Kirja-arvio: Akram Ailisli – Kiviset unet
”Armenialaiset ovat aina sovussa Jumalansa kanssa”, kirjoittaa azerikirjailija ja saa siitä kuulla enemmän kuin ehkä odotti. Maaliskuussa 2014 kirjailija Akram Ailislia esitettiin Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.
Kivisissä unissa sekoittuvat kolmen vuosikymmenen takaiset azerien ja armenialaisten väkivaltaiset riidat viime vuosisadan alun tapahtumiin, jolloin Turkki surmasi satoja tuhansia armenialaisia. Kiviset unet julkaistiin suomeksi armenialaisten kansanmurhan 100-vuotispäiväksi. Teoksessa tunnettu näyttelijä Sadai Sadygly pohtii kotikyläänsä Ailisia Nahitševanissa tultuaan hakatuksi henkihieveriin Azerbaidžanin pääkaupungissa Bakussa.
Sovussa eläminen ottaa koville, kun epätietoisuus ja uskomukset saavat vallan. Poliittisesti joku koettaa hyötyä, aina. Kansalliset haavat ovat syviä ja tekevät kipeää. Ailisin armenialaistenkin joukkomurhasta kertoo jokainen omalla tavallaan sen mukaan, mitä ihminen ja inhimillisyys heille merkitsevät.
Akram Ailislin kirja Kiviset unet aloittaa Koponen-blogin kirja-arviot. Aina kun se on mahdollista kysyn kirjailijalta tai teoksen kääntäjältä hänen suhteestaan kirjaan, aiheeseen ja jotain henkilökohtaista. Ailislin teoksen suomentajan Liisa Viitasen haastattelu on kokonaisuudessaan arvion lopussa.
”Armenia on ajanut minusta itsensä aikamoiseen loukkuun: riidoissa Georgiaa lukuun ottamatta naapureiden kanssa ja Venäjän määräysvallan alla. Olen aika pessimisti maan tulevaisuuden suhteen, tilanne ei näytä kovin valoisalta. Maan hallinto ja talous kaipaisivat kipeästi kunnon muutoksia. Minusta on tuntunut viime vuosina, että Armenia on jäänyt jotenkin jumiin kansanmurhan tunnustamiseen, ja toivon kovasti, että pääsisivät asiasta eteenpäin nyt, 100-vuotispäivän jälkeen. Suhteiden normalisoiminen Turkkiin olisi iso askel ja vaikuttaisi myös suhteisiin Azerbaidžaniin. Mutta ei liene ihan tämän päivän asia tämäkään.”, Liisa Viitanen vastaa kysymykseen siitä, voiko syitä epäluuloihin mitenkään hälventää?
**
Azerbaidžanin teatterin ylpeys, Sadai Sadagly on hakattu pahasti. Vaikka hänen ympärillään hyöritään, hän on todella kaukana – lapsuutensa kylässä Ailisissa. Sadagly pahoinpidellään, koska häntä luullaan armenialaiseksi. Muuta syytä ei edes tarvita, mutta tietenkään mikään ei ole niin yksinkertaista. Sairaalavieraan ja tämän unien kautta lukija saa myötäelää pohdintoja siitä, miksi kansat käyvät toisiaan vastaan ja miksi armenialaisilla ei ole paikkaa Azerbaidžanissa.
Ailisin muisto on Sadaglyn sielun avoin haava, unien ja muistelun kohde. Kuvankaunis alue on vanha kaupunki, jossa asui alun perin armenialaisia, sittemmin myös turkkilaisia eli azereita. Kirjailija esittelee Nahitševanissa sijaitsevan Ailisin näyttämönä, jota voi nimittää osoitukseksi ihmisten uskollisuudesta totuutta kohtaan. Ailisin armenialaisista tuli käsittämättömän joukkomurhan uhreja. Sadagly ei ollut koskaan kuullut kenenkään muistelevan Ailisin joukkomurhaa ilman kauhua ja myötätuntoa.
”Jokainen armenialainen on hänelle nykyisin kalliimpi kuin hän itse. Aivan kuin he kaikki olisivat taivaan enkeleitä ja me vain heidän vertaan janoavia pyöveleitä. Hän ajatteleekin vain Ailisissa armenialaisia eikä pysty millään tajuamaan, että nykyiset armenialaiset eivät ole juurikaan parempia kuin meidän aivottomat huutelijamme.”
**
Azerbaidžanilainen kirjailija Akram Najaf Oglu Naibov, joka tunnetaan paremmin nimimerkillä Akram Ailisli (s. 1937) palaa kirjassaan aikaan, jolloin Neuvostoliitto korisi jo viimeisiään. Ailisli pitkitti kirjansa julkaisua vuosia, mutta onnistui silti suututtamaan ihmiset kirjan julkaisun jälkeen vuonna 2013. Azerbaidžanin autoritaarinen presidentti Ilham Alijev riisui kirjailijalta hänen työstään saamansa kansankirjailijan arvonimen ja pidätti armenialaisia ymmärtävältä kirjailijalta eläkkeen maksun.
Kirja on julkaistu venäjäksi. Ailisli on saanut tukea venäläisiltä kirjailijoilta ja häntä on ehdotettu rauhan nobelistiksi.
Kiviset unet vilisee ihmiskohtaloita, joiden elämää hallitsee painostava perinne ja uskontojen ulkoiset merkit. Liisa Viitanen avittaa lukijaa tekstin haasteissa selvittämällä viittauksissa tarkemmin joidenkin Ailislin valitsemien sanojen, käsitteiden ja runojen merkityksiä.
”Armenialainen, hei armenialainen vuorilla viljaa jauhaa. Hänellä on tytär ja poika. Pannaan hänelle puhvelin häntä.” (Hyväntahtoinen pilkkaruno.)
Unenomaisten kuvailujen rinnalla kirjailijan luomat päähenkilöt pohtivat politiikkaa, väkijoukkojen käännyttämistä. Kansojen sulatusuuni on palanut puhki. Neuvostoliitto on jo kuin valtava hullujenhuone, jossa Kreml muistutti ilman vartijoita jätettyä putiikkia. Pohdintoihin sekoittuu ymmärrys väkivallan läsnäolosta.
”Herää jo! Ei täällä ole ollut enää pitkään aikaa kukaan vallassa. Ja jos joitakin on, juuri he kylvävät vihaa kaikkialle. Luuletko sinä, että kansa itse keksi järjestää Sumgaitissa tuon kauhea painajaisen? Ei, hyvä mies, ei! Sen järjesti joko KGB tai ehkä ne entiset vallanpitäjät jotka ovat nyt hajonneet eri mafiaryhmittymiin. En suostu uskomaan, Sadai, että azerbaidžanilaiset olisivat voineet aloittaa tuon mielettömyyden ilman kiihotusta.”
Neuvosto-Azerbaidžanin rannikkoalueella Sumgaitissa kuoli vuonna 1988 levottomuuksissa virallisesti kymmeniä ja epävirallisesti satoja ihmisiä. Neuvostoliiton kannalta kysymys oli vakavasta yhteenotosta, armenialaiset vertasivat tapahtumia välittömästi ensimmäisen maailmansodan aikana Turkin toteuttamiin joukkosurmiin.
Kansallisuuksien väliset kiistat olivat entisessä Neuvostoliitossa harvoin julkisuudessa. Joskus uutisissa rävähti.
Nahitševan oli ensimmäinen alue, joka julistautui itsenäiseksi Neuvostoliitosta muutama viikko ennen Liettuaa vuonna 1990. Nykyisin Azerbaidžaniin kuuluva autonominen Nahitševanin alue liitettiin Azerbaidžaniin vasta neuvostoaikana. Nahitševan sijaitsee Armenian ja Iranin välissä. Toinen kiistelty alue on puolestaan Azerbaidžanin ympäröimä Vuoristo-Karabah. Vuoristo-Karabahin kiistassa azerit saivat vastaansa armenialaiset separatistit.
Huomattavaa on se, että nykyisen Armenian johtajista monet ovat kotoisin Vuoristo-Karabahista. Kuuma sota Azerbaidžanissa sijaitsevassa Vuoristo-Karabahissa jatkui vuosia ja lopulta se juuttui niin sanotuksi jäätyneeksi konfliktiksi.
Viime kesänä alueella liikuteltiin jälleen myös järeää aseistusta. Vuoristo-Karabahin asemaa ei ole aseilla ratkaistu eivätkä diplomaattien neuvotteluyrityksetkään ole tuottaneet tulosta. Jos käyt ilman asianmukaista lupaa azerien omanaan pitämällä alueella, voit varautua siihen, että olet Azerbaidžanissa ei toivottu henkilö.
**
Suomessa sinun vaelluskohteesi on melko tuntematon. Miten sait ensi kosketuksen alueeseen Armeniaan ja Azerbaidžaniin?
Ensinnäkin: en vaella vaan patikoin. Eli kävellä tallustellaan eväiden ja päivärepun kanssa eripituisia matkoja mutta tullaan yöksi lämpimän suihkun ja pehmeän vuoteen luo hotelliin. Mutta tämä vähän asian vierestä.
En pysty sanomaan tarkasti, mistä kiinnostukseni Armeniaan alun perin syntyi, mutta ajatus on elänyt jo opiskeluajoilta (opiskelin vuosina 1975-81 Kiovan yliopistossa venäjän kieltä ja kirjallisuutta). Azerbaidžan maana minua ei niinkään kiinnostanut, mutta Armeniasta sain jostain sellaisen mielikuvan, että siellä on mielenkiintoista kulttuuria, taidetta, luovuutta ja historiaa, mikä sittemmin osoittautui oikeaksi. Ja olihan tietenkin Radio Jerevan.
Moneen vuoteen en päässyt toteuttamaan haavettani matkasta Armeniaan, mutta vuonna 2011 ehdotin ystävilleni, joiden kanssa käymme säännöllisesti teatterissa ja teemme joskus matkoja, että lähdetään Armeniaan (kun kysyivät kerran arvosteluoluilla, mentäisiinkö seuraavaksi Prahaan vai Budapestiin). Järjestin heille sitten matkan parin ystäväni pyörittämän patikointimatkoihin erikoistuneen matkatoimiston kautta.
Kun seuraavan syksynä kävi niin, että heidän matkanjohtajansa perui viime hetkellä lähtönsä ja pyysivät minua apuun, niin sille tielle sitten jäin. Armenia kolahti ja kovaa. Samaisen ystäväporukan kanssa teimme muuten toisen matkan viime kesänä. Ja tänä keväänä teimme mieheni kanssa oman reissumme, kaksi viikkoa patikointia pelkästään maan pohjoisosissa paikallisen oppaamme kanssa. Se oli ensimmäinen kerta ilman ryhmää.
Azerbaidžanissa en ole muuten käynyt kertaakaan.
Suhde naapuriin on sekä Armeniassa että Azerbaidžanissa vaikea. Kiviset unet kirjassa kuvataan aikaa Neuvostoliiton ollessa hajoamassa. Kysymys on paljon enemmästä kuin uskonnosta. Voiko syitä epäluuloihin mitenkään hälventää?
Ensinnäkin varoituksen sana: En ole mikään varsinainen Armenian ja Azerbaidžanin asiantuntija, enkä varsinkaan tutkija tai toimittaja. Aika pitkälle mutu-tuntumalla mennään ja sen perusteella, mitä armenialaiset tuttavat ja ystävät minulle kertovat.
Kaukaiset historian tapahtumat ja varsinkin neuvostoaika, ennen kaikkea Stalinin aikaiset rajojen siirrot ja kokonaisten kansojen pakkosiirrot paikasta toiseen tuntuvat vaikuttavan vielä nykyäänkin monissa paikoissa. Kartalta katsoen Nahitševan on jokseenkin kummallinen osa Azerbaidžania, ja Karabah oli käsittääkseni pääasiassa armenialaisten asuttama, kun se liitettiin Azerbaidžaniin.
Minusta tuntuu, että tilanne alueella ei muutu ennen kuin Karabahin konfliktiin saadaan ratkaisu. Se hiertää välejä ja sen varjolla lietsotaan vihaa ja epäluuloa. Kumpikaan maa ei ole mikään demokratian riemuvoitto, mutta vaikuttaa siltä, että varsinkin Azerbaidžanissa tarvitaan ulkopoliittista uhoa sisäisten ongelmien peittelemiseksi. Eikä Venäjän viimeaikainen toiminta (aseiden myynti azereille) tee tilannetta helpommaksi.
Armenia on ajanut minusta itsensä aikamoiseen loukkuun: riidoissa Georgiaa lukuun ottamatta naapureiden kanssa ja Venäjän määräysvallan alla. Olen aika pessimisti maan tulevaisuuden suhteen, tilanne ei näytä kovin valoisalta. Maan hallinto ja talous kaipaisivat kipeästi kunnon muutoksia.
Minusta on tuntunut viime vuosina, että Armenia on jäänyt jotenkin jumiin kansanmurhan tunnustamiseen, ja toivon kovasti, että pääsisivät asiasta eteenpäin nyt, 100-vuotispäivän jälkeen. Suhteiden normalisoiminen Turkkiin olisi iso askel ja vaikuttaisi myös suhteisiin Azerbaidžaniin. Mutta ei liene ihan tämän päivän asia tämäkään.
Nykykirjailijan lienee mahdotonta jatkaa yhtä vaikeasta teemasta kummassakaan maassa. Kenen kirjan haluaisit seuraavaksi kääntää?
Käsittääkseni sananvapaustilanne on Armeniassa parempi kuin Azerbaidžanissa, jonka tilanteesta minusta kertoo paljon suorastaan raivokas reaktio Kivisiin uniin. Mutta kummankin maan suhteen minulla on sama ongelma: en osaa kieltä. Ja olen sitä mieltä, että käännökset pitää tehdä suoraan alkukielestä. Ailislin kääntäminen tuntui minusta perustellulta juuri siksi, että Kiviset unet on hänen oma käännöksensä venäjäksi.
Niinpä pystyn seuraamaan armenialastakin kirjallisuutta vain siltä osin, kuin sitä käännetään (venäjänkielinen Literaturnaja Armenia -lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa ja sitä seuraan säännöllisesti). Azerbaidžanilaista kirjallisuutta tunnen vielä vähemmän. Mutta toki ajatuksissa on ollut löytää jokin mielenkiintoinen venäjäksi aivan hiljattain ilmestynyt teos, joka kuvaisi armenialaisten elämää ja tuntoja tässä ja nyt. Vielä sellaista ei ole osunut näköpiiriin.