Kiinnitetty postaus
Kirja-arvio: Juha-Matti Ritvanen – Mureneva kulmakivi
Presidentti Koivisto oli ulkoministeriötä pidättyvämmällä kannalla.
”Ei ole meidän asiamme todeta Neuvostoliiton olevan elossa tai kuollut”, hän tokaisi pääministeri [Esko] Aholle.
Koivisto ei halunnut Suomen puuttuvan itänaapurin sisäiseen tilanteeseen, jollaiseksi Venäjän tunnustaminen olisi voitu tulkita.
**
Tutkija Juha-Matti Ritvanen (s. 1984) oli seitsemänvuotias, kun Neuvostoliitto hajosi. Sodan käynyt presidentti toimi nuoren pääministerin kanssa kokemukseensa nojautuen. Naapurimaan sisäinen vallanjakokamppailu vaikutti myös ulkomailla.
Aikalaistulkinnoista edetään kohti historian tutkimusta. Kokonaiskuva vuosien 1989–1992 tapahtumiin avautuu journalistista huisketta ja mielikuvia enemmän, kun aiheeseen tarrautuu tutkija, joka ottaa haltuunsa historian alkuperäislähteiden avulla.
Vieläkin tuntuu kutkuttavalta lukea siitä, miten vuosikymmenten jälkeen koitti vihdoin aika, jolloin Suomen valtiojohto pystyi irrottamaan maan KGB:n ohjauksesta, yhteydenpidosta naapurimaan Suomeen lähettämään käskynhaltijaan, residenttiin, ja siirtymään normaaliin valtioiden väliseen kanssakäymiseen.
”Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen Koivisto pystyi nopeasti murtamaan vuosikymmeniä vakiintuneen instituution, jonka puitteissa Suomen ja Neuvostoliiton suhteita oli hoidettu sodasta saakka, vuodesta 1956 suoraan tasavallan presidentin ja tiedustelun residentin kesken. Tammikuun 1992 merkitys käännekohtana korostuu, kun sitä tarkastelee Suomen Eurooppa-politiikan suunnanmuutosta vasten. Siihen asti Suomen virallinen linja oli vahvistaa ja pysytellä puolueettomuuspolitiikan mukaisella linjalla ja pitäytyä EY:n varsinaisen jäsenpiirin ulkopuolella. Eta-sopimus oli saatava aikaan, koska se oli turvallinen vaihtoehto siinä tapauksessa, että muut vaihtoehdot jäisivät toteutumatta.”
Lyhyitä askelia vaikka muut juoksevat
Uusi muotoutumassa oleva naapurimaa – Venäjä – oli 1990-luvun taitteessa erilainen suurvalta kuin Neuvostoliitto, jonka hajoaminen herätti – syystä – huolta.
Ennustaminen kävi hankalaksi.
Muutaman vuoden ajan näytti siltä, että Venäjä ei nähnyt Natoa eikä Euroopan yhteisöä vihamielisinä liittoutumina. Venäjä jopa vihjaili kiinnostuksestaan pyrkiä sotilasliiton jäseneksi, ja tuki Suomen pyrkimystä EU:n edeltäjän EY:n jäsenyyteen.
Taitavissa hyppysissä historiankirjoitus hengittää tekijöidensä kanssa antaen arvoa, ymmärtäen ja suomien tehtyjä ratkaisuja perustellun tasapuolisesti.
Naapuriamme muuttivat monet samanaikaiset murrokset: hallitsemista ravistelivat kansalaisten teoiksi muuttuneet toiveet vapaammasta ilmapiiristä. Tuulahdukset reuna-alueilta tuntuivat Moskovassakin.
Aikalaisena olen itsekin ihmetellyt Suomen ulkopoliittisen johdon ”hidasta” reagointia 1980-luvun lopulla nopeutuneeseen kansainvälisen järjestelmän muutosprosessiin.
Ritvasen tutkimus käy käsiksi siihen, ketkä päättivät ja olivat mukana suunnittelemassa Suomen ulkopoliittisia linjauksia. Ajan henkeä voi aistia sanomalehtien kirjoituksista ja muistelmista, mutta valtiovallan reagoinnin hitauden arviointi vaatii paljon enemmän tietoa.
Ritvanen siteeraa pitkäaikaista ulkopolitiikan vaikuttajaamme ministeri Max Jakobsonia, joka kirjoitti jo vuonna 1992: ”Emme uskoneet muutoksiin, koska emme halunneet niitä.”
Hyvä muistutus asioista mielestään perillä oleville on myös professori Matti Klingeltä otettu lainaus siitä, miten Suomen ratkaisut tehtiin yksi kerrallaan ja haparoiden.
”Menneisyyden kuvauksen suurin ongelma on jälkiviisaus, tiedämme ’miten sitten kävi’, mitä kuvauksen kohteena ollut aika ei tiennyt. Sen edessä oli monta mahdollisuutta, ei vain se mikä toteutui.”
Koivisto arvosti Gorbatšovia
Ritvanen kirjoittaa, että hänen väitöskirjaansa perustuvan teoksen kiinnostavaa aineistoa on erityisesti Mauno Koiviston ja neuvostojohtaja Mihail Gorbatšovin yhteydenpito – kasvokkain ja kirjeiden välityksellä. Koiviston yksityisarkisto käsittää presidentin itsensä laatimia muistiinpanoja ja analyyseja.
Koivisto jatkoi pitkään toiveikkaana Gorbatšovin vallassa pysymisen suhteen. Presidenttimme vaikuttui neuvostojohtajan rauhallisuudesta.
Vuonna 1991 oli aihetta myös optimismiin, kun vaikutti siltä, että Gorbatšovin asema vahvistui naapurimaan kiivaan poliittisen turbulenssin oloissakin.
Neuvostoliitto natisee vuonna 1991 – linkkejä tv-uutisten juttuihin Moskovasta elo-syyskuussa.
Gorbatšov näytti edelleen vievän maataan ”sosialidemokraattisempaan suuntaan”, ja tämä sai sovittua Neuvostoliiton tasavaltojen kanssa liittosopimuksen allekirjoittamisesta.
Koivisto ei arvostanut suuremmin Boris Jeltsiniä, joka oli vuosikymmenen taitteessa noussut naapurimme mahtimieheksi.
”Ensitapaaminen Jeltsinin kanssa ei ollut tehnyt Koivistoon kummoista vaikutusta. Hän totesi Gorbatšovin pitävän Jeltsiniä populistina, mihin arvioon näytti yhtyvän. Koivisto uskoi, että Venäjä pyrki käyttämään Suomea Neuvostoliiton sisäisessä kamppailussa tavalla, joka ei paljon poikennut Baltiasta. ’Venäjä näyttää pyrkivän tilanteeseen, jossa se olisi valtio valtiossa, ja Suomenkin rajalla olisi sekä Neuvostoliiton että Venäjän tulliasemat’, presidentti sanoi kenties puolileikillään. [Muistio Koivisto-tapaamisesta 1.7.1991. PA, AAA, muistiot B. i; Mainio 2019, 424-425.]”
Presidentinlinnassa valtiovieras vaihtui, mutta hyviä välejä ei ole uhannut mikään. Ei 1990-luvun alussa niin kuin ei tänäänkään.
Koivisto muistelee: ”Puheen lopuksi sanoin venäjäksi: ’Kallis ystävä, Boris Nikolajevitsh, otetaan ryyppy!’ Tästä Jeltsin ilahtui kovasti ja sanoi olevansa iloinen, että olen myös hänen ystävänsä, enkä vain Georgen.”
Jeltsinin alkoholismi paheni ja hänen populisminsa ajoi kestämättömään politikointiin. Jälkeenpäin arvioiden Venäjän johtaja sortui huonoihin kompromisseihin vallanjaossa taistelevien kesken. Samoin kävi Gorbatšoville.
Entinen esimieheni ulkoministeriössä, Markus Lyra arvioi vuonna 1991, että oli harhaa luulla Venäjän olevan muuttumassa länsimaaksi.
Malli tuli pikemminkin hakea kehitysmaista.
”Hän arvioi, että aineellisessa ahdingossa Venäjä olisi ’hyvin altis populistiselle tai puolifasistiselle joukkoliikkeille’. Mikäli Jeltsin haluaisi pysyä vallankahvassa, olisi hänen myös täytettävä NKP:n aiheuttama aatteellinen tyhjiö. Uusi aate tulisi arvatenkin olemaan venäläisyyden korostaminen. ’Tällä uusvenäläisyydellä’ saattoi Lyran mukaan olla merkittävä vaikutus tilanteeseen Baltiassa.”
Leningradin turvallisuus ja YYA-työkalu
Ikäpolveni suomalaisille tehtiin selväksi se, että rauhallisten olojen jatkuminen Pohjolassa on puolueettomuuspolitiikkaa ja YYA-sopimus. Ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta haluttiin pitää kiinni vähintään niin kauan kuin Itä-Euroopassa alkanut myllerrys kestäisi.
Ritvanen muistuttaa siitä, kuinka poliitikot välttelivät tutun järjestelmän avaamista: ulkoministeri Pertti Paasio (sd.) arvioi sopimuksen uudistamisen saattavan ”kiinnittää Suomeen epäedullistakin ulkopoliittista huomiota ’ja välittää’ sellaisia signaaleja maailmalle, mitä ei ole ollut tarkoitus lähettää.”
Myös Paasion puoluetoveri Paavo Lipponen (sd.) arvioi Ritvasen mukaan, että YYA-sopimusneuvottelujen avaaminen herättäisi turhaa spekulaatiota Suomen asemasta ja politiikasta. ”Suomi rinnastettaisiin lännessä hanakasti Itä-Euroopan maihin, jotka pyrkivät pois Neuvostoliiton etupiiristä.”
Suomen Moskovan-suurlähettiläs Heikki Talvitie vertasi tilannetta keskusteluun Suomen ulkopolitiikasta 1920-luvulla, jolloin niin sanotun reunavaltioyhteistyön tarkoituksena oli ollut saada Suomi liittoutumaan Baltian maiden ja Puolan kanssa Neuvostoliiton uhkaa vastaan.
Talvitie pohti sitä mahdollisuutta, jos Suomi joutuisi joskus neuvottelemaan sopimusta Leningradin turvallisuudesta, niin voitaisiinko ilman tätä välinettä saavuttaa parempi lopputulos suvereenisuutemme ja itsenäisyytemme kannalta.
”Samaa mieltä oli ulkoministeriön toimistopäällikkö René Nyberg, joka tokaisi brittikollegalleen: ’Miksi Suomen pitäisi liittyä Itä-Euroopan ja Baltian maiden joukkoon, johon se ei kuulu, maiden, jotka nyt pyrkivät Moskovassa avaamaan 1940-luvun neuvottelut. Suomi on tyytyväinen asemaansa ja tyytyväinen suhteisiinsa Neuvostoliittoon’. Nybergin mukaan YYA-sopimuksen esille ottaminen ’heti Gorbatshovin vierailun jälkeen koettaisiin Neuvostoliitossa vihamieliseksi toimeksi’ ”. [Nybergin muistio keskustelusta lähetystöneuvos Graham Handin kanssa 22.2.1990. UMA, 18.41 NLO, YYA-sopimus Suomi-Neuvostoliitto, v. 1990.]
Venäjänkielisten asema
Venäjä ei ole miehittänyt Suomea. Vaikka, kuten professori Timo Vihavainen on omissa teoksissaan todennut, Venäjän varjo on toki ollut myös Suomen yllä. Mutta lopultakin se merkitsee jotakin aivan muuta kuin todellinen Venäjän valta olisi eri historian vaiheissa merkinnyt.
Varovaisuus on kannattanut.
Ulkopolitiikan tarkoituksena on hoitaa maan asioita ulkomailla, ei nostaa sisäpolitiikkaa kansainväliseen tai kahdenväliseen keskusteluun.
Koiviston tavatessa presidentinlinnassa 29. päivä elokuuta vuonna 1991 Baltian ulkoministerit: Viron Lennart Meren (oik.) ja Latvian Janis Jurkansin (vas.) sekä Liettuan Algirdas Saudargasin, nämä ilmoittivat valmiutensa soveltaa tulevissa idänsuhteissaan Suomen mallia.
”Me haluamme itsenäisyyden, mutta myös hyvät suhteet Neuvostoliittoon ja Venäjään.”
Keskustelun aikana Koivisto kertoi Ritvasen mukaan yhden lempianekdooteistaan, joka koski Stalinin toimintaa ennen ja jälkeen tämän valtaannousun.
”Stalin lausui vuonna 1945, kun puna-armeija valtasi Port Arthurin, että nyt on Venäjän armeijan häpeä vuodelta 1906 pyyhkäisty pois. Ilmeisesti Stalinin mieleen ei tullut lainkaan se, että hän itse oli ollut vallankumouksellisella toiminnallaan vaikeuttamassa Venäjän armeijan toimintaa ja siten aiheuttamassa sen häpeää. Selitys on se, että roolit olivat vaihtuneet.”
Koivisto ei Ritvasen mukaan selittänyt, mitä hän tahtoi Neuvostoliiton historiasta haetulla esimerkillään sanoa. Hän kaiketi halusi välittää varoituksen sanoja itäisen naapurin uudesta valta-asetelmasta.
Koivisto uumoili, että Jeltsinin päästyä tukevasti vallankahvaan Venäjän suopea asenne Baltian maihin muuttuisi.
Uudelleen itsenäisyytensä saaneisiin Baltian maihin jääneet venäjänkieliset ovat vielä 30 vuotta myöhemminkin kätevä painostuksen väline silloin kun isompi naapuri haluaa korostaa jotain näkemystään.
Karjalan pelloilla vilja heilimöi
Koiran leuat sanovat, että historia ei koskaan toistu, mutta historioitsijat kierrättävät samoja tarinoita. Jotkut kansalliset kysymykset tuntuvat elävän ikuisesti.
Suomessa karjalaisten kohtalo hiertää vuodesta toiseen.
Ritvanen käsittelee seikkaperäisesti vuosikymmenien ajan mukana olleen keskustelun purskahdusta hänen tutkimusajankohtanaan.
Kun Suomi kerran tulkitsi uudelleen Pariisin rauhansopimusta, alettiin elätellä toiveita rauhansopimuksen alueluovutusten voivan tulla samalla tavalla tarkasteltavaksi kuin aserajoituksetkin.
Monet suomalaiset katsoivat sopivan ajan koittaneen Karjalan palauttamiseksi, eivätkä vaatimukset laantuneet, vaikka vuonna 1991 Koivisto yritti lopettaa keskustelun rajojen muuttamisesta toteamalla Uuden Suomen haastattelussa, että emme menettäneet Karjalaa minkään salaisen pykälän perusteella, vaan olimme hävinneet alueen kahdessa sodassa.
”Kun jotkut Karjala-intoilijat sanovat, että meidän pitäisi ostaa Karjala, niin minä olen sanonut, että meillä ei ole siihen varaa. Minä toivoisin, että teidän tahollanne ymmärrettäisiin, että meillä tällaista keskustelua käydään ja että me emme siihen voi puuttua, se ei asiaa paranna. Ja kun me käymme neuvotteluja EY-jäsenyydestä. Meille on hyvin tärkeätä, ettei meillä ole avoimia kysymyksiä naapurin kanssa.”
On helppoa ymmärtää se, miksi Karjala-kysymys oli kiusallinen. Harva suomalainen jaksaa muistaa, että kun oma väki lähti evakkoon, Karjala asutettiin uudelleen. Suurin osa asukkaista tuli Valko-Venäjältä ja Ukrainasta.
Muuttumattomat rajat
Suomessa on hyvästä syystä mietitty myös sitä, millaisia vaikutuksia rajojen muuttamisesta haikailulla oli uutta perussopimusta sorvattaessa.
Yksinkertaistaen kyse oli siitä, että vanhentuneen YYA-sopimuksen sijaan haluttiin sopimus, jossa maamme voisi itse määrittää oman puolueettomuutensa ja estää itänaapurin mahdollisuus pyrkiä sopimuksen nojalla tulkitsemaan tai määrittämään sitä.
Diplomatian ja virallisen sopimusjärjestelmän tarkoitus on toimia kaikissa oloissa.
Vuonna 1991 vaadittiin kykyä ja taitoa virkamiehiltä. Kesken sopimusneuvotteluiden tilanne muuttui oleellisesti, kun vallankaappausyritys Moskovassa vei lopulta pohjan myös Suomen ja Neuvostoliiton välisestä sopimuksesta.
**
”Kahden väliset idänsuhteet pohjana kaikelle
Suomen aloitteesta sopimukseen otettiin artikla, jonka tavoitteena oli lisääntyvien yhteyksien pohjustaminen Venäjällä asuvien suomalaisten ja suomensukuisten kansojen kanssa.
Suomessa ajateltiin, että vähemmistöartiklan sisällyttämistä Suomen ja Venäjän väliseen sopimukseen ja lähialueyhteistyötä olisi käytetty ulkopoliittisen johdon välineenä hillitä Karjala-keskustelua.
Hallitus saattoi vedota siihen, että se pyrki kehittämään rajan yli tapahtuvaa lähialueyhteistyötä ja huomioi suomensukuiset kansat uudessa sopimuksessa.
”Venäjän puolella ei ollut tähän vastaväitteitä, mutta sen ehdotuksesta artiklaan merkittiin vastavuoroisuus, vaikka Suomessa asuvia venäläisiä, jotka olivat suurelta osin maahanmuuttajia, ei voinut suoraan verrata Neuvostoliitossa asuviin suomalaisiin ja suomensukuisiin, jotka ovat historiallisia kansallisia vähemmistöjä.”
Suomen ja Venäjän sopimuksen vähemmistöartikla on jälkeenpäin saanut osakseen myös kritiikkiä.
Ritvanen toteaa, että lähdeaineiston perusteella ulkoministeriössä kiinnitettiin huomiota 10. artiklan mahdollisiin seurannaisvaikutuksiin kesällä 1992. Vähemmistökysymys odotti pinnan alla ja jo syksyllä 1992.
Venäläisdiplomaatti Sergei Karaganov, joka oli siirtynyt Neuvostoliiton ulkoministeriön palveluksesta Moskovan Eurooppa-instituutin tutkijaksi, esitti, että ”lähiulkomaiden” etnisiä venäläisiä pitäisi käyttää Venäjän ulkopolitiikan välineenä.
Lähiulkomailla tarkoitettiin entisiä neuvostotasavaltoja ja Venajän naapurimaita, joihin liittyi venäläisen näkemyksen mukaan Venäjän erityisiä oikeuksia ja intressejä.
”Karaganovin mielestä Venäjän tulisi tavoitella kansainvälistä hyväksyntää esiintymällä ihmisoikeuksien ja vähemmistöjen oikeuksien varjelijana entisen Neuvostoliiton alueella, etenkin Virossa ja Latviassa. Karaganov työskenteli sittemmin vaikutusvaltaisen ulko- ja puolustuspoliittisen neuvoston puheenjohtajana vuosina 1992–2012. Hän toimi myös sekä on myös Jeltsinin että Vladimir Putinin neuvonantajana.”
Ritvanen arvioi, että arkistolähteistä tai ulkoministeriön virkamiesten haastatteluista ei löydy viitteitä siitä, että Suomen ja Venäjän sopimuksen vähemmistöartikla olisi ollut peräisin ”Karjalan liitosta ja sen tukijoukoilta eduskunnasta” kuten tutkija Juhani Suomi on väittänyt.
”On kuitenkin perusteltua otaksua, että artiklan syntyyn myötävaikutti keskustelu Karjalan palauttamisesta, jota Karjalan liitto oli viritellyt ahkerasti.”
Suomi arvosteli ulkoministeriön poliittista osastoa siitä, ettei se huomioinut vähemmistöartiklan mahdollisia seurannaisvaikutuksia riittävän tarkasti.
Suomen sanoin ”tuijotettiin liiaksi venäläisten silloin vielä vähäiseen osuuteen Suomen kokonaisväestöstä eikä sanamuodon Venäjälle avaamia poliittisia mahdollisuuksia näytä oivalletun lainkaan”.
Hän viittasi siihen, että sopimuksen 10 artikla saattoi antaa Venäjälle jonkunlaisia mahdollisuuksia puuttua Suomen sisäisiin asioihin maassa asuvan venäläisen vähemmistön kautta.
Lukijan kannattaa pitää mielessä, että venäjänkielisten kohtelulla ulkomailla on sittemmin perusteltu myös väkivaltaa esimerkiksi Georgiassa ja Ukrainassa, jossa Venäjä on ollut osapuolena sotatoimiin, vaikka se vähätteleekin omaa merkitystään muuna kuin ”rauhanturvaajana”.
Historiasta perusteluja päätöksiin
Ritvanen kirjoittaa, että Neuvostoliitto/Venäjällä oli ja on Euroopassa useita riidanalaisia raja-alueita, joiden kannalta Karjalan luovuttaminen olisi luonut vaarallisen ennakkotapauksen.
Parhaimmillaan historioitsijat kykenevät kertomaan mihin on milloinkin pyritty, ja mitä lopputuloksen vuoksi voidaan odottaa tapahtuvaksi. Ennustamiseen historiakaan ei taivu.
Suomen ja Venäjän valtiolliset perussopimukset allekirjoitettiin Helsingissä 20. tammikuuta 1992.
Poliittisen sopimuksen allekirjoittajina olivat pääministeri Esko Aho ja varapääministeri, valtiosihteeri Gennadi Burbulis. Suomen ja Venäjän perussopimukseen otettiin samat rajoja ja turvallisuustakeita koskevat artiklat kuin hny-sopimustekstiin eikä niitä Suomen ja Venäjän välisissä neuvotteluissa käsitelty uudelleen.
[Asetus Venäjän federaation kanssa suhteiden perusteista tehdyn sopimuksen voimaansaattamisesta ]
Uudelle sopimukselle annettiin nimeksi Sopimus suhteiden perusteista (sp-sopimus). Samassa yhteydessä allekirjoitettiin taloudellista yhteistyötä ja lähialueyhteistyötä koskevat sopimukset. Sopimus kaupasta ja taloudellisesta yhteistyöstä korvasi vuonna 1947 Neuvostoliiton kanssa solmitun kaupallisen perussopimuksen ja siihen perustuneet muut sopimukset.
Lähialuesopimus sääteli Suomen ja Venäjän yhteistyötä Murmanskin, Karjalan ja Pietarin alueiden kehittämiseksi.
Ritvanen kirjoittaa, että sopimusten allekirjoittamisen jälkeen Koivisto ja Burbulis kävivät venäjäksi puhelinkeskustelun Jeltsinin kanssa.
”Koiviston tervehdittyä Jeltsiniä ja kysyttyä tämän vointia Jeltsin puhkesi valittamaan tilanteen vaikeutta Venäjällä. Samalla hän vakuutti olevansa optimistinen ja varma voitosta. Venäjä oli lähtenyt uudistusten tielle ja vaikka eteneminen oli raskasta tuin taakkaa perässään kiskoisi, Jeltsin uskoi kansan kestävän jotenkuten tämän vaikeimman vuoden.”
**
Suomenmaa: Väitös – Suomi ei ollut kylmän sodan päättymisen murrosvaiheessa passiivinen ajopuu vaan aktiivinen toimija
Suomen Kuvalehti: Tehtaankadun uusi aika