Sean Bakerin uutuus on Cannesin sivusarjaan kätketty helmi – kuin American Honey, mutta kuusivuotiaan silmin kuvattuna

Olen aina ollut heikkoina elokuville, jotka sijoittuvat Yhdysvaltain köyhimmille alueille. Janoan nähdä valkokankaalla paikkoja, joihin Finnair ei vie, ja joissa voi todistaa jotain “aitoa” ja ehdottoman “amerikkalaista”. Jotain, joka ehkä selittää, miksi yli 40 prosenttia Yhdysvaltain äänestysikäisestä väestöstä ei osallistu vaaleihin.

Puhun ennen kaikkea siitä yhdysvaltalaisen indie-elokuvan 2000-lukulaisesta aallosta, joka kertoo maansa vaihtoehtoista historiaa – aallosta, jonka syntyyn George W. Bush, 9/11 ja Irakin sota ovat vaikuttaneet. Puhun elokuvista kuten Roberto Minervinin The Other Side (ja aiemmat, Texasiin sijoittuneet elokuvat), Debra Granikin Winter’s Bone ja Stray Dog, sekä ennen kaikkea Andrea Arnoldin American Honey. Ne ovat elokuvia, joissa kuvittelen olevan jotakin ”oikeaa”, ja joiden kuvissa voisin hengailla päiväni loppuun.

Katseessani on kai jotain eksotisoivaa ja törkeää: pidän siitä, miltä pikkukylät ja karavaanarialueet ja niillä enemmän tai vähemmän pysyvästi asuvat ihmiset näyttävät. Pidän isoista kylteistä, joissa mainostetaan aseita ja halpaa pesuainetta ja Jeesusta; turkooseista bikinitopeista ja revityistä farkkushortseista ja liian isoja lapsikatraita kaitsevista mammoista; motelleista, jotka lupaavat nimillään paljon, mutta samaan aikaan täytyy olla poikkeuksellisen tyhmä, jos ottaa nimen todesta.

Yksi näistä motelleista on Magic Castle Motel, Orlandon Disneylandia ympäröivälle joutomaalle rakennettu, kirkkaanviolettien seiniensä sisällä hautautuneita unelmia ja toivottomia tulevaisuuksia asuttava rötiskä. Tänne sijoittuu Directors Fortnightissa Cannesissa esitetty Sean Bakerin suurenmoinen The Florida Project, joka seuraa ohjaajansa läpimurtotyötä, iPhonella kuvattua Tangerinea (2015).

Ollaan Orlandossa, lähellä yhtä Yhdysvaltain isoimmista huvipuistoista, mutta juuri sen verran sivussa, ettei turisteja näy kuin vahingossa – tai silloin, kun joku yrittää vedättää heiltä rahaa. Taivaalla jyllää tavan takaa lentokone tai helikopteri, mutta yksikään ei laskeudu tänne.

Päähenkilö, kuusivuotias Moonee (Brooklynn Prince), asuu äitinsä Halleyn (Bria Vinaite) kanssa motellin 2. kerroksessa. On viimeinen kesä ennen koulua, ja Moonee käyttää päivänsä kavereidensa Scootyn (Christopher Rivera) ja Janceyn (Valeria Cotto) kanssa motellin lähiseuduilla pieniä ja isompia jäyniä tehden. Lapset ovat villejä ja vapaita ja heillä on kaikki aika maailmassa. Kukaan ei laita heitä ruotuun – ei äiti, joka tienaa vuokrarahat viikoittain pikkurikoksilla ja miehiä viihdyttämällä, eikä varsinkaan motellia johtava Bobby (Willem Dafoe).

The Florida Projectin kamera juoksee Mooneen perässä kuin kaveri, joka yrittää pysytellä johtajansa vauhdissa. Alexis Zaben kuvissa on paljon samaa kuin Terrence Malickin Tree of Lifessa, mutta sillä erotuksella, että näiden lasten elämiä ei selosta tärkeilevä kertoja, eikä missään ole lupausta mistään ”isommasta kertomuksesta”. Värikkäästä miljööstä tulee myös mieleen samaan osavaltioon sijoittunut Moonlight.

Jos Tangerine oli suoraviivainen kostokertomus – joskis ilahduttavan romuluinen ja fokusoimaton – The Florida Projectissa Sean Baker on kiinnostunut ennen kaikkea paikasta. Cannesin näytöksen alla Baker toivoi elokuvan avaavan silmät Yhdysvaltojen ”näkymättömille kodittomille” – ihmisille, joilla on katto päänsä päällä, mutta joilta puuttuu oikea koti.

Ehkä tekijöiden suurin saavutus on se, kuinka luontevalta kaikki tuntuu. Baker työskentelee Tangerinen tapaan ensikertalaisten kanssa, ja saa heistä irti mielettömän paljon. Prince, Rivera ja Cotto käyttäytyvät juuri niin kuin oikeat lapset käyttäytyvät. He pitävät hauskaa, sekoilevat, improvisoivat, ja ohjaaja antaa heidän juosta pää kolmantena jalkana. Nauroin lapsille koko näytöksen ajan tyhmä virne naamallani.

Eritoten Prince on uskomaton: loppupuolen kohtaus, jossa hän hotkii hotellin aamiaista ja selostaa annoskokeilujaan kameralle, ansaitsee kaikki mahdolliset suitsutukset. Ja hetkeä myöhemmin hän itkee oikeaa, pidäkkeetöntä pienen lapsen itkua.

(Joku voisi kyllä selvittää, miten Baker kohtelee lapsia elokuvissaan. Tangerinessa taaperoikäinen mukula vollottaa myös aika aidon oloisesti.)

Cannesin näytöksessä Princellä oli yllään upea iltapuku ja hän sädehti ottaessaan vastaan aplodit. Voin vain kuvitella, miltä nuoresta ensikertalaisesta tuntuu tulla maailman tärkeimmille elokuvajuhlille ja katsoa itseään kahden tunnin ajan isolta kankaalta samalla kun yleisö mylvii ilosta. Jos The Florida Project oli minullekin yksi tämän kevään kohokohdista, Princelle ja koko elokuvan työryhmälle se lienee vielä paljon enemmän.

The Florida Project tuskin tulee Suomessa teatterilevitykseen, mutta R&A lienee hereillä.