Putinismi – Venäjän kohtalo
On linjapuheita ja on ideologisia kokonaisuuksia. Ja toinen toistaan viisaampia yrityksiä arvioida Venäjän kehitystä – putinismia.
Presidentti Vladimir Putinin valinnasta presidentiksi – jälleen – on tuskin kulunut vuottakaan. Silti nyt on jo aika varmistaa, ettei vallanvaihtoa tarvita vuonna 2024. Tällaisen päätelmän voi tehdä, jos haluaa, nyky-Venäjän sisäpiiriläisen, Vladislav Surkovin tuoreesta artikkelista Nezavisimaja Gazeta -lehdessä. Putinismi on suoraan jumalasta – kansojen parhaaksi.
Lännessä valtiot valehtelevat
”Venäläisen valtion nykyaikainen malli perustuu luottamukselle ja säilyy myös sen varassa. Siinä on sen voima ja samalla perimmäinen ero länsimaiseen valtiomalliin, joka viljelee epäluottamusta ja kritiikkiä”, kirjoittaa Surkov, jonka mielestä presidentti toimijoineen on rakentanut koneiston, jonka varassa Venäjä elää seuraavat sata vuotta.
Kansan sanotaan hyötyvän kehityksestä, mutta pysyykö se rauhallisena? Yhdysvallat puhuu kovenevalla äänellä lisäpakotteista. Venäjällä kansalaiset eivät usko tulojensa kasvavan, koska he voivat ostaa entistä vähemmän, vaikka television propagandassa toista puhutaankin.
Venäläisestä lumetodellisuudesta puhuttiin jo kauan ennen kuin valemedia-keskustelu ryöpsähti nykylaajuuteensa.
Helsingin yliopiston professori Vladimir Gelman siteerasi Facebookin päivityksessään tilastoja, jotka osoittavat, että venäläiset pitävät maataan yhä demokraattisempana, vaikka kaikkien mittareiden mukaan sen kehitys on ollut päinvastaista.
Voidaan siis sanoa, että poliittinen julkisivu on toiminut. Vaikka oppositio on kiinteä osa Kremlin valtarakennetta, kansalaiset uskovat, kun heille kerrotaan, että politiikka toimii. Oppositio on vahva, mutta sen tarkoitus ei ole kyseenalaistaa valtapuolueen Yhtenäisen Venäjän poliittisen kurssin jatkuvuutta. Ainoastaan järjestelmän ulkopuolinen oppositio, joka ei ole edustettuna maan parlamentissa, sen alemmassa kamarissa duumassa, pyrkii hajottamaan Venäjää. Tietenkin Yhdysvalloista saaduilla rahoilla, väitetään.
Venäjän poliittista historiaa tuntevat tietävät, että juuri Surkov on ollut osaltaan luomassa järjestelmää, joka muistuttaa ulkoisesti demokratiaa. Surkovia on kutsuttu Kremlin harmaaksi kardinaaliksi, ja julkisuudessa silloin tällöin viihtyvästä pr-miehestä nimitys on ollut riittävän hyvä. Romaanejakin kirjoittanut, syntyjään tšetšeeni, Aslanbek Dudajev osaa runollisen kielen.
Nezavisimaja Gazeta -lehden artikkelissaan Surkov määrittelee Venäjän sellaiseksi, että ”uusi valtiomme ei hajoa, vaan etenee omalla tavallaan saaden palkintosijoja geopoliittisen taistelun ylimmässä liigassa ja vahvistaen niitä. Tämä on ennemmin tai myöhemmin myönnettävä myös niiden, jotka vaativat Venäjää ´muuttamaan käytöstään´. Nimittäin vain tuntuu siltä, että heillä olisi jonkunlainen mahdollisuus valita. Sitäpaitsi tämä on vielä pientä.”
Venäjä valtasi mielet
Länsimaat syyttävät Surkovin mukaan Venäjää sekaantumisesta vaaleihinsa, mutta eivät samaan aikaan ymmärrä, että kyse on paljon vakavammasta – Venäjä vaikuttaa muiden ajatteluun eivätkä nämä tiedä, mitä pitäisi tehdä.
Syvän valtion käsite tarkoittaa Surkoville, että länsimaissa on kaikkialle ulottuva valtiovalta, joka tappaa, manipuloi ja lahjoo, kun taas Venäjällä kaikki on näkyvissä ”eikä vetovoimaa puutu”.
Lisäksi Venäjällä on kansa, jota eivät sosiologiset kyselyt, uhat tai agitaatio tavoita, eikä se ole naiivia kansaa.
”Niinpä meidän järjestelmämme ei tietenkään vaikuta niin sirolta, mutta sitäkin rehellisemmältä. Länsimaiden ihmiset katsovatkin Venäjään päin yhä useammin löytääkseen uusia esimerkkejä ja tapoja yhteiseloon ja olemiseen´”.
Surkov katsoo tämän johtuvan siitä, että ”nykyinen venäläisen valtion malli lähtee luottamuksesta ja pitää siitä kiinni erotuksena länsimaisesta, epäluottamusta ja kritiikkiä kylvävästä mallista”.
”Uudella valtiollamme on tällä vuosisadalla edessään pitkä ja maineikas tie”.
Itse asiassa Venäjällä luotetaan vain johtajaan
Blogisti Oleg Kashin muistuttaa Kremliä lähellä olevan asiantuntijan sanovan, että presidentinhallinnossa on suhtauduttu aina varauksella erilaisiin poliittisiin manifesteihin, koska on ajateltu, että ne ovat oiva alusta kaikenlaisille blokeille ja liittoumille.
-Vain yhdellä henkilöllä on lupa poliittisiin lausuntoihin ja se on presidentti, asiantuntija jatkaa.
Surkov on pelannut ennenkin monenkeskistä peliä. Usein unohtuu, että Putin ei ole vain yksi henkilö vaan kyse on koneistosta, jonka merkittävä johtohahmo on antanut nimensä ajanjaksolle, jota hänen avustajansa on jo valmis vertaamaan Pietari Suuren ja Leninin johtajuuteen. Leninistä puhuttaessa on tietysti muistettava, että häntä paljon pidempään hallitsi Stalin, mutta tämän diktatuuria muistellaan mieluiten toistaiseksi virallisesti vain sodan voiton vuoksi.
”Presidentin avustaja kauppaa palveluksiaan uudelle koalitiolle, jonka keskushahmo ei olekaan presidentti vaan Moskovan pormestari Sergei Sobjanin. Surkov kirjoittaa manifestirunoelmaansa voimaministeriöiden eräiden virkamiesten ja liberaalien muodostaman uuden porukan suojissa. Jää nähtäväksi, onko tuollainen liittouma jo muodostunut vai onko se vasta viritteillä suurten muutosten varalta.”
Kysymys kuuluukin, keneen kansalaisten pitäisi nyt uskoa.
Surkovin artikkeliin kriittisesti suhtautuvat, kuten Pietarin eurooppalaisen yliopiston professori Dmitri Travin, sanovat Putinin avustajan antavan venäläisten ymmärtää, ettei ole syytä pelätä. On vain pääteltävä, että ei ole mahdollisuutta valita, ei ole vaihtoehtoja eikä demokratiaa eikä voikaan olla.
Kansalainen voi panna television päälle ja uskoa hyvään hallitsijaan, kuten vuosisatojen kokemus on opettanut. Hän voi sytyttää valot ja huomata sielunkin kirkastuvan; avata vesihanan ja olla tyytyväinen siitä, että kraanasta saa vettä. Maailmassa on niin paljon huijaamista ja ahneutta, että tilanne voisi olla paljon pahempi.
”Juuri tuollaisen maailmankatsomuksen tarjoaa meille Surkovin filosofia, pelon filosofia elämän edessä, täydellisen rappeutumisen filosofia. Se on häkkieläimen filosofia sen ollessa kiitollinen jo siitä, että sitä edes joskus ruokitaan”, Travin kirjoittaa.
Surkov nimittää valinnan illuusiota tärkeimmäksi illuusioksi, ”länsimaisen elämäntavan ja erityisesti länsimaisen demokratian huipputempuksi”.
Presidentin avustajan mielestä kieltäytyminen tästä illuusiosta predestinaatiorealismin hyväksi on johdattanut venäläisen yhteiskunnan ajattelemaan aluksi demokraattisen kehityksen parasta mallia ja sittemmin myös ”menettämään täysin kiinnostuksen keskustella siitä, millainen demokratian tulisi olla ja pitääkö se ylipäätään olla olemassa”.
Surkovin filosofia osoittaa, että loppujen lopuksi mahtavalla Putinillakaan ei ole mitään ideologista vaihtoehtoa: ”Venäjällä voi aloittaa vaikka mistä lähtökohdista: konservatismista, sosialismista, liberalismista, mutta aina joutuu päätymään suunnilleen samaan eli siihen mikä jo on.”
Nezavisimaja Gazeta –lehden artikkeli on Putinin hallinnon kuvaus: millainen Venäjä on niin kansalaisilleen kuin muulle maailmalle. Putinin valtio on läpäissyt stressitestinsä. Tähän logiikkaan kuuluu jatkuva alueiden haaliminen Venäjän kansojen yhteyteen.
Surkov näkyy kirjoituksillaan
Siitä voidaan keskustella, onko Surkov Venäjän politiikan tekijä yhtään sen enempää kuin tarkkanäköiset tutkijatkaan.
Vuonna 2009 Surkov oli presidentinhallinnossa jo vanha kettu. Surkoville annetut tehtävät parlamentin ja puolueiden luotsaamisessa olivat merkkinä hänen asemansa vahvistumisesta Putinin toisen kauden alussa.
Kun hänet oli vuonna 2004 nimitetty varakansliapäälliköksi, hänen tehtäviinsä kuului suhteiden hoitaminen parlamenttiin, mediaan ja työskentely muidenkin yhteiskunnallisten kysymysten parissa. Dosentti Arto Luukkasen Projekti Putin -kirjassa Surkovin kerrotaan olleen se henkilö, joka salaisessa puheessaan heinäkuussa 2005 varoitti Suomen ja Viron kiinnostuksen suomalaisugrilaisten kansojen kohtaloihin johtuvan halusta saada haltuunsa ko. kansojen asuttamien alueiden öljyvarat.
Venäjällä Surkovia ei tarvitse esitellä
Surkov yhdistetään maan suurvalta-asemaa pönkittävään ”venäläiseen maailmaan”, ja niin Itä-Ukrainan Donbassissa käytävään veriseen sotaan kuin ”väliaikaisena” presidenttinä toimineen pääministeri Dmitri Medvedevin (presidenttinä 2008-2012) julkikuvan terästämiseen.
Surkovin lempilausahduksia on ollut Saksan rautakanslerin Otto von Bismarckin toteamus, ettei Saksaa yhdistetä kuin verellä ja raudalla. Surkovin suusta sama kuultiin ennen kuin kun Venäjä soti Etelä-Ossetiassa Georgian kanssa vuonna 2008.
Jos Surkov ei ole sotaisen ulkopolitiikan ainut arkkitehti, on hänellä enemmän tekemistä maan sisäpolitiikan muokkaamisessa nykyiseksi.
Kremlissä hyväksyttiin Surkovin ajatus Venäjän omasta poliittisesta tiestä – suvereenista demokratiasta, vaihtoehtona Venäjän sulautumiselle osaksi Eurooppaa. EU:n perusarvot eivät ole Venäjälle kelvanneet: demokratia, ihmisoikeudet, sananvapaus ja liberaalimarkkinatalous verhoutui Venäjällä pseudopuolueisiin.
Mihail Zygar kertoo kirjassaan Putinin sisäpiiri Surkovin päättäneen vuonna 2005, että puolueeseen on vedettävä mahdollisimman paljon värikkäitä persoonallisuuksia, ja enemmänkin, pitää rohkaista puolueen sisäistä keskustelua.
”Ettei poliittinen prosessi tapahtuisi taistelussa puolueiden välillä, vaan hallitsevan puolueen sisällä – osapuilleen siten kuin poliittinen elämä on vuosikymmenien ajan rakentunut Japanissa, missä ottelut käytiin liberaalidemokraattisen puolueen sisällä”.
Tässä tarkoituksessa Surkov kehitti puolueen sisälle kaksi siipeä: liberaalin ja konservatiivisen, ja suoritti myös laajamittaisen puhdistuksen puoluejohdossa. Johtoelimistä karkotettiin ikääntyneet ja tehottomat, pitkään Putinin tunteneet turvallisuuspalveluista tulleet henkilöt. Heidän tilalleen avainpaikoille Surkov asetti henkilökohtaisesti valitsemansa karrieristit. Näiden piti tehdä puolue ohjailtavammaksi – luonnollisesti hänelle itselleen.
Tätä kestikin aikansa, kunnes nykyinen duuman puhemies Vjatšeslav Volodin, kuristi Surkovin valtaa. Volodin on säilyttänyt Zygarin mukaan Surkovin teeseistä vain yhden: ankaran taistelun vastustajia vastaan.
Surkovin ideologisen perinnön suhteen Volodin on toiminut luovasti: ”taistelun ulkoista vihollista vastaan (tehokkaana ja kansan keskuudessa äärimmäisen suosittuna keinona yhdistää voimat) hän on kohottanut absoluutiksi, mutta puolueen sisäisen keskustelun hän on lopettanut ainiaaksi.”
Volodin jopa pihisti Surkovin ideoita: kaiken sen, mitä Surkov testasi vain ”našeissa”, on Volodin käyttänyt kansallisessa mittakaavassa.
Surkovin näkyvä osallistuminen nuorisoliikkeen ja teknologiapuisto Skolkovon perustamisiin on herättänyt arvostelua. Varsinkin vanhempi neuvostosukupolvi pitää moisia hankkeita edelleen turhana budjettivarojen tuhlailuna.
Epäluuloinen Venäjä
Venäjää on ohjannut toistakymmentä vuotta syvenevä epäluulo. Keskiaikainen Moskovan Kreml, jota kukaan ei ollut piirittänyt enää muutamaan vuosisataan, alkoi jo 2005 tuntea itsensä piiritetyksi linnoitukseksi. Nimenomaan tämä paniikki sai Putinin vaatimaan Surkovilta välittömiä toimenpiteitä.
Jälkeenpäin on voitu arvioida Venäjän liukuneen vastarintaan ns. värivallankumousten ravistellessa entisen Neuvostoliiton aluetta Kirgisiassa, Georgiassa ja Uzbekistanin levottomuuksien kohdalla. Naulan arkkuun löi tammikuussa 2005 toisessa virkaanastumispuheessaan Bush, joka ilmoitti: ”Yhdysvaltojen politiikka on etsiä ja tukea demokraattisten liikkeiden ja instituutioiden ituja jokaisessa maassa ja jokaisessa kulttuurissa. Ensiarvoisen tärkeä tehtävämme on lopettaa tyrannia kaikkialta maailmasta.”
Huhtikuussa 2005 Putin esitti perinteisen puheen federaatiokokoukselle, duuman molemmille kamareille. Tämä puhe oli Zygarin mukaan symbolinen. Sen kaikkein värikkäin lause, jota maailman kaikki tiedotusvälineet siteerasivat tuolloin, ja joka nykyään liitetään Venäjän ulkopolitiikkaan lähes aina, kuultiin heti puheen alussa: ”Neuvostoliiton sortumisesta tuli viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi.”
Enempää revansismia ja nostalgiaa ei puheessa Zygarin mukaan muuten ollutkaan. Päinvastoin, Putin (selvästikin puheen valmistelleen Kremlin pääideologin Surkovin mukaan) puhui siitä, että Venäjä on eurooppalainen maa, eurooppalaiset arvot ovat sille ”määräävä arvokiintopiste”, 300 vuoden ajan Venäjä ”on kulkenut käsi kädessä Euroopan kansakuntien kanssa”, myös taistelussa ”ihmisoikeuksien puolesta”. Kaiken lisäksi Putin kertoi alakuloisille ja ikävystyneille virkamiehille ja kansaedustajille, että ”meidän suunnitelmiimme ei kuulu maan luovuttaminen tehottoman korruptoituneen byrokratian käsiin”, vaan ”aiomme ylläpitää vastuullista dialogia yhteiskunnan kanssa”.
”Neuroosin lakien mukaisesti katastrofi Ukrainassa heijastui välittömästi kaikkiin muihin paikkoihin – Ukrainan aiheesta se siirtyi sisäpolitiikkaan”, totesi Gleb Pavlovski, presidentin hallinnon tuolloinen neuvonantaja. ”Aloimme ajatella vain sitä, ettemme ole valmiita värivallankumouksiin. Enkä minä ollut poikkeus, minäkin ajattelin vain sitä.”
Niin Vladimir Putinin Venäjällä alkoi uusi historiallinen vaihe. Integraatio lännen kanssa, ystävyys Euroopan johtajien kanssa, keskustelut eurooppalaisista arvoista – kaikki se alkoi jäädä taakse. Lopulta Venäjä katosi monista pöydistä ainakin toistaiseksi Krimin valtaamisen myötä vuonna 2014.
Ukraina on tikari Venäjän kyljessä
Kuten tutkija Dmitri Trenin huomauttaa, Minskin sopimus [rauha] on parhaimmillaankin vain aselepo, jolla ”ei lopeteta vastakkainasettelua vaan pikemminkin tunnustetaan se”. Hänen mukaansa se osoittaa, että Euroopassa vuodesta 1989 alkaen vallinnut järjestys, joka mahdollisti varsin toimivan yhteistyön, hajosi helmikuussa 2014.
Professori Rikhard Sakwa toteaa Ukrainasta Venäjän näkökulmasta kirjoittamassaan teoksessa, että kyse ei ole ollut paluusta kylmään sotaan, koska uusi tilanne oli paljon moniulotteisempi ja alttiimpi muutoksille. Mutta kuten jo Georgian kanssa sotimisen jälkeen puhuttiin, uusi maailman ’epäjärjestys’ saapui Eurooppaan.
Surkovin tekemisiä Ukrainan sodan yhteydessä on syytä muistella hieman tarkemmin, sillä kun tilanne kärjistyi Kiovassa äärimmilleen helmikuun alussa vuonna 2014, lähetettiin Venäjän presidentinhallinnon entinen varapäällikkö ja tuolloinen Putinin Kaukasuksen-neuvonantaja Surkov Krimille suorittamaan tehtävää, jota ympäröi salamyhkäisyys.
Lopputuloksena oli joka tapauksessa kansanäänestys ja sota Itä-Ukrainassa. Ensi vaiheessa Yhdysvallat epäsi viisumin ja jäädytti yksityishenkilöltä, muun muassa venäläisiltä Vladislav Surkovilta, Sergei Glazjevilta, Dmitri Rogozinilta ja Valentina Matvijenkolta sekä ukrainalaisilta Sergei Aksjonovilta, Vladimir Konstantinovilta (Krimin parlamentin puhemies), Viktor Medvedtšukilta ja Viktor Janukovitšilta. Myös EU asetti pakotteita 21:tä henkilöä vastaan ja lisäsi pian luetteloon vielä 12 nimeä. Yhdysvallatkin täydensi luetteloaan ja otti mukaan Rossija-pankin.
Kremlin Ukrainan-politiikasta vastaava Surkov näki Sakwan mielestä huomattavasti vaivaa pitääkseen kapinalliset aisoissa ja konfliktin hallinnassa, mutta kuten historia osoittaa, ”suojattien” kuuliaisuutta on vaikea varmistaa.
”Amerikkalaiset pitivät tiukasti kiinni ryhmäkurista, jotta pakotteisiin epäilevästi suhtautuvat EU-maat eivät lipeäisi rintamasta ja päästäisi suhteita Moskovaan normalisoitumaan juuri kun Yhdysvallat julisti, ettei paluuta normaaliin ollut. Pelkkä paluu sotaa edeltäneeseen tilanteeseen ei ratkaisisi juuri mitään, koska se oli mahdollistanut selkkauksen äkillisen ja vaarallisen kärjistymisen.”
**