Kirja-arvio: Luke Harding – Venäjän vakoojaverkosto

Kaiken kaikkiaan nämä olivat kuitenkin kulta-aikaa Venäjän vakoilulle…

Neuvostoaikoina Kreml oli yrittänyt varastaa sotilastiedustelusalaisuuksia. Niitä oli puolustettu hyvin. Putinin hallinto oli vaihtanut kohteita. Nyt se keskittyi demokraattisten maiden poliittisiin järjestelmiin. Tämä olikin nerokas lähestymistapa. Moskova päätteli aivan oikein, että lännen politiikka oli täysin avointa, ja se oli lännen heikko kohta. Länsimaissa oli mahdollista hankkia omistukseensa heikoilla olevia sanomalehtiä, saada emigrantit lahjoittamaan rahaa tietyille poliittisille puolueille ja ostaa hankaluuksissa olevia tehtaita ja infrastruktuuria.”

Venäjää seuraavat tuntevat entuudestaan hyvin Luke Hardingin (s. 1968). The Guardianin entinen Moskovan kirjeenvaihtaja on valottanut monessa teoksessaan naapurimaamme todellisuutta.

Venäjän vakoojaverkosto, Into, 2021. 375 s. Suomennos: Antti Immonen (Alkuteos – Shadow State: Murder, Mayhem, and Russia’s Remaking of the West)

Jälleen kerran on todistettu, että kaikki ovat ostettavissa. Sodassa otetaan käyttöön parhaaksi arvellut keinot.

Toimittajien ja heidän välityksellään meidän muidenkin onneksi Venäjää voidaan tutkia.

Kaikkea myydään. Matalan tason korruptio on tutkivan journalismin ystävä ja hallituksen sotilassalaisuuksien vihollinen.

Tästä mahdollisuudesta Harding ammentaa pätevästi unohtamatta, että valtiollisten toimijoiden rinnalla omia selvityksiään tekevät monet muutkin kuin journalistit.

Hardingin sanoin: sankareiksi ovat jo nousseet laihaa lattea siemailevat kalpeat penskat tietokoneidensa ääressä. Paljastuksia eivät pengo enää tyylikkäästi harmaantuneet tutkijat, kuten elokuvassa Kaikki presidentin miehet.

Hardingin teos tiivistää viime vuosien maailmanpolitiikan niiltä osin kuin se näkyy Venäjän sotiessa Euroopan ja Yhdysvaltojen instituutioita vastaan.

Kirjoittaja avaa taustoja sille, miten Yhdysvaltojen presidentti onnistui vuonna 2016 pääsemään valtaan, ja pysymään tehtävässään samaan aikaan kun Isossa Britanniassa järjesteltiin eroa EU:sta.

Kulisseissa häärii Venäjä, joka on onnistunut luomaan hybridin, jossa käytetään neuvostoideologian vahvistamia väkivaltaorganisaatioita, ja nykyaikaisen sosiaalisen median keinoja oman vallan kasvattamiseksi suoran sotilaallisen uhkan sijaan.

Kirjoittajan näkökulma on lavea ja pysyy sosiaalisen median kiihottaman yleisen keskustelun yläpuolella.

Verkossa leviävät valeuutiset jäävät omaan arvoonsa.

Salaliittoihin ei kirjassa lähdetä mukaan, mutta niitä ei ohiteta, vaan muistutetaan, että epäilyt muokkaavat päivittäistä keskustelua, olipa kyse Brexitistä tai Venäjän ja Yhdysvaltojen presidenttien keskinäisestä kaupankäynnistä.

Tekstistä piirtyy kuva kyynisestä ja kylmästä maailmasta, jossa  johtajien valehtelun arkipäiväistyessä korostuu rahan merkitys ainoana ideologisena majakkana.

Joukko itsevaltiaan johtamia, KGB:n kouluttamia virkailijoita on ottanut Venäjällä muutamassa vuosikymmenessä haltuunsa osan hallintoa. Rikkaat ovat rikastuneet satumaisesti.

Harding kirjoittaa kokemukseensa tukeutuen, kuten monet toimittaja-kirjailijat tekevät.

Omakohtaiset muistot tuovat tekstiin lisää tunnetta, mutta voivat paikka paikoin jäädä hieman irrallisiksi kokonaisuudesta.

Vuosien aikana käydyt keskustelut ja yksittäiset jutut ovat pisteitä, joiden yhdistelystä syntyy kuitenkin eheä kuva tapahtuneesta.

Säätiöpohjalla toimivan brittimedian, The Guardianin lukijakunta osaa arvostaa tarkastettua tietoa. Hardingin tekstit ovat läpäisseet lukijoiden parissa samantapaisen vertaisarvioinnin, jollaisia tehdään tieteellisistä teksteistä.

Venäjän ja Yhdysvaltojen johtajien itsekeskeiset näkemykset antavat kirjalle sen vaatiman yhtenäisen juonen.

Samalla teos on journalistin näkemys siitä, millaisen maailmankuvan rahan pauloihin joutuneet poliitikot jakavat, ja millaisiin konnuuksiin – suoremmin sanottuna rikoksiin, syyllistytään myös omaan ”etupiiriin” kuuluvien lannistamiseksi.

Venäjä hyödyntää sille tarjoutuvat mahdollisuudet: Britanniassa käytettiin epäröimättä hermomyrkkyä; Yhdysvaltoja vastaan iskettiin tietoverkoissa.

Virallisesti Kreml kieltää osallisuutensa vaalivaikuttamiseen Yhdysvalloissa aivan kuten se on tehnyt monen muunkin kohua herättäneen tapahtuman yhteydessä. Tällainen kovan metelin aiheuttanut ja psykologisilta vaikutuksiltaan valtava rikos oli venäläisagentin myrkytys Englannissa. Se ei olisi ollut mahdollinen ilman Venäjän  ylimmän johdon hyväksyntää.

Harding arvioi käymiensä keskustelujen perusteella, että kaksoisagentti Sergei Skripalin ja tämän tyttären Julian myrkytyksen perimmäisenä yleisönä oli venäläinen eliitti ja jokainen venäjäläinen maan väkivaltaorganisaatioissa, joka edes harkitsi  yhteistyötä lännen tiedustelun kanssa.

Selvemmin sanottuna Skripal myrkytettiin, jotta maanpetoksia ei enää tehtäisi.

Jäljet johtivat Moskovaan

” ’Kuten eräs entinen MI6:n upseeri päätteli. Tällaista on mahdoton pitää salassa. Sen oli tarkoituskin tulla julki.’ Skripalin tapauksessa viesti oli siis suunnattu Britannian hallitukselle ja sen vakoojajohtajille. Se olisi voitu kiteyttää kahteen sanaan: ’ Haistakaa paska ’. Yhdysvaltain presidentin entinen erityisneuvonantaja kertoi minulle, että ’he haluavat totisesti vittuilla Britannialle ja sotkea brittien päät. He eivät välitä, vaikka paljastuvat. Heidän viestinsä on, etteivät he kunnioita brittejä’ ”.

Totuudenjälkeisessä maailmassa pelinappuloita on paljon. Maailma on monimutkainen, mutta rationaalinen.

Väkivaltaorganisaatioiden valta on hioutunut entisestään Hardingin kirjan julkaisemisen jälkeen eikä lonkeroiden ulottumattomissa olla yhtään sen paremmin kuin aiemminkaan.

Uudet paljastukset kertovat kyberoperaatioista ympäri maailman.

Venäjä esiintyy eurooppalaisten oikeuksien puolustajana. Se on valmis syyttämään Ukrainaa rauhan rikkomisesta. Päälaelleen kääntynyt maailma vaatii tekoja.

Venäjä haluaa selvitettävän, voidaanko Ukrainaa syyttää siitä, että se salli MH-17 koneen lentää alueensa yli vaikka maassa sodittiin. Huutamassa ovat samat, jotka ovat peitelleet matkustajalentokoneen alas ampumista.

”Samalla Venäjä syyttää Ukrainaa ihmisoikeuksien rikkomisesta ja perusvapauksien riistämisestä muun muassa Etelä-Venäjällä. Tällä Moskova viittaa Itä-Ukrainan sodan seurauksiin alueella. Venäjä on sodan todellinen osapuoli vaikka se pitää itseään ulkopuolisena Ukrainan sisällissodan todistajana ja uhrina.”

Venäjä väittää julkisuudessa myös, ettei se ole koskaan käyttänyt energiaa poliittisena aseenaan. Toisaalta samaan aikaan se osoittaa haluavansa sanella, kuinka itsenäisiä ratkaisuja valtiot entisen Neuvostoliiton alueella voivat tehdä.

Tästä on erinomaisena esimerkkinä Kremlin heinäkuussa julkaisema Vladimir Putinin kirjoitus, jossa tämä tuo esiin sen, kuinka Ukrainan ”suomettaminen” on Venäjän johtajalle pakkomielle.

Venäjän pyrkimyksenä on rajoittaa Ukrainan ulkopoliittista vaikutusvaltaa sekä sotilaallista kykyä, ja tarjota vastineeksi Venäjän ”alamaisille” vapauksia maan sisäpolitiikan ja taloudellisten suhteiden kehittämiseen.

Historioitsija Johannes Remy arvioi Putinin kirjoitusta blogissaan todeten, ettäyleisvaikutelmaksi artikkelista jää, että ukrainalaiset ja venäläiset ovat kirjoittajan mielestä yksi kansa riippumatta siitä, mitä ukrainalaiset asiasta ajattelevat. Toinen voimakas vaikutelma on kirjoittajan kyvyttömyys arvioida kriittisesti Venäjän politiikkaa Ukrainassa sekä menneisyydessä että nyt. Olisiko sillä jotain tekemistä sen kanssa, että monet ukrainalaiset kokevat Venäjän vihollisekseen?

Jälkiviisaana voi sanoa, että lähellä on ollut, ettei Venäjälle mieluisa kehitys olisi jatkunut myös Atlantin toisella puolella. Vaaleissa hävinneen presidentin epätoivoinen yritys johtaa vaalitappion syy muualle – vihamieliseen ulkopuolisten vaikuttamiseen – epäonnistui.

Jos ensimmäisessä vaiheessa puhuttiin ja selvitettiinkin Venäjän osuutta Trumpin vaalivoittoon vuonna 2016, käänsi Donald Trump itse huomion Ukrainaan. Ranskan kokoinen Ukraina kelpasi vihamielisen vaalivaikuttamisen syntipukiksi myös ”vallankaappaustaan” yrittäneelle Trumpille.

Yhdysvalloissa on jaettu ensimmäinen vankeustuomio kongressirakennuksen valtauksesta.

Venäjän vaikuttamisesta Yhdysvaltojen (ja ilmeisesti myös muutamissa muissakin vaaleissa) ollaan nykyään melko lailla yhtä mieltä, mutta syyllisten nimeämiseen menee vielä aikansa.

Vaikuttaminen tapahtuu monella tasolla.

Määrätietoinen Venäjä

Harding kertaa kirjassaan sen, kuinka edellisen vuosikymmenen aikana Venäjän merkitys maanosamme politiikan rahoittajana on ollut merkittävää.

Rahaa seuraamalla selviää, että Kreml on vuosikymmenen aikana tarjonnut tukeaan äärioikeistolaisille poliittisille puolueille ympäri Eurooppaa.

Toisinaan tämä toiminta oli julkista, toisinaan salaista. Ranskassa Venäjä rahoitti Marine Le Penin Kansallista rintamaa 9,5 miljoonan euron lainalla vuonna 2014. Lainan takasi eräs moskovalainen pankki. Rahaa epäiltiin virranneen myös Saksaan Vaihtoehto Saksalle -puolueelle (Alternative fur Deutschland), Unkariin EU-vastaisille voimille ja Italiaan Matteo Salvinin äärioikeistolaiselle Pohjoisen liitolle (Lega Nord).”

Suoran rahoituksen lisäksi Venäjä on ollut koko ajan merkittävämmäksi tulleen sosiaalisen median hyödyntämisen eturintamassa.

Sosiaalisen median jäteistä Facebook on jo todennut, että vielä vuonna 2016 yhtiössä ei täysin ymmärretty ulkomaisten hallitusten vaalivaikuttamisen laajuutta ja tehoa.

”Yhtiön mukaan se on vuoden 2017 jälkeen poistanut alustaltaan yli 150 vaalivaikuttamiseen liittyvää operaatiota, joiden takana on ollut yli 50 eri maata. Yhdysvaltain tiedusteluviranomaiset ovat vahvistaneet, että Venäjän sekaantuminen vuoden 2016 vaaleihin oli paitsi laajaa myös ilmeisen tehokasta. Brittiläisen The Guardian -lehden haltuunsa saamien venäläisten asiakirjojen mukaan myös presidentti Vladimir Putin oli itse päättämässä keinoista, joilla Venäjä pyrki auttamaan Donald Trumpia voittamaan vaalit.”

Venäjältä ohjailtiin trollijoukkioita, jotka mustamaalasivat Hillary  Clintonia hänen pyrkiessään Yhdysvaltojen presidentiksi. Samaan aikaan toinen ryhmä, jossa oli luultavasti mukana samat englantia osaavat ”disinformaatiospesialistit”, hyökkäsi EU:n kimppuun.

Brittien eroa EU:sta ajavat saivat tukea Venäjän valtion viestintäkanavilta: RT ja Sputnik pönkittivät Leave-vaihtoehtoa.

Päämääränä oli esittää jakolinjoja synnyttäviä ’tulenarkoja’ kysymyksiä, jotka lietsoisivat äänestäjien ennakkoluuloja. Maahanmuutto, Syyrian pakolaiset, muslimiterrorismi, ISIS-myötämielisten hyökkäykset Manchesteriin ja Lontooseen – kaikkia niitä oli ohjailtu etäältä, Venäjältä. Komitean mukaan oli todisteita siitä, että [Jevgeni] Prigožinin trollit ajoivat Skotlannin itsenäisyyttä. Kun Skotlannin itsenäisyyshanke kaatui kansanäänestyksessä 2014, samat Pietarin trollit levittivät väitteitä, joiden mukaan äänestys oli ollut vilpillinen.”

Harding käy seikkaperäisesti läpi sen, miten Moskovan suunnitelma toimi niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissa.

Ukrainassa Venäjä epäonnistui oman miehensä pitämisessä maan johdossa; Yhdysvalloissa presidentti ei tehnyt virassa ollessaan elettäkään häivyttääkseen vaikutelmaa Venäjä-pelostaan.

Tuossa rinnakkaismaailmassa Ukraina oli syyllinen ja Venäjä viaton, [Hillary] Clinton vehkeilijä ja Trump väärin kohdeltu uhri. Siinä maailmassa Putin oli hyvä ja [Petro] Porošenko roisto. Kuten parhaat salaliittoteoriat nämä myyttiset kertomukset sisälsivät pienen totuuden siemenen, jonka tarkoitus oli antaa vauhtia valheelle.”

Suurten johtajien voi aina olettaa nousseen tasolle, jossa heille eivät kuulu läheskään kaikki asiat, ja siksi moneen kysymykseen vastaa mediaa paimentava henkilö. Putinilla on Dmitri Peskov, jonka asema saa toisen merkityksen kun ymmärretään hänen suhteensa Trumpin juristiin, Michael Coheniin. Miesten kirjeenvaihdon selvittelystä avautuu kiinnostava ikkuna maailmaan, jossa Trumpin tavoite oli – vain – rakennuttaa Moskovaan nimeään kantava hotelli.

Peskov selittää asioita työkseen. Harding esittää ”Panaman papereista”, kuiteista, selvinneen sen, kuinka Peskovin vaimo omisti Yhdysvalloissa asuessaan huoneiston Trump Towerista. Peskovin ranteessa on vaimon – Yhdysvalloissa veroja kiertäneen Tatjana Navkanlahjoittama puolen miljoonan dollarin Richard Mille RM 52-01 kello.

Vallanhimon ajamat

Trumpin luotsaamasta maasta tuli Hardingin mukaan ainutlaatuisen altis Venäjän dis-informaatiopeille.

Maa omaksui muutamia putinimaisia piirteitä. Kyse on henkilökohtaisista kostoista ja sopimuksista rahan tienaamiseksi ylimmän johdon alaisuudessa.

Trump todennäköisesti kadehtii Putinin kykyä kiertää valtakausirajoituksia ja on toistuvasti esittänyt jäävänsä kehiin toisen kauden jälkeenkin.

Eikä kyse ole ilmeisesti mistään vitsistä.

Valtion toimielimiltä Trump riisui valtakaudellaan henkilökuntaa ja arvovaltaa

Harding muistuttaa, että Venäjällä yhteiskunnan kaappaus on tehty salavihkaa, valtiollisen propagandan hälyn suojissa. Trumpin Yhdysvalloissa näytti olevan menossa sama korruptoitunut suuntaus.

Yhdysvaltojen 2000-luvun haavat olivat suurelta osaltaan itse aiheutettuja. Mutta 2020-luvun kynnyksellä oli mahdollisuus päätellä, että Venäjä oli tehnyt enemmän kuin vain peukaloinut politiikkaa ja demokratiaa. Se oli onnistunut jossakin määrin muokkaamaan Yhdysvalloista oman varjokuvansa.”

Harding toteaa kirjansa jälkisanoissa, ettei Venäjää ole saatu kuriin, eikä sitä ole kaikki edes yrittäneet oman poliittisen menestyksensä varmistamiseksi.

Trumpin taustoja selvittäneen Christopher Steelen, brittien MI16 vakoiluviraston entisen tutkijan mukaan Moskovalla oli ”todennäköisesti ote” Trumpista ja tämän perheestä. Niin kuin myös siitä, että Putin oli sekaantunut Brexit-kansanäänestykseen ja ehkä tarjonnut ”salaista rahoitusta” EU-eroa kannattaville ryhmille.

Yhdysvaltojen presidentti kasvoi Venäjän poliittiseksi mahdollisuudeksi ennen kuin tämä ehti ehkä itsekään tajuamaan.

Harding oli kirjansa valmistumisen aikaan vuonna 2020 varma siitä, ettei mielikuva Venäjän sekaantumisesta asioihin Yhdysvalloissa, Britanniassa ja, toden totta Suomessakin, ollut poistunut.

Oli takuuvarmaa, että Putin jatkaisi samoilla menetelmillä: tietoja hakkeroitaisiin ja anastettua aineistoa laskettaisiin julkisuuteen, äärioikeistolaisia toimijoita tuettaisiin ja jatkettaisiin KGB-tyylisiä disinformaatiokampanjoita, jotka olivat jo näkyvissä useissa Euroopan maissa, muun muassa Unkarissa, Tšekin tasavallassa ja Slovakiassa sekä Itävallassa ja jopa Italiassa.”

Venäjällä yhä selvemmin johtavaan asemaan nousseille väkivaltaorganisaatioille kysymys on ollut polvillaan olleen maan nostamisesta jaloilleen – vaikuttajaksi, ja jälleen näkyväksi Yhdysvaltojen varjosta, kuten myös toisen brittitoimittajan, Catherine Beltonin kirjasta Putin’s peopleHow the KGB took back Russia  (2020) käy selkeästi ilmi. (Kirjan suomennos ilmestyy syksyllä Docendon kustantamana.)

Venäjä aloitti Yhdysvalloissa psykologisen harjoituksen, joka osoittautui menestykseksi. Kukaan ei uskonut Trumpin voittoon mutta se, mitä me kaikki todistimme Helsingissä, Trumpin ja Putinin tavatessa ja heidän pitämässään lehdistötilaisuudessa ei jättänyt mitään arvailtavaa.

Trump-farssin karvas kalkki

Siinä missä Venäjän johtajaa kookkaampi kiinteistömoguli näytti olevan tilaisuuden heittopussi, sai Putin lyötyä vielä lisää kierroksia yleisön hämäämiseen ja omiensa vakuuttamiseen.

Pietarin trollitehtaan omistaja Jevgeni Prigožin, Concorde-yhtiön valtiolta saamien ruokalatilauksienkin vuoksi Putinin kokiksi kutsuttu rikollinen pestiin puhtaaksi.

”Kun Putinilta kysyttiin Helsingissä venäläisten häirinnästä, hän sanoi, ettei Concordilla ollut mitään yhteyttä häneen. ’Yritystä syytetään häirinnästä, mutta tuo yritys ei ole Venäjän valtio’, hän sanoi. Putin vertasi Prigozinin kumouksellisia toimia George Sorosin toimiin. Soros oli filantrooppi, joka tuki demokratiaa Itä-Euroopassa. Moskovan mielestä Soros oli kuitenkin globaali rettelöitsijä, joka levitti vihattua liberalismia – tätä salaliittoteoriaa kannattivat myös monet republikaanit. -Prigožin ei edustanut Kremliä, kuten Soroskaan ei edustanut Yhdysvaltojen hallitusta, Putin sanoi. Putinin väite Prigožinin toiminnan riippumattomuudesta oli muodollisesti totta, mutta tosiasiassa tarua. Taas yksi infosfääriin viskattu valhe.”

Harding päättelee, että tietenkin Putinin ympärillä tapahtuu paljon mielistelyä, mutta samalla tavalla olisi käsittämätöntä, ettei Venäjän itsevaltias olisi ollut tietoinen ja hyväksynyt Yhdysvalloissa tehtyä toimia.

Putinin vilpittömyyteen on kuitenkin yhtä vaikeaa uskoa kuin Trumpin puheisiin, vaikka tämä tunnustikin julkisesti velkansa Venäjälle.

Venäjän toiseksi merkittävimmän pankin, Vneštorgbankin (VTB) pääjohtaja Andrei Kostin kertoi Hardingille, että Venäjän ja Trumpin yhteinen tarina on enemmän tekaistu kuin todellinen. Nuuskivat toimittajat näkevät salaliittoja ja johtolankoja vailla todellisuuspohjaa.

Moskovassa oltiin sitä mieltä, että Trump oli voittanut omilla ansioillaan – hän oli ’vilpittömämpi’ kuin kilpailijansa, Kostin sanoi. Trump astui virkaan aikeenaan parantaa suhteita Venäjään ja poistaa sanktiot. Putinin kanssa hänellä oli ollut ’hyvä tapaaminen’ Helsingissä. Väitteet salaliitosta olivat silkkaa soopaa. Venäjä ei tiennyt Trumpista juuri mitään, kun tämä nousi virkaansa, Kostin sanoi ja jatkoi: ’En [edes] tiennyt, että Trump Tower kuului Trumpille.’”

Hardingin kirja saa varmasti vielä monta jatko-osaa. Tämän kirjansa lopuksi tekijä neuvoo suomalaisia poliitikkoja joustavan ja armottoman Putinin vallan jatkumisen aiheuttamista paineista. Sinisilmäisiä ei pidä olla.

**

Aiemmin arvostelemani Hardingin kolme kirjaa:

Kirja-arvio: Luke Harding -Salajuoni

”Kirjassaan Harding toteaa, että vuoteen 2011 mennessä vuosikymmenen vallassa ollut Putin oli vienyt päätökseen huiman vallankumouksen. Puolidemokraattiset rakenteet on korvattu pystysuoralla mahdilla.

-Hän on vaalinut korruptiota, koska korruptio rohkaisee lojaalisuteen, Harding kirjoittaa.

Valtion vihollinen

Keskeistä on, että turvallisuuspalvelu on palannut valtion vartijaksi DDR:stä tutuin keinoin. Hardingin perheen elämässä se tarkoitti, että 6-vuotiaan pojan huoneen ikkuna käytiin avaamassa ja jätettiin auki 10. kerroksessa. Hardingit saivat tuta, ettei poika ole turvassa.

Riippumattomat toimijat ovat kiusallisia, kun he eivät suostu hyväksymään mafian sääntöjä. Putinin vihassa Isoon-Britanniaan paennutta Boris Berezovskia kohtaan on jotain niin henkilökohtaista, että on vaikea ymmärtää asenteen kuuluvan valtavan maan johtajalle.

Kiusallisia ovat myös ulkomaalaiset.  Venäläiset hyväksyvät ajatuksen helposti. Yhdistystoiminnasta on monilla aloilla tulossa lainsuojatonta. Tai ei ihan. Jos nimittäin rekisteröi yhdistyksen ulkomaalaiseksi agentiksi, toiminta voi periaatteessa jatkua.”

**

Kirjamessut – Luke Harding: Mafiavaltio – Masha Gessen: Kasvoton mies

**

Kirja-arvio: Luke Harding – Snowden

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *