PÖFF 2019: Pablo Larrainin vavahduttava tanssidraama, roisi venäläinen vähemmistökuvaus ja Peter Stricklandin heiluvat heijarit
23. kertaa järjestettävä Pimedate Ööde Filmifestival, eli PÖFF, on lähestymässä loppuaan. Tulin Tallinnaan keskiviikkona, ja olen ehtinyt nähdä muutaman erinomaisen elokuvan sekä kourallisen huonompia.
Festivaalin ohjelmisto on erikoinen. Isoimman huomion saavat kilpasarjojen elokuvat, joista on etukäteen mahdotonta sanoa mitään, sillä ne saavat ensi-iltansa täällä. Ja koska festivaali ei ole profiililtaan isosisarustensa tasolla, kilpasarjat houkuttavat harvoin ns. nimitekijöitä. Onneksi on Screen Daily raportoimassa.
Kilpasarjojen ulkopuolella pyörii vähän kaikenlaista. On piskuista taide-elokuvaa (kuten taiwanilaisen Kunlin Wangin dialogiton maalaisdraama Obscure), tulevia Oscar-voittajia (Taika Waititin Jojo Rabbit, joka on valitettavasti vähän pannukakku) ja kaikkea siltä väliltä.
Suomalaisista pitkistä elokuvista mukana ovat Rax Rinnekankaan haastava Once Upon a Time in Sad Hill (jonka lehdistönäytöksen noin puolet jättivät kesken), Tonislav Hristovin tärkeä ja koskettava Veeran maaginen elämä sekä Iiris Härmän superkiinnostava tekoälydokkari Outouden laakso. Nämä kaikki ovat jo saaneet ensi-iltansa Suomessa.
Sattumalta alkupäivien teemaksi omalta osaltani nousivat intohimo, seksi, väkivalta ja sen semmoiset jutut.
Ema
Miten kuvata huonoa äitiä sortumatta niihin misogynistisiin, miehen kynästä usein lähteviin kliseisiin ja stereotypioihin, joita aiheeseen tavataan liittää? Chileläinen Pablo Larrain (The Club, Jackie) on löytänyt yhden keinon. Lopputulos, päähenkilönsä nimeä kantava Ema (2019), on vuoden vavahduttavimpia elokuvia.
Ensimmäiset kohtaukset kertovat Emasta (Mariana di Girolamo läpimurtoroolissaan) paljon, vaikka tietoa annostellaan katsojalle kitsaasti. Ensin näemme hänet Valparaison autiolla kadulla kädessään valtava liekinheitin. Tien yllä riippuva liikennevalo on ilmiliekeissä, Ema valuu palavaa bensaa.
So metaphorical!
Seuraavassa kohtauksessa päähenkilö marssii rakennukseen, joka paljastuu sosiaalitoimistoksi. Emalla on asiaa virkailijalle, joka on hoitanut hänelle adoptiolapsen – ja nyt saattanut tämän lapsen eteenpäin, todennäköisesti uuteen perheeseen. Naisten välinen keskustelu on kiivas, niin kuin myöhemmin päähenkilön ja hänen paljon vanhemman koreografimiehensä Gastónin (Gael García Bernal) väliset kohtaamiset. Ema ja Gastón heittelevät syytöksiä puolin toisin. Isä ei rakastanut lastaan, äiti käyttäytyi tämän edessä sopimattomasti.
Ema, jonka ikä on lähempänä kolmeakymppiä, mutta joka käyttäytyy kuin teini, tuntuu herättävän vahvoja tunteita kohtaamissaan ihmisissä.
Asetelma muistuttaa hieman Andrei Zvjagintsevin parin vuoden takaisesta perhedraamasta Rakkautta vailla, jossa paljon riitelevän pariskunnan lapsi katoaa. Poliisi etsii lasta, isä ja äiti moittivat toisiaan ja heittäytyvät uusiin suhteisiin, kun vihdoin voivat. Mutta siinä missä Zvjagintsevin elokuvassa rakkautta ei perheessä riittänyt kenellekään, Emassa kyse on enemmän siitä, miten kanavoida rakkaus oikein.
Jos nimihenkilössä jotain on, niin tunnetta. Raakaa, pitelemätöntä intohimoa. Ema ei laiminlyö velvollisuuksiaan pahuuttaan (tai jonkin sielussa ammottavan reiän vuoksi), vaan koska hän ei osaa kohdistaa vahvoja tunteitaan oikein. Ensin hän sanoo, ettei Polo ole oikea lapsi (koska hän on adoptoitu? koska hän ei ole syntyjään chileläinen?), sitten hän kehittää monimutkaisen juonen saadakseen Polon takaisin kainaloonsa.
Larrainin käsittelyssä Eman intohimo ei taivu koherenttiin muotoon. Elokuva pomppii paikasta ja tunnelmasta toiseen. Kuvat ovat täynnä informaatiota, mutta juonitason tietoa annostellaan kitsaasti. Mitä Eman, Gastónin ja Polon kodissa on tapahtunut? Millainen suhde Emalla on tanssiryhmänsä muihin jäseniin tai äitiinsä? En tiedä. Onko sillä väliä?
Sen opimme, että Ema purkaa jotain tanssin ja seksin kautta. Ensimmäinen johtaa usein toiseen, eritoten yhdessä pitkässä jaksossa, joka onnistuu olemaan tavattoman kiihkeä eikä yhtään ällö. Mikään Abdellatif Kechiche Larrain ei totisesti ole. Jos Cannesissa näkemäni 3,5-tuntinen twerkkausjuhla Mektoub, My Love: Intermezzo turrutti toistollaan, Ema juhlistaa hetkiä, jotka ovat silmänräpäyksessä ohi. Kuvaaja Sergio Armstrong taltioi Valparaison arkkitehtuurin ja värit, nuorten tanssiman reggaetonin liikkeen. Leikkaaja Sebastián Sepúlveda pitää huolen, ettei näihin kuviin jäädä asumaan.
Ema juhlistaa hetkiä, jotka ovat silmänräpäyksessä ohi.
Ema on samaan aikaan hypertrendikäs ja 43-vuotiaan ohjaajansa näköinen. Nuoret pukeutuvat värikkäästi ja säännöttömästi, tanssivat muodikkaiden lattaribiittien tahtiin. Nicolas Jaarin elokuvasävellys keskustelee upeasti José Vidalin laatimien koreografioiden kanssa.
Tanssijoiden yleisössä on miehiä, mutta nuoret tekevät selväksi, ettei liike ole heille. Gastón toimii ehkä ohjaajan tai käsikirjoittajien (Guillermo Calderón ja Alejandro Moreno) äänenä kyseenalaistaessaan nuorisomusiikin ja kaiken siihen liittyvän. Hänen mukaansa reggaetón on halpaa ja helppoa – musiikkia vangeille, jotta he unohtaisivat olevansa vankeja.
(Eräs Letterboxd-käyttäjä totesi, että elokuvassa kuultu reggaetón on “varakkaiden näkemys siitä, mitä reggaetónin pitäisi olla”. Tämä voi olla yksi osoitus siitä, ettei ohjaaja täysin ymmärrä kuvaamaansa maailmaa.)
Pablo Larrainin edellinen pitkä elokuva, Jackie Kennedystä (Natalie Portman) kertonut Jackie (2016) pyöri Suomessa elokuvateattereissa, mutta hänen muut elokuvansa (Tony Manero, No, Neruda) ovat olleet festivaalitavaraa. Emaa ei tämän syksyn R&A:ssa nähty. Toivottavasti se tuodaan valkokankaille jossain kohtaa.
Outlaw
Himoa ja liikettä kuvaa myös venäläisen Ksenia Ratushnajan Outlaw, joka sai PÖFFissä maailmanensi-iltansa. Kyseessä on yksi harvoista seksuaalivähemmistöjä esittävistä venäläiselokuvista ja ensimmäinen, jonka yksi päähenkilöistä on transsukupuolinen. Vuonna 2013 Venäjällä asetettiin voimaan laki, joka kieltää homouden esittämisen positiivisessa valossa.
Yksityisesti rahoitettu Outlaw (Ratushnajalla on mainostoimisto, jonka asiakkaita ovat muun muassa Gazprom Neft ja Lukoil) ottaa kaiken irti siitä, ettei sen tarvitse edes yrittää kotimaiseen teatterilevitykseen. Elokuva alkaa roiseista bakkanaaleista, joissa vanhat ja nuoret miehet, naiset sekä muut nussivat kaikissa eri asennoissa. Vastaavaa aloitusta en muista ennen nähneeni.
Outlaw’n arvo on pitkälti siinä, että se tekee näkyväksi kaiken, mitä venäläisessä elokuvassa yritetään juuri nyt painaa piiloon. Se ilakoi seksin koko skaalalla suihkurunkkauksesta verisiin perversioihin. Valitettavasti kolmea eri ihmiskohtaloa seuraava, nykypäivän ja 1980-luvun Neuvosto-Venäjän välille pingottuva juoni on kuvastolle pahasti alisteinen ja sen käsittely paikoin melkein amatöörimäistä.
On itsessään tärkeää, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä esitetään elokuvassa, vaikka se tarkoittaisikin valtionrahoituksen eväämistä. Tuoreessa muistissa on Kirill Serebrennikov, jonka Tsaikovski-elämäkerta meni jäihin, koska tekijät eivät ymmärrettävästi halunneet pyyhkiä elokuvasta mestarisäveltäjän homoutta. Serebrennikov istuu parhaillaan kotiarestissa kavalluksesta syytettynä.
Ehkä Outlaw löytää yleisönsä? Toivottavasti. PÖFFin näytöksessä hurmoshenkeä ei syntynyt.
GUO4
Kukaan ei festivaalilla ole kuvannut seksiä, väkivaltaa ja pitelemätöntä liikettä paremmin kuin Peter Strickland. PÖFFissä esitettiin brittiohjaajan tuore GUO4, joka osoittaa, ettei elokuva tarvitse onnistuakseen kuin yhden hyvän idean.
Kyseessä on kolmeminuuttinen stop-motion-elokuva, jossa kahden miehen kiista penkkitilasta uimahallin pukuhuoneessa johtaa tappeluun. Miehet ovat ns. munasillaan, mikä tarkoittaa paljon heiluvia heijareita ja mahojen väliin puristuvia kulkusia. Taustalla kolisee GUO-nimisen yhtyeen meluisa ääniraita.
GUO4 on vuoroin väkivaltainen, hauska ja kiihottava. Sen pysäytyskuvissa on asetelmallisuutta ja sattumanvaraisuutta. Konteksti on tappelu, mutta usein asennot muistuttavat seksistä. Mieleen tulee trooppi, jossa miesten välinen seksi kuvataan väkivaltaisena vastustelun ja murjomisen painina. Niin kuin vaikka Brokeback Mountainissa.
Stricklandin aiempia elokuvia (The Duke of Burgundy, In Fabric) katsoneet tietävät, että hänelle seksi ja väkivalta ovat usein lähellä toisiaan.
GUO4 esitettiin Homecoming-nimisessä lyhäriohjelmistossa. Samaan sarjaan kuului myös Yorgos Lanthimosin (The Lobster, The Favourite) viisto kauhukomedia Nimic. Se kertoo sellististä (Matt Dillon sellaisena vässykkänä, joita Colin Farrellilla on tapana Lanthimosin elokuvissa esittää), jonka paikan perheenisänä vie nuori imitaattori (Daphne Patakia).
Ohjelmistossa nähtiin niinikään Teemu Nikin Cannesiinkin viety All Inclusive, jossa päähän potkittu konttorirotta (Lauri Maijala) saa maagisen rannekkeen, jolla hallita muita. Lopputulos vastaa kysymykseen “mitä jos Bruce Almighty olisi ollut superpahis?”