Kevään elokuvasensaatio Get Out osoittaa, ettei rasismi ole hävinnyt mihinkään

En ollut aikeissa kirjoittaa Get Outista mitään, sillä sain sanoa siitä kutakuinkin kaiken tarvittavan eilisessä Imagen elokuvakerhossa (kiitos osallistuneille). Tänään luin kuitenkin Turun Sanomia ja muutin mieleni.

Jordan Peelen ohjaama Get Out on kevään puhutuimpia elokuvia. Se on kauhukomedia, jossa nuori afroamerikkalainen Chris (Daniel Kaluuya) lähtee viikonlopuksi valkoisen tyttöystävänsä Rosen (Alison Williams) perheen tykö. Rose vakuuttaa, etteivät hänen vanhempansa ole rasisteja, mutta Chris on varautunut. Hän tietää, ettei suvaitsevaisuus poissulje ennakkoluuloja.

Perillä asiat eskaloituvat. Vanhemmat ovat alkuun kohteliaita ja hyvätapaisia, mutta rivien väleistä tihkuu pientä arkipäivän rasismia. Isä (Bradley Whitford) käyttää sanoja kuten “thang” ja “my man”, puhuu erilaisten kulttuurien arvostamisesta ja kertoo, että olisi äänestänyt Obamaa kolmannen kerran, jos se olisi ollut mahdollista. Äiti (Catherine Keener) tiuskii ei-valkoisille palvelijoille ja otaksuu, että yh-äidin kasvattama Chris on viettänyt paljon aikaa television ääressä.

Viikonlopun edetessä asetelma kurjistuu, kun Rosen koko suku saapuu paikalle. “They are so white”, Rose varoittaa, eikä syyttä. Chris saa kuulla kommentteja genetiikastaan, Tiger Woodsista ja siitä, kuinka 200 vuoden jälkeen “musta on taas in“. Samalla palvelusväki käyttäytyy yhä kummemmin, ja kohta Rosen psykiatriäiti ottaa hypnoosivälineet esiin.

En spoilaa tämän pidemmälle. Get Outissa on monta twistiä ja se on elokuva, joka täytyy nähdä.

Elokuvan ohjanneen ja käsikirjoittaneen Peelen suurin ansio on se, kuinka hyvin hän tuo arkipäivän rakenteellisen rasismin näkyväksi. Rosen perhe edustaa valkoista ylemmän keskiluokan älymystöä, joka ylpeilee suvaitsevaisuudellaan ja pitää Yhdysvaltoja edistyksen mallimaana. Get Out näyttää, ettei asia ole niin yksinkertainen. Mustan presidentin valitseminen ei pyyhi pois 200 vuoden vääryyksiä eikä korjaa sitä kieltä ja niitä tapoja, joihin orjuuden ja rotusorron pitkä historia on jättänyt jälkensä.

Kaksi nopeaa esimerkkiä siitä, miten rasistisia käytäntöjä pidetään yllä:

1) Rosen isä myöntää olevansa klisee, koska hänen palkollisensa ovat afroamerikkalaisia.

2) Rose itse myöntää vanhempiensa olevan vähän rasisteja.

Molemmat ovat paikkansa pitäviä huomioita, mutta ne ovat myös tapoja normalisoida tilanne – käsitellä se käsittelemättä sitä oikeasti. Ikään kuin asia olisi ok sillä, että sen tolan tunnistaa ja tunnustaa. Erityisesti Rosen käytöksessä toistuu tarve saada hyväksyntä omalle olemassaololleen, tarve saada vakuutus siitä, että hän ei ainakaan ole rasisti, että hän on tosi woke.

Chris näkee tämän kaiken läpi. Katsojista osa lienee hänen mukanaan, osa taas ei.

Netflixin uusi sarja Dear White People käsittelee samoja aiheita myös onnistuneesti. Sen luonut Justin Simien on puhunut haastatteluissa siitä, kuinka kansalaisaktivismi toteutuu Yhdysvalloissa aalloissa, eikä esimerkiksi orjuutta ole osattu tai haluttu ottaa pysyväksi osaksi keskustelua. Sarjan yksi ikimuistoisimmista kohtauksista lähtee liikkeelle valkoisen opiskelijan hysteerisestä tarpeesta tulla tunnustetuksi ei-rasistina. Tämän tarpeen tunnistan itsestäni, ja tunnistan sen ehdottomasti myös Rosesta.

Samassa kohtauksessa yksi sivuhenkilö myös huomauttaa, että Yhdysvaltojen tulisi ottaa oppia Saksasta, jossa holokausti on otettu osaksi peruskoulun opetussuunnitelmaa. Taustalla on vahva pedagoginen motiivi: never again.

(Yhdysvalloissa on muuten tällä hetkellä tasan yksi orjuudelle omistettu museo, vuonna 2015 avattu Whitney Plantation.)

On huomioitavaa, että vaikka Get Out varmasti resonoi Donald Trumpin jälkeisessä ajassa aivan erityisesti, se on kirjoitettu Obaman presidenttikaudella. Sen pointti on ollut: Vaikka meillä on musta presidentti, rasismia ei ole kitketty. Maailma ei ole valmis.

Ja nyt Turun Sanomiin, joka on tänään vähän eri mieltä. Kari Salminen, jonka “kritiikit” voisi jättää omaan arvoonsa jos ne eivät saisi lehden sivuilta säännöllisesti palstatilaa, väittää: Rasismia (sic) on nykyään enemmän sanatulvaa sosiaalisessa mediassa kuin todellisuutta.

Salminen osoittaa täydellisesti Get Outin pointin: rakenteellinen rasismi ja muu syrjintä on etuoikeutetulle valkoiselle väestölle törkeä sokea piste, jota ei osata eikä haluta nähdä. Sen tuominen näkyväksi vaatii Peelen, Jenkinsin, Simienin, Ryan Cooglerin ja Ava DuVernayn kaltaisia tekijöitä – enkä nyt yritä redusoida edellä mainittuja yhden aatteen ajajiksi, koska sitä he eivät tietenkään ole.

Peelellä on tästä joukosta ehkä parhaat pelikortit käsissään. Hän taitaa genre-elokuvan (Get Out on 50-50 kauhua ja komediaa) kielen, ja genre-elokuvassa on ehkä helpompi käsitellä vaikeita ja monimutkaisia asioita, koska argumenttinsa voi esittää vähän ronskimmin. Täytyy tosin sanoa, että Get Out on kommentaarissaan usein jopa yllättävän hienovireinen.

Genre-elokuva on hyvä myös siksi, että Get Out toimii kahdella tasolla: yhteiskunnallisena kommentaarina ja hauskana viikonloppuelokuvana. Siksi se on tuottanut maailmalla budjettinsa takaisin jo liki 40-kertaisesti.

p.s. Eilisen leffakerhokeskustelun jälkeen kollegani huomautti, että Yhdysvaltojen viiden katsotuimman elokuvan ohjaajista kaksi on afroamerikkalaisia (Get Out ja Fast & Furious 8). Kehitys kehittyy.