Ensi-iltasuositus: ihan mitä vaan paitsi Avengers!

Keskiviikkona teattereihin tuli sarjismöyhintä Avengers: Age of Ultron, joka rohmusi itselleen valtaosan teatterisaleista sekä katsojista. Sama vika ympäri maailman.

Itse missasin uuden Avengersin lehdistönäytöksen, mikä ei varsinaisesti harmittanut. Jätin ensimmäisen osan kesken tunnin kieppeillä. En saanut siitä mitään irti. Joss Whedonin leimallinen dialogi oli vesitettyä ja taistelukohtaukset tympeän paisuteltuja ja ylipitkiä.

Pahin oli Thorin ja Iron Manin välinen mätkintä. Tyypit ovat samalla puolella mutta mättävät sitten toisiaan vartin. Kohtaus tuntui puhtaalta väkivaltapornolta. Siinä ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta itse en syty.

Sarjisleffojen hyökyaallosta on viime aikoina kohkattu. Ensinnäkin on väitelty siitä, ovatko Marvel-universumin loputtomat lisäosat (Iron Manit, Captain Americat, Thorit, Avengersit, tuleva Ant-Man) ja muiden studioiden säädöt (viimeisimpänä animoitu Spider-Man– oikeasti, kuka pysyy perässä??) hyviä.

Omasta mielestäni eivät. Ne edustavat hyvin kapeaa ja hyvin laskelmoitua elokuvantekemistä, sellaista jossa franchising-ajattelu ajaa taiteellisten innovaatioiden edelle. Niissä ei ole edes Michael Bayn kaltaisen auteurin leimaa. Joss Whedon ei ole sellaiseen tarpeeksi ehdoton (mitä Avengers 2:n tekeminen on, ellei luovuttamista?).

Sitten on väitelty siitä, ovatko isot elokuvat muilta pois. Mielestäni kyllä: ainakin tällä hetkellä niin paljon voimavaroja keskitetään isoihin, satoja miljoonia maksaviin elokuviin, että se on väistämättä pois jostain muusta. On puhuttu keskibudjetin Hollywood-elokuvien kadosta.

Marvelin rakentama elokuvarintama on isointa mitä elokuvan historiassa on nähty. Jos ja kun se jatkaa vahvaa suoritustasoaan (kirjoitushetkellä 10 elokuvan saaga on tuottanut yli 7 miljardia dollaria, ja mukana ei ole siis uusinta filmiä), tarkoittaa se kaiken järjen mukaan entistä enemmän entistä isompia elokuvia.

Toki Marvel itsessään ei ole ongelma. Samasta puusta sen megaleffojen kanssa on veistetty jurassicparkit, terminatorit ja kaikki muutkin kesän blockbuster-ehdokkaat. Niissä sarjakuvasankarien paikalla on dinosauruksia, robotteja ja tomcruiseja. Isoa ja äänekästä. Hyvin vähän varianssia.

George Millerin Mad Max: Fury Roadia on ennustettu poikkeukseksi. Cannesissa nähdään, onko Happy Feet -ohjaajan taika tallella.

Edellä mainittujen voi kuitenkin teoriassa kuvitella floppaavan. Kamalalta vaikuttavan Terminator: Genisysin aivan erityisesti. Marvel-elokuvat taas vaikuttavat tällä hetkellä niin varmoilta rahasammoilta, että se pelottaa. Varmuus sulkee pois rohkeuden, ja ilman rohkeutta tehdään harvoin mielenkiintoista taidetta.

Avengers:Age of Ultron’s showing 104 times 2day in the city where I live. Roy Andersson’s brill movie isn’t playing at all. Choice?Coercion?

— mark cousins (@markcousinsfilm) 24. huhtikuuta 2015

Avengersin muassa ensi-iltansa sai tänään kolme muuta elokuvaa. Mina Laamon ohjaama Matka minuksi seuraa kolmea bloggaajaa ja käsittelee netti-identiteettejä. Eric Lartigaun Bélierin perhe on hyvän mielen draamakomedia kuuron perheen lahjakkaasta laulajatyttärestä. Sitten on vielä Taken-ohjaaja Pierre Morelin The Gunman, joka yrittää toistaa Takenin kaavaa, ja jossa nähdään pienessä sivuroolissa Peter Franzén.

Ehdotus: mene katsomaan vaikka ensiksi mainittu. Se on pieni ja kotimainen, eikä se pyöri teattereissa kauaa.