Leviathan-ohjaaja Zvjagintsevin tiukka uutuus voittaa Cannes’n elokuvajuhlilla “jotain”

Andrei Zvjagintsevin Loveless ei yllä aivan venäläisohjaajan edellisen mestariteoksen Leviathanin tasolle, mutta on siitä huolimatta “tiukkaa tavaraa”. Se on yhteiskunnallinen allegoria, joka pukee hetkeksi ylleen trillerin vermeet, vain riisuakseen ne lopussa herkullisella keskisormen osoituksella.

Pintatasolla Loveless on kuvaus rikkonaisesta avioliitosta. Tapaamme äiti Xenian (Mariana Spivak) esittelemässä asuntoaan potentiaalisille ostajille: nuorelle miehelle ja naiselle, joka on viimeisillään raskaana. Kun vieraat kysyvät muuton syytä, vastaus tulee koristelematta: “otamme avioeron.” Asuntonäyttö vie eteisen, keittiön ja olohuoneen jälkeen lapsen huoneeseen. Siellä istuu Aliosha (Matvei Novikov), 12-vuotias poika, jota äiti läpsäisee vieraiden edessä kasvoille ja moittii itkuisaksi nössöksi.

Kun isä Boris (Aleksei Rozin) tulee kotiin, syy itkuisuuteen käy viimeistään selväksi. Xenian ja Boriksen kotona ei riitä rakkautta kenellekään. Vartin kohdalla nähdään Lovelessin pysäyttävin kuva, jossa vanhempiensa riitaa kuunteleva Aliosha huutaa tuskaansa äänettömästi.

Pian riidan jälkeen Aliosha katoaa. Tilanne on kiusallinen: Boris on ollut uuden, jo raskaana olevan tyttöystävänsä luona yötä, Xenia puolestaan viettänyt iltaa uuden miehensä kanssa. Kumpikin havahtuu pojan poissaoloon vasta seuraavana aamuna. Poliisikuulustelussa etsivä kiinnittää huomiota siihen, kuinka vähän vanhemmat tuntevat lastaan. Eritoten äiti tuntuu leimautuvan vastuuttomaksi.

Vaikka Loveless kertoo kadonneesta lapsesta ja flirttailee kaappausjuonen kanssa – yhdessä herkullisessa kohtauksessa näkökulma vaihtuu hetkeksi kasvottomaan sivuhenkilöön – on se ennen kaikkea kuvaus kahdesta asiasta: katkeruudesta, joka periytyy sukupolvelta toiselle, ja yhteiskunnasta, joka vaatii miehiltä ja naisilta paljon.

Katkeruudesta: tapa, jolla äiti Xenia katsoo poikaansa, on täynnä halveksuntaa ja itseinhoa. Hänelle synnyttäminen ja sitä seurannut äitiys ovat olleet taakkoja, patriarkaalisen yhteiskunnan velvoitteita, jotka rikkovat kehon ja mielen. Kun vierailemme hänen äitinsä luona, käy selväksi, että rikkomisen ja rikkoutumisen perinne on jatkunut ikäpolvesta toiseen.

Yhteiskunnasta: Äiti Xenia pyyhkii jatkuvasti Instagramin kuvavirtaa, ottaa selfieitä, käy vahaamassa ja leikkaamassa ja meikkaamassa jokaisen sopukkansa ennen treffejä. Isä Boris tuo leivän pöytään ja miettii, miten salata avioeronsa äärikristillisessä työyhteisössä, joka ei sitä suvaitse. Kumpikin on luokkansa ja rooliensa vankeina maassa, joka on rakennettu propagandan ja tiukkojen uskonnollisten normien varaan.

Joissain teksteissä elokuvaa on moitittu misogynistiseksi, ja luenta voi hyvin olla oikeutettu, mutta mielestäni se myös ohittaa ohjaajan ja käsikirjoittaja Oleg Neginin argumentit.

Leviathanissa päähenkilö kävi toivotonta taistelua valtiota vastaan, jottei hänen kotitaloaan purettaisi. Se oli elokuva, jossa harjoiteltiin tarkka-ammuntaa presidenttien muotokuvilla.

Lovelessissa vastakkain ovat tarinan tasolla (avio-)mies ja (avio-)nainen, taistelu on siis kodin sisäinen. Tämä on kuitenkin silmänkääntötemppu, kuten edellä jo totesin. Oikea vihollinen on jälleen Venäjä.

Viimeinen kuva hieroo tämän ajatuksen vähän turhankin voimakkaasti katsojan naamaan. Toisaalta se on tarpeeton aukiselitys, toisaalta se on visuaalisesti niin metka, että sitä mehustelee vielä pitkään Cannes-näytöksen jälkeenkin La Croisettella kuljeskellessaan.

En tiedä, onko Lovelessista Kultaisen palmun voittajaksi, mutta uskon Zvjagintsevin olevan vahvoilla kisassa parhaan ohjauksen palkinnosta.

Lovelessilla ei tätä kirjoittaessa ole vielä suomalaista levittäjää, mutta takuuvarmasti se nähdään valkokankailla vähintään festivaaleilla.

Edit: Lovelessin levittää Suomessa Atlantic Film. Ensi-illasta ei ole vielä tietoa.