Kirja-arvio: Markku Kuisma – Venäjä ja Suomen talous
Suomen elinehto on Venäjän-kauppa. Ehdoista on aina oltu hieman erimielisiä. Yritysjohtajilta ja poliittiselta johdolta kysyttäessä on edut nähty suurempina kuin kansan syvissä riveissä.
Suomalaisten liikemiesten toiminta on levittäytynyt laajasti Venäjällä. Takaiskuista huolimatta jopa Venäjältä ainakin muutamaksi vuodeksi karkotettu liikemies Seppo Remeskin uskoo Venäjän nousevan kuten aina ennenkin.
Historiantutkija, professori Markku Kuisman teos Venäjä ja Suomen talous 1700-2015 (Siltala) on väkevä, uskon palauttava teos. Historian kautta avautuvat jälleen suuret linjat.
Kuisma kirjoittaa idänkaupan pitkää poliittista taloushistoriaa. Koko kehityskaari ansaitsee tulla kerrotuksi. Kertomus on vaikuttava.
Takapakkia on tullut uuden Venäjän aikana, koska venäläinen markkinatalous on ollut uutuudessaan rujompaa ja kapitalismi kovempaa kuin amerikkalais- ja venäläissilmin puolisosialistisissa pohjoismaissa. Eikä siinä kaikki.
”Muutamaa vuotta myöhemmin Venäjää koskenut varovainen optimismi oli poissa. Kriisien koettelemaa Eurooppaa jakoi jälleen kylmän sodan kaudelta tuttu rajalinja itään ja länteen. Menneestä maailmasta palasivat myös blokkien väliset talouspakotteet ja kauppasodat. Niistä on yleensä ollut kätevä edetä oikeisiin sotiin, jollei muuta niin viha-propagandan ja vastapuolen demonisoinnin tarmolla.”
Nykyisessä tilanteessa Venäjä on esittänyt vaihtoehtoa läntiselle Yhdysvaltojen vetämälle “hegemonialle” vähätellen Euroopan taloudellista merkitystä, ja koettaen lyödä kiilaa EU:n jäsenten keskinäisiin suhteisiin. Virallinen Venäjä katsoo lännen menettäneen pelinsä. Tilannetta on syystä verrattu 1930-luvun alkuun Saksassa.
Kuisma muistuttaa, että historia ei noin vain toista itseään. “Ihmiset voivat panna sen toistamaan, tai sitten eivät. Unioni ei ole sotilasliitto. Kriisit eivät aina tai edes useimmiten johda suursotiin.”
Venäjältä julkisuudessa esitettyjen virkamiesarvioiden mukaan maan hyvinä aikoina keräämät talouden vararahastot ovat ehtymässä vuoden 2016 aikana. Syitä on monia, mutta kalliit sotaretket ja Krimin miehitys ovat ilman muuta osasyyllisiä.
Alamäkiä ylämäen jälkeen
Pietari otti 2000-luvulla vanhan paikkansa Suomelle keskeisenä metropolina. Yhteydet paranivat: junalla pääsee Pietariin vaivattomasti suomalaisin mukavuuksin muutamassa tunnissa vaikka koko matkan netissä surfaten; pikkubusseilla matka taittuu noin 12 eurolla seitsemässä tunnissa Helsingin keskustasta Pietarin keskustaan.
Lähi- ja rajakauppa sekä matkailu Suomeen kasvoivat varsinkin sen jälkeen, kun Venäjä elpyi vuoden 1998 pahasta talouskriisistä.
Nyt rauhallisen kasvun aikaa jälleen odotellessa on hyvä mustaa, ettei maineemme ole mihinkään kadonnut. Osin saamme edelleen kiittää meidän suomalaisten tunnettuudesta Neuvostoliiton kanssa luotuja erityissuhteita.
Mutta ei pidä myöskään unohtaa suhdettamme Venäjään tsaarien hallitessa.
Suomalaiset hankkiutuivat jo Pietarin hovissa ”hyvään, vanhoilliseen maineeseen”. Kun muualla kiehui, suomalaisiin pystyi luottamaan.
-Suuriruhtinaskunnan johtavat piirit eivät nähneet syytä tarkistaa tätä kuviota, Kuisma kirjoittaa.
Venäjän kanssakulkija
Kun tarkastellaan pitkiä ajanjaksoja, huomaa että me olemme kokeneet Venäjän kohtalon yhdessä sen kanssa. Saimme osamme kivuista Neuvostoliiton hajotessa. Aiemmin olimme pieni syy siihen, että Venäjä huolestui rajamaidensa voimistumisesta.
Kuisma kirjoittaa, että talouselämän kehityksessä olimme pitkään länsieurooppalaisessa mielessä perässä kulkija. Saman käynnistymisvaiheen, jossa Suomi oli 1860-luvulla, Englanti saavutti jo 1700-luvulla ja Ranska 1830-luvulla.
Suuriruhtinaskunta kehittyi ehkä muuta Venäjää nopeammassa tahdissa, mutta maaseutu hallitsi silti Suomen tuotanto- ja väestörakennetta ja kytki Suomen askeleen lähemmäksi Venäjää ja itäistä Eurooppaa kuin nopeammin uudenaikaistunutta läntistä Eurooppaa.
Kuisma käyttää kirjassaan oivasti monia eri lähteitä ja tuo esiin teräviä näkemyksiä myös tavanomaisen historiankirjoituksen ulkopuolelta.
Suomi kasvoi 1900-luvun alussa pois roolistaan Pietarin rauhallisena ja vähään tyytyväisenä suojavyöhykkeenä. Nääntyneestä rajamaasta oli kasvanut omaa kansantalouttaan, teollista kykyään ja valtiotaan menestyksellä rakentava kansakunta. Vuoden 1809 Suomi oli ollut kurja voittomaa, vuosisadan lopulla keisarillisen suurvallan edistynein osa.
”Ongelmallista tilanteessa oli, että ´ei Suomesta ollut tarkoitettu etuoikeutettua talousaluetta, kilpailijaa, riistäjää, kapitalistisen Venäjän vihollista´, kuten Paavo Haavikko luonnehtii.”
Ajan myötä pienen kansakunnan oma kansallisuustunne ja vapaudenkaipuu törmäsi jätti-imperiumin oman hallinnon virtaviivaistamispyrkimyksiin ja vahvistuneeseen kapitalismiin.
Lopulta saatiin Eurooppaan sotia
Vaikka yksinkertaistukseni on naiivi, voidaan sanoa, että Venäjän nykyisen putinistisen politiikan yksi seuraus on ollut suomalaisten ja venäläisten kohtaamisen hidas näivettyminen. Maataloustuotteita koskevat myyntikiellot ovat yksi asia, toinen suora seuraus on venäläisten hiipunut matkailu.
Kaupan alalla ja matkailussa ovat viime aikojen tiedot olleet lohduttomia, kuten YLEn uutisessakin kerrottiin tax-free -kaupasta.
Suomalaisen metsäteollisuuden ja paperi- ja sellufirmojen historian erinomaisesti tunteva ja aiheesta paljon kirjoittanut Kuisma kuvaa kirjassaan hyvin sen, kuinka teollisuusmiehet onnistuivat yhdistämään voimansa. Pitäen lähtökohtana omia vahvuuksiaan: alhaisia raaka-aineiden hintoja ja palkkoja, suomalainen paperiteollisuus teki heti itsenäistymisen jälkeen täyskäännöksen Venäjältä länteen.
Tässä auttoi myös Venäjältä saatu liikesivistys. Synnytettiin vientikartellit, joilla mentiin aina 1990-luvun taitteeseen asti. Metsäteollisuus vahvisti viennillään Suomen yhdentymistä länteen. Myöhemmin voidaan varmaan sanoa saman tempun onnistuneen Nokialta. Myös mentaalisesti.
Yhdentymistä, yhdenmukaistumista, erkaantumista
Neuvostoviennin “kulta-ajoista” kertovat edelleen myös Koneen hissit monissa tärkeimmissä rakennuksissa Venäjällä.
Kuisma muistuttaa, että putinilainen restauraatio laittoi valtion toimimaan suhteellisen säännönmukaisesti ja ennakoitavasti. Suosittujen suurkapitalistien alapuolella kehkeytyi vaurastuva keskiluokka. Pelisääntöjen vakiintuessa yritykset rohkenivat sijoittaa Venäjälle.
Paradoksaalinen sanonta 2000-luvun alkuvuosina oli, että Venäjällä ollaan kiinnostuneita siitä, miten Ladan saa vaihdettua volkkariin ja kenties vielä Golfista Passatiin. Kehitys varsinkin suurissa kaupungeissa oli huimaa.
Paljon on kuitenkin ehtinyt tapahtua. Jos nyt hiljaa kehitystä seuraava keskiluokka avaa suunsa voi olla, että uskoa Venäjään investointeihin saadaan jälleen kerrytettyä parempiin aikoihin pääsemiseksi. Venäjän liberalisoitumista jarruttavat paitsi kansalaisten vapauksia rajoittavat lait myös elämäänsä tyytyväiset ihmiset. Venäjälle ei sen suuntaa sanella.
Tällä haavaa Venäjä on ”luottokelvoton” isoille ja kansalaistason investoinneille. Syy on sen oma. Vaikuttaja-agentit toki toimivat kaikkialla maailmassa. Venäjällä on korkean luokan ystäviä niin valtioiden kuin yritysten johdossa.
Samaan aikaan kehityksen kanssa on kulisseissa käyty kovaa taistelua niin Venäjää hallitsevien tšekistien eli voimaministeriöiden ja suurten valtiollisesti tärkeiden strategisten omistuksien hallinnasta.
Monikulttuurinen Venäjä puhuttelee
Venäjä on valinkauhassa. Optimistit näkevät asian toisin kuin realistit tai ne, joiden mielestä Venäjä voi saavuttaa muutaman vuosikymmenen kuluttua uudelleen jonkinasteisen demokraattisen päätöksenteon mallin.
Toisaalta kukaan ei voi varmasti tietää, onko autoritaarisen komennon malli tullut jäädäkseen pidemmäksi aikaa, koska Venäjän koko olemassaolo halutaan peilata läntisen sivistyksen vastavoimana.
Suurimmalle osalle suomalaisia Venäjä on aina ollut outo ja kulttuurisesti kaukana. Syvä kulttuurikuilu erottaa Venäjän meistä. Hassua kyllä rajamme on myös länsimaisen ja itämaisen ajattelun välillä.
Monikulttuurinen Venäjä on monessa suhteessa ajattelultaan kollektiivinen maa. Se näyttää asettuvan johtajansa taakse. Toki samaan aikaan ei ole olemassa yhtä Venäjää; on monia Venäjiä — vierekkäin, lomittain ja erikseen. Venäjänmaalla on myös monia maita ja kansoja, jotka eivät ole Venäjää.
Todennäköisesti emme löydä yhteistä kieltä pitkään aikaan. Vaikka venäjäläiset ovat olleet vuosisatoja jo hyvin eurooppalaisia tai länsimielisiä, miten asian haluaakaan ilmaista, valtion johto on kammennut maata toistakymmentä vuotta toiseen suuntaan.
Ison Venäjän yhdenmukaistamispaineet suhteessa pieneen Suomeen ovat Kuisman mukaan ilmentäneet enemmän historiallista säännönmukaisuutta kuin poikkeamaa: “Vahvat systeemit muokkaavat heikompia omanlaisikseen tai ainakin käyttöjärjestelmiltään sopiviksi. Heikommat sopeutuvat tai tuhoutuvat elleivät pysty eristäytymään.”
Vallitsevan tilanteen vuoksi ja siitä johtuvasta yleisestä näköalattomuudesta huolimatta professori Kuisman kirja on piristävää luettavaa. Yksi aika ja sen johtajat kestävät vain hetken. Kirja summaa historian syklit ja hienon kertomuksen monen tekijän vaikutuksesta jokaisen suomalaisen elämään. Venäjän kauppa on meidän kohtalomme. Toivottavasti se kehittyy taas pian suotuisasti.