Season Film Festival 2019: Snapchat-sukupolven kasvukipuja ymmärtävä Eighth Grade on vuoden kiusaannuttavin elokuva

Seitsemättä kertaa järjestettävän Season Film Festivalin (28.–31. maaliskuuta) ohjelmisto julkaistiin reilu viikko takaperin. Se on jälleen varsin laadukas. Festareilla nähdään uudet elokuvat mm. Jafar Panahilta, Olivier Assayasilta, Marielle Helleriltä ja Asghar Farhadilta.

Huomionarvoista on se, kuinka kauas SFF on tullut naisten tekemää elokuvaa juhlistaneen Artisokan ajoista. Noin 20 nimikkeen joukossa on vain muutama naisen ohjaama elokuva. Se on sääli, sillä nyt kun “yleisfestari” Espoo Cinékin järjestetään keväisin, ei-miespuolisiin tekijöihin keskittyvälle tapahtumalle olisi tilausta.

Olen nähnyt kourallisen Season Film Festivalin elokuvista ennakkoon, ja nostan niistä tärkeimmät esiin tämän sekä ensi viikon aikana. Aloitetaan yhdellä parhaista.

“Growing up can be a little bit scary and weird.”

Bo Burnhamin ohjaama Eighth Grade kuvaa ihmiselämän raskainta ajanjaksoa: varhaismurrosikää. Kyseessä on yksi kiusallisimmista koskaan näkemistäni elokuvista. En tapaa sulkea silmiäni julmankaan väkivallan äärellä, mutta Eighth Grade oli paikoin liikaa.

Päähenkilö on Kayla, noin 13-vuotias teinityttö, joka on valmistautumassa high schooliin. Hän on hiljainen ja vetäytynyt, mutta korostaa pitämässään vlogissa sen johtuvan vain siitä, etteivät ihmiset puhu hänelle. Jos puhuisivat, he huomaisivat, että hän on oikeasti “hauska, siisti ja puhelias”.

Vlogeissaan Kayla antaa myös neuvoja siihen, kuinka olla oma itsensä ja kuinka kohdata omat pelkonsa. Ohjeet lähentelevät informaatioarvoltaan nollaa – onhan kertoja 13-vuotias ihmisraakile – mutta niitä on tehtävä, koska se on ajan henki. Se, että postaa, on tärkeämpää kuin se mitä postaa. Eivätkä Kaylan videot juuri poikkea muodoltaan tai sisällöltään miljoonista muista samanlaisista videoklipeistä, joita nuoriso lataa verkkoon ja joiden ääressä he viettävät tuntikausia.

Paitsi, että Kayla vaikuttaa tekevän videoitaan lähinnä itselleen. Niitä kun ei katso kukaan.

Kaylan sukupolvi on eri kuin omani – hän on snäpännyt kymmenvuotiaasta asti, kun minä en ole avannut Snapchatia vieläkään – mutta hänen kamppailuunsa samastuu. Olen itse ollut tuo sama ujo, kömpelö ja totaalisen awkward lapsi, joka yrittää tulla huomatuksi, mutta johon muut ikätoverit suhtautuvat joko halveksuen tai välinpitämättömästi.

Varhaismurrosikä on julmaa aikaa. Yhtäkkiä lapsuudesta pitäisi siirtyä aikuisuuteen, eikä kukaan oikein tiedä miten. Silti muut tuntuvat siinä onnistuvan.

Vaikka maailma ympärillä on muuttunut omasta nuoruudestani, sosiaalisen paineen ja konformismin mekanismit ovat samat kuin 20 vuotta sitten, kun kävin itse yläastetta. Samaan tapaan vanhemmat sanovat silloin, että it gets better, ja samaan tapaan sitä oli kovin vaikea uskoa.

Stand up -koomikkona paremmin tunnetun 28-vuotiaan Bo Burnhamin draamadebyytti on hurja, popmusiikkia itsevarmasti hyödyntävä ja aikaansa täydellisesti ymmärtävä elokuva. Nuoruuskuvaus, joka hakee vertaistaan Lady Birdistä, 10 Things I Hate About Yousta ja The Breakfast Clubista.

Samoilla linjoilla on myös Sixteen Candlesin ja The Breakfast Clubin tähti Molly Ringwald.

I just saw @eighthgrademov and thought it was the best film about adolescence I’ve seen in a long time. Maybe ever. #eighthgrademovie

— Molly Ringwald (@MollyRingwald) July 25, 2018

Eighth Grade on arvokas myös sukupolvikuvauksena. Se taltioi aikaa, jossa varhaisteinit ovat omaksuneet stressipalloaikuisten self help -puheenparren, kieli on meemiytynyt ja kapitalismi vääntänyt lapsuuden kokemukset sarjaksi instagrammattavia, tubetettavia ja lopulta monetisoitavia postauksia.

Burnhamin käsikirjoitus, jonka Yhdysvaltain käsikirjoittajien kilta vastikään palkitsi vuoden parhaaksi (Oscar-ehdokkuutta ei silti herunut!), havainnoi näitä muutoksia tarkasti, mutta ei moralisoi. Se ei katso kohteitaan alaspäin tai opeta meille, kuinka pinnallista nuorten arki on.

Keskeistä on, ettei elokuvan päähenkilö mitenkään vikuroi aikaansa vastaan. Kayla ei ole sanavalmis sukupolvensa tuleva ääni – ja täten ohjaaja-käsikirjoittajan alter ego – joka osoittaisi virheitä maailmassa. Päinvastoin. Hän tekee kyseenalaistamatta ihan samoja asioita kuin valtaosa ikätovereistaan. Emmekä oikeastaan tiedä hänestä paljoakaan.

Kayla on ihan “tavallinen” 13-vuotias, josta saattaa joskus tulla jotain. Tai sitten ei tule.

Tällaiset hahmot ovat nuorisoelokuvissa todella harvassa.