Jean-Luc Godard teki kypsässä 83 vuoden iässä yhden parhaista elokuvistaan

Sodankylän elokuvajuhlat 2015 päättyivät osaltani Lapinsuun elokuvateatteriin sunnuntaina klo 17. Siellä näytettiin Jean-Luc Godardin tuoreehko Adieu au langage (Goodbye to Language), joka voitti juryn palkinnon viime vuoden Cannesissa.

84-vuotiaana Godard hakee yhä uusia tapoja tehdä elokuvaa, nyt välineenään 3D-teknologia. Lopputulos on jotain, mitä olen jo vuosia odottanut näkeväni 3D:n kontekstissa, mutta jonka en olisi arvannut tulevan Godardilta. Jotain, missä kolmiulotteinen kuva ei ole vain esittämistä ehostava visuaalinen kikka vaan mahdollisuus muovata uudelleen elokuvan kerronnallisia mahdollisuuksia. Sitä voisi kutsua ehdotelmasta uudeksi tai vaihtoehtoiseksi elokuvan kieleksi.

Siitä, kuinka ohjelmallinen tai julistuksellinen Adieu au langage lopulta on, en ole aivan varma. Sen teksti on tiheä, merkityksillä ladattu, ja antaa sijaa loputtomalle tulkinnalle – tai vaihtoehtoisesti vain pinnalliselle fiilistelylle. Elokuva toimii sekä elokuvallisena rubikin kuutiona että leikkisän suoraviivaisena kuvakudelmana. Ehkä parasta siinä itselleni ovat yksinkertaisen nerokkaat kikat.

Neljän vuoden ajan työstetyssä Adieu au langagessa on juoni (jossa seikkailee mm. Godardin kuvassa näkyvä koira), ja se jakautuu kahteen lukuun, mutta sitä ei oikein voi seurata perinteiseen lineaariseen tapaan. Asiat tapahtuvat silppuna, eri tasoissa ja eri ajoissa (tai siltä se ainakin tuntuu). A:sta ei seuraa B:tä, kausaliteetti ei näy. Parhaimmillaan tuntuu, kuin kaikki tapahtuisi, tai oikeammin olisi, samaan aikaan.

3D tarkoittaa ainakin sitä, että kuvassa voi tapahtua useampia asioita samaan aikaan. Lisätty syvyys tuo valkokankaalle yksinkertaisesti lisää tilaa. Etualalla voi olla yksi teksti, taustalla toinen. Herää ajatus kolmiulotteisuudesta keinona tavoittaa kaksi maailmaa samanaikaisesti, leikata paikan (ja ajan) lävitse.

Syvyyssuuntaan toteutuvan kerroksellisuuden lisäksi Godard ja hänen viime vuosien luottokuvaajansa Fabrice Aragno vääntävät 3D-teknologiaansa ihan uusiin suuntiin ja rikkovat kolmiulotteisen elokuvan sääntöjä.

Yleensä 3D-elokuva kuvataan kahdella erillisellä kameralla (jotka tosin nykyään on usein upotettu samaan yksikköön). Kamerat kuvaavat samaa kohdetta hieman eri kulmasta, ja nämä kuvat yhdistämällä saavutetaan 3D-efekti.

Godard ja Aragno ovat kiinnostuneita siitä, mitä tapahtuu, kun toisen kuvista korvaa jollain aivan muulla. Adieu au langagen katsominen tekee usein kipeää, koska aivot yrittävät tehdä eheäksi jotakin joka on perustavalla tavalla rikki. Godardin kuvat kysyvät uutta tapaa katsoa.

Yksi esimerkki tästä on ns. erotus (”separation”), jossa yhtenäinen kuva jakautuu kahdeksi kuvaksi, kun toinen kameroista lähtee liikkeelle toisen jäädessä aloilleen. Erkanevia kuvia voi seurata yksittäin sulkemalla jomman kumman silmistä, tai antamalla niiden limittyä joksikin muuksi.

The Dissolven kriitikko David Ehrlich kutsui erotuskuvaa ”valitse oma seikkailusi”-otokseksi. Termi on osuva. Vaihtoehtoja on ainakin kolme: kaksi erillistä kuvaa sekä niiden muodostama synteesi. Jälkimmäinen on kolmiulotteinen, mutta ei perinteisellä tavalla.

Jokaisessa vaihtoehdoista katsoja tekee myös päätöksen olla näkemättä jotain. Katsomisen teko on tietoinen ja arvottava, poissulkeva. Tämä on antiteesi klassiselle 3D:lle, jonka arvo on siinä, että näkee enemmän.

Innovaatiota on verrattu George Méliès’n trikkikuviin – tai Godardin debyyttiin Viimeiseen hengenvetoon. Kyse on yksinkertaisen nerokkaasta oivalluksesta, joka voi avata täysin uusia tapoja tehdä elokuvaa. Cannesin ensi-illassa temppu sai ansaitusti aplodit. Tätä on elokuvan taika: uutta ja niin jännittävää, että siihen reagoi spontaanin ilahtuneella naurulla. Sitä kuultiin Lapinsuussakin.

Adieu au langagea voi tietenkin katsoa kahdeksankymppisen auteurin itseriittoisena egoprojektina. Se on loputtoman intertekstuaalinen, muodoltaan haastava ja sisällöltään epäselvä. Siinä on paljon paljasta naisvartaloa ja loputtomasti (lähinnä miespuolisia) ajattelijoita sekä taiteilijoita.

Väitän silti, että kolikon kääntöpuoli on se, johon kannattaa keskittyä. Tällaista muotokielellistä elinvoimaa ja uuden löytämistä saa vain harvoin valkokankaalla todistaa. Vaadittiin 83-vuotias, 42 pitkää elokuvaa (ja yli sata liikkuvan kuvan teosta) ohjannut konkari näyttämään, ettei 3D:n tarvitse olla sitä mitä isot studiot sanovat sen olevan.

Nyt toivon, että nuoremmat tekijät ottavat tästä kopin. Pintaa on vasta raapaistu.

ps. Adieu au langage löytyy jenkki-Netflixistä 2D-versiona. Toivotaan, että 3D-versio näytettäisiin vielä joskus jossain.

pps. Suomi-kytkös! Elokuvassa kuullaan Jean Sibeliuksen sävellykset Sinfonia nro 2 ja Valse triste, joka sopivasti sävellettiin Arvid Järnefeltin näytelmään nimeltään Kuolema.