Night Visions 2015: Louisianan kurjat rämeihmiset ja muutama muu festaritärppi

Helsinkiläiselle syksy on elokuvafestivaalien superaikaa. 4.–8. marraskuuta järjestettävä Night Visions starttaa tänään keskiviikkona, ja sen ohjelmisto on liki poikkeuksellisen laadukas. Kaiken genreilottelun seasta löytyy myös yksi helmi, joka olisi ehkä ennemmin kotonaan Docpointissa tai Season Film Festivalilla. Italialaisohjaaja Roberto Minervinin The Other Sidessa on silti sellaista rujoa rappiota, josta Night Visionsin runko-ohjelmisto ammentaa ilmaisuunsa. Oikeastaan se on kuin kauhuelokuva ilman kliimaksia.

Texasissa kolmen elokuvan verran viihtynyt Minervini (The Passage, Low Tide, Stop the Pounding Heart) siirtyy uusimmallaan naapuriin Louisianaan. Sieltä löytyy kahtia jaettu kertomus kansasta jonka maailma on unohtanut. Osavaltion asukkaista yli 18 prosenttia elää köyhyysrajan alapuolella. Luku on isompi vain Mississippissä ja District of Columbiassa.

Ensimmäisen puoliskon päähenkilö on Mark, satunnaisilla paskaduuneilla itseään elättävä huumediileri ja narkkari. Mark rakastuu Lisaan, jota tämä kosii omaan tapaansa: “You gonna be my bitch, till death do us part. Lisa herkistyy kyyneliin. “I’ll be your bitch.”

Seuraavassa kohtauksessa Mark piikittää tuoreen vaimonsa tissiin heroiinia.

Toinen puolisko seuraa All American Infidel -nimistä ryhmittymää. Jos Mark oli varaton ja kyvytön puolustamaan itseään, näillä tyypeillä on (tarpeeksi) rahaa sekä (ihan liikaa) aseita. Ilmassa leijuu pelko siitä, että Obama julistaa maahan sotatilan. Miehet haluavat suojella itseään ja perheitään. Siksi jokaisen olalla on iso kivääri, ja siksi niiden käyttämistä harjoitetaan armeijasta opituin manööverein.

Ohjaaja pääsee ainutlaatuisen lähelle kuvaamiaan ihmisiä. Osa kohtauksista tuntuu lavastetuilta, niin intiimejä ne ovat. Eritoten seksikohtaukset.

Enemmän lie kuitenkin kyse siitä, miten vähän kameralla on kenellekään väliä. Elokuvan eräänlainen vanha ja viisas pöllö, “Uncle Jim”, sanoo ryyppäävänsä joka ainut päivä. “En välitä enää mistään.” Jos yhteiskunta sysää ihmisen ulkopuolelleen, onko tällä syytä välittää sen säännöistä?

Minervinin seuraamat ihmiset eivät ole erityisen sympaattisia. Mark viljelee rasismiaan ja syyttää kaikesta tummaihoista presidenttiä. Vaimoa “nigger hating” ei niin paljoa kiinnosta, mutta sitä siedetään. Markin tapaamat ihmiset ovat kaikki moniongelmaisia, jamaansa tyytyneitä, tai taisteluun väsyneitä.

Osa hahmoista ja kohtauksista hätkähdyttää aidosti. Uncle Jim lukee pieneltä tytöltä saamaansa kirjettä, jossa sanotaan jokaisen ansaitsevan rakkautta, ja herkistyy kyyneliin. Markin oma isoäiti pystyy hädin tuskin kävelemään, mutta vetreytyy tanssimaan radion tahtiin. Viimeisillään raskaana oleva nainen ottaa siivun huumetta ja lähtee strippauskeikalle, vaikka pystyy mahansa kanssa hädin tuskin kyykistymään.

The Other Sidea on helppo syyttää rappiolla herkuttelusta. On aiheellista kysyä, esittääkö se Louisianan liian yksipuolisesti ihmisyyden viimeisenä tyyssijana. Markin kertomus pysähtyy kuin seinään juuri kun tällä on suunnitelma, jolla vierottua huumeista. Viesti tuntuu olevan, ettei kurjuuden sykliä saa rikottua.

Cannesissa ensi-iltansa saaneen The Other Siden kuvat tihkuvat rujoa kauneutta. Mieleen tulevat Tracy Droz Tragosin ja Andrew Droz Palermon Rich Hill (2014) tai Sean Dunnen American Juggalo (2011), fiktion puolelta David Gordon Greenin  Joe (2013) ja Manglehorn (2014) sekä Debra Granikin Winter’s Bone (2010). Minervinin luottokuvaaja Diego Romero tekee kauneinta kuvaa tuomalla siihen ristiriitoja. Auringonvalo siivilöityy puiden läpi jumalaisesti samalla kun sotahullut tulittavat autonrojua, johon on spraymaalattu poliittinen viesti: “OBAMA SUCKS ASS”.

The Other Siden näytökset to 5.11. klo 21.45 ja la 7.11. klo 13.15.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=9jTB3hy0PXU]

The Other Siden lisäksi ehdin nähdä muutaman muun elokuvan ennakkoon. Niistä suositukset seuraaville:

Bennett Jones: I Am a Knife With Legs (2014)

Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja-säveltäjä-leikkaaja-näyttelijän seitsemän vuotta valmistelema surrealistisen musikaalin pieni tuore helmi on itseriittoinen ja teennäinen, mutta ei koskaan ärsytä. Jones on Bené, salamurhaajalta Los Angelesissa piileksivä ranskalainen poptähti. Juonta ei oikein ole, mutta takaumia, musiikkiesityksiä ja tyhjänpäiväistä dialogia riittää. Animaatiojohdannolla alkava, villisti paikasta ja tunnelmasta toiseen mutkitteleva sekoilu on kuin huumepäissään kokoon kyhätty Flight of the Conchords -rip-off. Ja tämä on kehu.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=xk_CZ9DCHUg]

I Am a Knife With Legsin näytökset ke 4.11. klo 18.00 ja pe 6.11. klo 20.00.

Michael Thelin: Emelie (2015)

Perheenisä palkkaa uuden lastenvahdin päästäkseen äidin kanssa vuosipäivän viettoon. Anna (Sarah Bolger) vaikuttaa ensin kivalta ja normaalilta, mutta illan edetessä tästä paljastuu hyytäviä puolia. Tuttua asetelmaa väännetään kiitettäville kierteille, ennen kuin se valahtaa auki vähän mälsin juonenkääntein. Ohjaaja Thelin tekee peruspuitteiltaan toimivaa kotitrilleriä. Twistit olisi suosiolla kannattanut jättää vähemmälle ja keskittyä siihen, millä tässä genressä voi vielä erottua: ainutlaatuiseen tunnelmaan.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=Zw0IFmZsbE8]

Emelien näytökset ke 4.11. klo 22.00 ja la 7.11. klo 23.25.

Hector Hernandez Vicens: The Corpse of Anna Fritz (2015)

Vicensin debyyttiohjauksessa kolme nuorta miestä haluavat maata ruumishuoneella makaavan julkkiskaunottaren kanssa. Makaaberi aihe herättää seksiin, itsemääräämisoikeuteen ja tähtikulttuuriin liittyviä kysymyksiä ja pitää otteessaan yllättävänkin hyvin. Kokonaisuus on kiitettävän tiivis yhden idean jännäri, vaikka 76 minuutissa on ehkä silti vähän liikaa ryntäilyä ja huutamista.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=APHAoHZFWi4]

The Corpse of Anna Fritzin näytökset to 5.11. klo 16.00 ja pe 6.11. klo 18.15.

Omalla must see -listallani ovat Eli Rothin ihanan hölmöltä vaikuttava “psykoseksuaalinen” kostojännäri Knock Knock, Marttyyrien täysin tarpeeton jenkki-remake (koska alkuperäinen on huikea, ja koska kauniin tuhriminen kiinnostaa), Lucio Fulci -kunnianosoitukseksi mainittu yhdysvaltalainen We Are Still Here, hollantilainen The Pool sekä sunnuntaiaamuna näytettävä Miami Connection, jota kollegani kuvasi “iskeväksi”. Sitten on tietenkin festarivieraaksi saapuva Brian Yuzna ja pari Christopher Lee -elokuvaa.

Oma festariurakkani alkaa tänään Mika Kaurismäen jälkiapokalyptisella Mad Max -mukaelmalla The Last Border – viimeisellä rajalla.

Night Visions Helsingissä 4.–8. marraskuuta. Festarin koko ohjelmistoon voit tutustua täällä.