Night Visionsissa nähdään vuosituhannen paras S&M-elokuva

Night Visionsissa nähtävä The Duke of Burgundy on vuosituhannen paras S&M-elokuva. Se kuvaa kahden naisen välistä valtaleikkiä ja sen säröjä jossain eurooppalaisessa pikkukylässä. Christian Grey ei Burgundyn herttuan maailmaan sopisi – jo siksi, ettei tässä elokuvassa ole sijaa miehille.

Ohjaaja Peter Stricklandin Berberian Sound Studio (2012) sai Suomessakin kohtuullista huomiota viime syksynä, kun Yle Teema näytti sen teemalauantaissaan. Sen perään näytettiin Dario Argenton esikoiselokuva Kuoleman lintu (L’Uccello dalle piumi di cristallo) vuodelta 1970. Stricklandin pienen profiilin mestariteos kauhuelokuvaa työstävästä ja siihen hukkuvasta äänimiehestä (Toby Jones) oli ilmeinen kunnianosoitus 1970-luvun italialaiselle giallo-kauhulle, jonka tunnetuin nimi Argento on.

Berberian Sound Studio oli pintatasoltaan pastissi, mutta oikeasti paljon enemmän: omilla jaloillaan seissyt, taiteellisesti kunnianhimoinen ja tyylillisesti omaehtoinen eurokauhun helmi. Se oli ilahduttavasti toisesta ajasta ja paikasta, mutta ei vaatinut katsojaltaan genretietämystä toimiakseen, melkeinpä päinvastoin. Elokuva kävi itsessään oivasta johdatuksesta italokauhun maailmaan. Siksi Teemakin esitti elokuvansa tässä järjestyksessä: Stricklandin elokuvan jälkeen oli nälkä nähdä lisää.

Brittiläisen, Budapestissa nykyään asuvan Stricklandin kolmas pitkä fiktio The Duke of Burgundy ottaa lähtökohdakseen espanjalaisen Jess Francon (1930–2013) elokuvat. Pornahtavaa kauhua 1960-luvun alusta lähtien tehtaillutta Francoa on joskus kutsuttu “Euroopan Ed Woodiksi”. 160 pitkää elokuvaa uransa aikana kuvannut espanjalainen teki filminsä nollabudjetilla ja kuvasi välillä useampaa projektia samaan aikaan.

Tarina kertoo, että jotkut näyttelijöistä saivat vasta jälkikäteen kuulla tähdittäneensä useampaa elokuvaa kuin mistä saivat korvausta.

Francon estetiikka oli yhdistelmä vilpitöntä innokkuutta ja taloudellista niukkuutta, taiteellista luovuutta ja pitelemätöntä kiimaa. Hän piti miehiä “inhottavina” ja herkutteli minuuttikaupalla paljailla, tyystin estetisoiduilla naisvartaloilla. Franco teki hyvin miehistä fantasiaa. Monissa hänen elokuvistaan nähtiin silti Christopher Leen ja Klaus Kinskin kaltaisia oikeita nimiä. Olkoonkin, etteivät edellämainitut koskaan olleet erityisen valikoivia rooliensa suhteen.

Strickland tekee kunniaa Francolle mutta ei salli suoraa vertailua. Häntä ei kiinnosta niinkään itse seksifantasia (joka Francon elokuvissa on usein koko clou) vaan todellisuus sen takana.

“Olen kiinnostunut siitä, mitä tapahtuu orgasmin jälkeen. Halusin elokuvallani kurkistaa sen verhon taakse”, Strickland sanoo Fangorian haastattelussa, joka kannattaa kuunnella kokonaisuudessaan.

The Duke of Burgundy kertoo kahden naisen välisestä valtaleikistä. Se alkaa, kun herkkä ja hiljainen Evelyn (Chiara D’Anna) pyöräilee siivoojan työhönsä komeassa kartanossa asuvan Cynthian (Vallan linnake –sarjasta tuttu Sidse Babett Knudsen) luo. Lattian kuuraamisesta ja pyykinpesusta kehkeytyy sadomasokistinen peli. Käy ilmi, että alistettu Evelyn on tosiasiassa pelin alullepanija. Hän rajaa pelikentän, suunnittelee hahmot ja kirjoittaa vuorosanat. Cynthia pelaa mukana.

Strickland on kiinnostunut artifiisista, keinotekoisuudesta. S&M-fantasia pysyy yllä vain ensimmäisen vartin. Sitten Cynthia riisuu korkkarit jalastaan ja vetää ylleen pyjaman. Seuraavana päivänä fantasia toistuu, liki identtisenä, mutta ei enää niin uskottavana. Vuorosanat lausutaan uudestaan ja uudestaan, kunnes niistä on kadonnut vähäisinkin autenttisuuden hehku.

Hehkun hiljalleen kaikotessa Evelynin ja Cynthian välinen suhde alkaa muovautua uudelleen. Kun Cynthia kyllästyy saamiinsa vuorosanoihin, on hänellä kaksi vaihtoehtoa: luhistua toisteisen roolinsa sisään tai ottaa valta omiin käsiinsä. Kieltäytyä pelaamasta mukana.

Strickland on haastatteluissa kertonut kiinnostuneensa tästä dynamiikanvaihdoksesta ja siitä, miten se muistuttaa häntä omasta ohjaajan ammatistaan. The Duke of Burgundyn metataso löytyy täten kuin huomaamatta.

Esteettisesti Stricklandin elokuva on tyrmäävä. The Horrors -solisti Faris Badwanin ja italialais-kanadalaisen sopraanon Rachel Zeffiran muodostama Cat’s Eyes on vastuussa The Duke of Burgundyn musiikeista (soundtrack löytyy Spotifysta). Jo 1970-luvun b-kauhuun viittaavien alkutekstien taustalla soiva ninorotamainen retropop määrittää tunnelman täydellisesti. Ollaan jossain ajallisesti ja maantieteellisesti toisaalla. Maailmassa, jota ei enää ole – eikä ehkä koskaan ollutkaan.

Alkutekstit ovat myös elokuvan ilmeisin tyylillinen genreviittaus pysäytettyine kuvineen, värifilttereineen ja nimikkeineen kuten “dress and lingerie” ja “perfume”. (Allaolevasta videosta itse tekstit tosin uupuvat.)

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=DOptp0XqTg8]

Niiden jälkeenkin Strickland tietää mistä ammentaa, mutta tekee sen omilla ehdoillaan. Upean rikkaissa väreissä toistuva, pieteetillä lavastettu ja puvustettu elokuva herää viimeistään henkiin kokeneen Nicholas D. Knowlandin kuvauksesta. Kamera liukuu goottikartanossa ja sen ympäristössä, ja pysähtyy usein hitaasti zoomaamaan johonkin yksityiskohtaan – tai sen ohitse. Kuvissa on samaan aikaan painokasta merkityksellisyyttä ja iloista sattumanvaraisuutta.

Alastomuutta Stricklandin elokuvassa ei ole. Sitä ei ole tehty kiihottumista varten, toisin kuin Francon elokuvat. Evelynin ja Cynthian välinen halu on ilmeistä ja saa täyttymyksensä valkokankaalla, mutta sitä ei ole tehty muiden katseita varten. Silloinkin kun ohjaajan katse tuntuu fetisistiseltä (kuten kuvissa, joissa saappaan vetoketjua vedetään hitaasti ja korostetun äänekkäästi kiinni), on kyse jostain toisaalta lainatusta kuvasta, motiivista, jonka kautta elokuva kertoo omaa tarinaansa.

Eikä The Duke of Burgundyssa ole miehiä. Tätä ei edes huomaisi, ellei vertauskohtana olisi juuri 1970-luvun eurooppalainen erotiikka.

Ainut mieshahmo on nimessä: Burgundyn herttua, suomeksi Noppaperhonen, on yksi niistä hyönteisistä joita Cynthia esittelee paikallisella yliopistolla pitämillään luennoilla.

Perhonen on jotain mystistä ja vierasta; jotain, jota täytyy tutkia loputtomiin sitä ymmärtääkseen. Perhosia on Evelynin ja Cyntian kartano täynnä, ja suhteen taittuessa yöhön niistä täyttyy hiljalleen koko kuva.

Perhosten pärinä kaikuu korvissa vieläkin.

The Duke of Burgundy Night Visions -festivaaleilla to 16.4. klo 16.00 ja la 18.4. klo 21.15.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=P-xIMBnclyA]

13.4. juttua editoitu: lisätty toisen näytöksen tiedot.