Pedro Almodóvarin herkkä uutuuselokuva on yhä suosikki Kultaisen palmun voittajaksi – sunnuntaiaamuna Cannesissa kohistiin Robert Pattinsonin tähdittämästä majakkakauhusta

Cannesin elokuvajuhlia on reilut viisi päivää takana ja Pedro Almodóvarin Pain & Glory vaikuttaa yhä varsin todennäköiseltä Kultaisen palmun voittajalta. Se olisi hänen ensimmäisensä.

Palkinto olisi varsin ansaittu. Pain & Glory, joka saa Suomen-ensi-iltansa syksyllä, on Almodóvarin parhaita elokuvia. Se on yllättävänkin rauhallinen, seesteinen ja sympaattinen kertomus elokuvantekijä Salvador Mallosta (Antonio Banderas), joka kärsii lukuisista selkään, aivoihin ja muuhun kroppaan liittyvistä vaivoista ja on siksi ollut vuosia kyvytön ohjaamaan.

Kun madridilainen elokuvateatteri näyttää restauroidun version Mallon 32 vuoden takaisesta klassikosta, hän ottaa yhteyttä elokuvan päätähteen Alberto Crespoon (Asier Etxeandia), jonka kanssa hän ei ole jutellut elokuvan tekemisen jälkeen.

Alberto tutustuttaa Salvadorin heroiiniin, joka auttaa kipuihin ja laukaisee muistoja ohjaajan menneisyydestä. Niissä äiti Jacinta (Penélope Cruz) tekee kotia ja kasvattaa nuorta Salvadoria (Asier Flores), joka on tavattoman taitava lukemaan, kirjoittamaan ja laulamaan.

Lapsuuden kuvat ovat monilta osin samoja, joista Almodóvar on puhunut haastatteluissa – kuten tässä erinomaisessa kahden vuoden takaisessa New Yorker -artikkelissa.

Poissa ovat tosin kipeimmät elementit, kuten katolisen koulun pappien pedofilia, jota ohjaaja käsitteli Huonossa kasvatuksessa (2004). Pain & Glory on surumielinen ja haikea, mutta ei mitenkään rankka tai raflaava.

Kohtaus, jossa nuori Salvador pökertyy nähtyään parikymppisen timpurin alasti, on suorastaan pakahduttava.

Antonio Banderas, joka esittää usein niljakkeita, tekee yhden uransa sympaattisimmista roolisuorituksista. Hänen näkemyksensä Mallosta (tai Almodóvarista) on herkkä ja hillitty. Myös hauska, eritoten mahtavassa kohtauksessa, jossa ohjaaja antaa holtitonta Q&A-haastattelua ja nuuskii välissä kokaiinia.

Banderas myös käyttää vaatteita, joista jokaisen laittaisin ylleni, jos vaan osaisin ne kantaa. Värien ja tekstuurien käyttö on muutenkin Pain & Gloryssa ensiluokkaista, kuten Almodóvarilla niin usein.

Almodóvarin ohella kilpasarjan toistaiseksi parasta antia itselleni ovat olleet Mati Diopin Atlantique ja Diao Yinanin The Wild Goose Lake.

Atlantique on nykypäivän Senegaliin sijoittuva rakkaustarina, jossa Dakarin rannalle pilvenpiirtäjää rakentavat köyhät työläiset yrittävät veneellä meren yli Espanjaan ja – seuraa spoileri – palaavat kuoltuaan maihin henkinä penäämään palkkojaan. Claire Denis’n 35 rhumsissa näytelleen Diopin esikoisohjaus on kaunis ja riipaiseva. Siinä on voimakas yhteiskunnallinen viesti, jota hento fantastinen taso jykevöittää juuri sopivalla tavalla.

The Wild Goose Lake on puolestaan visuaalisesti mukaansatempaava kiinalainen film noir, jossa rikollispomo Zhou Zenong (Hu Ge) pakenee poliiseilta salaperäisen naisen Liu Aiain (Gwei Lun Mei) avustuksella. Nuhjuiseen alamaailmaan sijoittuvassa elokuvassa on muutama todella tyylikäs toimintakohtaus, ja ohjaaja Diao Yinanin tapa käyttää veriroiskeita on kuin suurta taidetta.

Välillä tyylittely ottaa niskalenkin sisällöstä ja tarina on lopulta hyvin suoraviivainen, mutta enpä voi sanoa, ettenkö olisi viihtynyt.

Paremmin olisin silti ehkä aikani viettänyt, jos olisin The Wild Goose Laken sijaan mennyt katsomaan Robert Eggersin The Lighthousen, jonka ensiesitys oli tänään aamulla kello 8.45. Twitter tiesi kertoa, että jo kello 7.15 jonossa oli parisensataa uteliasta journalistia. Tätä on Cannes.

Aamuvirkkujen odotus ilmeisesti palkittiin. Muun muassa The Guardianin Peter Bradshaw ja Little White Liesin Adam Woodward ovat jo ylistäneet elokuvaa, jonka pääosissa nähdään Robert Pattinson ja Willem Dafoe. Indiewiren Eric Kohn sanoi, että The Lighthouse on parempi vesimieselokuva kuin Aquaman – mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Yritän päästä näkemään The Lighthousen mahdollisimman pian ja palaan sitten tuohon vesimieshommaan.