Kirja-arvio: Ljudmila Ulitskaja – Sielun ruumis

Menehtyminen, poismeno, kuolema. Maailman luonnollisin asia, jonka voi kertoa monin tavoin – kauniisti. Elämän ehtoopuolta piristää kummasti vaikka harmittomalta lastensaippualta tuoksuva mies kaikkien tupakalta ja joltain elukalta haisevien miesten jälkeen.

Ljudmila Ulitsjakajan, 77, novellit ovat kirpeitä tarinoita  aikuisille. Niiden perusvire on ymmärtävä ja hyvää tuulta tuottavaa, vaikka ne käsittelisivät yksinäisyyttä, kaipuuta ja muistin menetystä.

Kertomusten Jelena Kostjukovitšin, amerikkalaisten mokkasiinien ja usean lapsipolven rakastaman moninimisen pehmolelun kohtalotkin kutoutuvat kokonaisuudeksi kirjassa Sielun ruumis (Siltala, 2020 130 s.)

”Miten minä pärjäsin sen läskin kanssa niin pitkään? Sonja ihmetteli ja tarkoitti tuolla hetkellä ainoastaan jääkaapissa vielä muutama kuukausi sitten säilytettyä lihaa eikä alkuunkaan miestä, joka lihaa kotiin oli kantanut.”

Ulitskajan kirjan kahdeksan kertomusta ovat taitavan kirjoittajan ja erinomaisen suomentajan Arja Pikkupeuran taidonnäyte.

Tarinoissa on läsnä Venäjän ja Neuvostoliiton arki ja juhla, jossa jokaista tekstien hahmoa on muokannut historia sekä tulevaisuus niin kuin sen voi nykyisenä nähdä.

Yhteisasunnot hengittävät asukkiensa tahtiin; geenit voivat määrittää osan elämästä mutta eivät kaikkea, ja keskiverto miehestäkin voi kasvaa paljon enemmän kuin jälkeenjäänyt sinnittelijä.

Kunnes kohtalo tai – geenit, puuttuvat peliin.

Kertomus Ulkomaalaisesta pureutuu terävästi elämän kulkuun kulttuurien kohdatessa.

Naimakaupat äiti kyllä järjesti, vaan sulhoa ei kutsuttu kotiin 12 neliön yhteisasuntoon. Kaiken kukkuraksi raskaaksi saatettu nuori vaimo jäi yllättäen yksin:

”Vauva oli suorastaan huvittavassa määrin isänsä näköinen. Silmälasit ja viikset vain puuttuivat.”

Aviomies oli kadonnut. Silti tarina jatkuu. Ja päättyy onnellisesti.

Kirjailijan huumori sopii minulle. Ulitskajan ihmiset ovat kukin tavallaan arvokkaita. Myös normineuvostomaailmankatsomuksen omaava normi-insinööri.

Venäläisten mystiikkaan taipuvaisesta luonteesta olen tietoinen, mutta vasta Ulitskaja sai minutkin miettimään sitä, kuka oli Daniil Andrejev; pykälän 58 nojalla tuomittu, eristyssellissä istunut mies, jolla oli lupa kirjoittaa. (Pykälän mukaisen tuomion saattoi saada kuka tahansa, milloin tahansa ja mistä vain. Tuomion saattoi saada kielletyn kirjallisuuden levittämisestä tai toimimisesta ihmisoikeusjärjestössä.)

”Yleensä ottaen kaikki sielut (Andrejevin kielenkäytössä monadit) oli luotu samalla hetkellä runsaaksi, koko ihmiskunnan elinajan riittäväksi varannoksi, mutta samaan aikaan luotiin kapean purosen verran uusia monadeja ihmisyhteisön rakkauden kasautumisen ja keskittymisen tuloksena. Jos vaikkapa lapsi tunsi vahvaa rakkautta johonkin elottomaan esineeseen kuten nyt pehmohauvaan, ja rakkauden virta oli kohdesuuntautunutta ja voimallista, esineeseen kertynyt rakkaus saattoi sen tuhouduttua tiivistyä uudeksi monadiksi, joka laskeutui maalliseen maailmaamme…”

Venäjän ystävänä mietin jälleen sitä, kuinka tärkeää on saada kokea tunnetasolla edes häivähdys  naapurimaamme sivistyneistön hillitystä moniselitteisyydestä oman työpöydän ääressä, sängyssä loikoillessa ja hotelli helpotuksessa istuessa.

**

Helsingin Sanomien Jussi Niemeläinen ”tapasi” Ulitskaja aiemmin tänä vuonna.

”Ulitskaja on saavuttanut jo sellaisen aseman, että hänen nimensä vilahtelee Nobel-veikkauksissa. Myös Suomessa on uskollinen lukijakunta ja vakikääntäjä Arja Pikkupeura.

Romaanien aika alkaa kuitenkin olla ohi. Ulitskaja kertoo, ettei häntä huvita enää kirjoittaa eikä lukea paksuja kirjoja.

’Tuntuu, että niin minulla kuin koko ihmiskunnalla on käytössään vähemmän aikaa. Pitää yrittää sanoa viestinsä tiiviimmin. Viime aikoina kaikki kirjoittamani kertomukset ovat mahtuneet sivuun.’ ”

**

Suomen Kuvalehdessä Virpi Alanen:

”Yksi Ulitskajan tyylipiirteistä on odottamattoman realismin räväyttäminen tarinan käänteeksi, tai yhtä hyvin äkillinen realismista etääntyminen.

Ulitskaja kirjoittaa vahvasti venäläisen kirjallisuuden perinteessä, mutta sitä uudistaen. Hänen teksteissään on vivahteita Tšehovista, Gogolista, Harmsista – kuitenkin hyvin sekoittuneena, täysin omanlaisenaan kokonaisuutena.”

 

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *