelijöiden kanssa käsikirjoittaneen Jani Volasen komedian tajusta kannattaa lukea tämä Ylioppilaslehden artikkeli. Ja sitten mennä katsomaan Häiriötekijä-porukalla (pl. Elina Knihtilä) tehty näytelmä Jälkeenjäävät, joka saa ensi-iltansa 14. syyskuuta.
Häiriötekijä on kymmenen toisistaan irrallisen kohtauksen kokonaisuus. Kohtaukset ovat tietenkin sketsejä, mutta kuten kaikki Studio Julmahuvia tai Ihmebantua katsoneet ymmärtävät, naurattaminen ei aina ole pääasiallinen motivaatio. Osa kohtauksista naurattaa hepulin partaalle, osa saa miettimään, osa ahdistaa, ja osa jopa vähän pelottaa.
Palvon Volasen ymmärrystä siitä, miten herätellä katsojaa, ja miten viedä suomalaista komediaa eteenpäin sen peteliuslaisista lähtökohdista – niistä, joihin iso osa aikamme suurnaurattajista yhä nojaa. Häiriötekijä on kyllä komedia, mutta hedbergiläiselle “isolle yleisölle” tämä on ehkä jopa harhaanjohtavaa markkinointia. Niin iso on sävyero.
Ohjaaja Aleksi Salmenperä luo näytelmälle elokuvallisen ulkoasun niin kuin vain yksi Suomen lahjakkaimmista ohjaajista voi. Pari ovelaa visuaalista jäynää, ripaus timburtonlaista fantasiaa ja paljon kalseaa arkidraamakuvastoa.
Toivottavasti Häiriötekijä löytää yleisönsä. Sille on varattu pääkaupunkiseudun Finnkinoista isot ykkös- ja kakkossalit, eli kunnianhimoa riittää.
Edellä mainittujen lisäksi ensi-illassa ovat Stig Björkmanin näyttelijämuotokuva Ingrid Bergman – omin sanoin, yli puolitoista vuotta ensi-iltansa jälkeen meille saapuva lasten animaatio Suuri pähkinäryöstö (The Nut Job) sekä Jonathan Demmen ruotuun paluuksi kehuttu Meryl Streep -musiikkidraama Ricki and the Flash.
18.9. edit: elokuvan nimi muutettu levittäjän käyttämään muotoon “The Visit”, jotta sitä ei sekotettaisi Michael Madsenin elokuvaan Vierailu (The Visit).