Kirja-arvio: Itsenäisyyden ilmansuunnat

Poikkeuksellisen diplomaatin pitkä ura on kertomisen väärtti. Suurlähettiläs Heikki Talvitie on ahkera puhuja ja esiintyjä, edelleen. Takanaan 40-vuotinen kokemus. Toimittaja Risto Repo on istunut kauan Talvitien kanssa. He ovat tavanneet Moskovassa ja olleet yhdessä töissä Tukholmassa. Kirjassa heidän tarinansa kulkevat lomittain. Välillä jopa yhdessä.

Repo käy Talvitien kanssa keskustelun kuin jatkaisi siitä, mihin he päätyivät vuonna 1992. Tuolloin Suomen viimeisenä Neuvostoliiton- ja ensimmäisenä Venäjän-suurlähettiläänä ollut Talvitie oli Suomen Kuvalehden juttua varten useita kertoja Revon haastateltavana. Keskustelu tätä kirjaa varten alkoi syksyllä 2014.

**

Kirjan Itsenäisyyden ilmansuunnat (Auditorium) aiheena ei ole yhtään sen pienempi asia kuin itsenäinen Suomi Venäjän naapurina: yksityiskohtaisempia aiheita ovat suurvallan etupiiripolitiikan ymmärtäminen, Talvisota tietoisesti isolla T-kirjaimella ja Puola sekä Ruotsi. Kaikki ilmansuunnat koetetaan ottaa huomioon. ”Purjehtija ei arvota, ei syyllistä säätä ja tuulen suuntaa, mannerten muotoja, aaltojen korkeuksia, virtausten vauhtia, kuun ja tähtien asentoja: Hänen on otettava ne huomioon omasta tahdosta riippumattomina tekijöinä.”

Kielikuva on vanha mutta osuva. Kun väki alkoi kerääntyä maailman risteilyaluksen toiselle laidalle, Heikki Talvitie kipusi omalle reelingilleen. Talvitie on realisti. Diplomatiaa on harjoitettava realiteettien, eikä kuvitelmien pohjalta. Suurlähettiläs miettii, etteivät suomalaiset oikein ota Venäjää Venäjänä.

”Aina se on joko pimeys tai valo. Tosin niin venäläiset mielellään itsekin itsensä näkevät.”

**

Muutos Euroopassa, Neuvostoliiton hajoaminen, vuonna 1991 oli joidenkin näkemysten mukaan historian loppu, joka vei monen suomalaisenkin ajatukset pois tutuksi tulleesta idänpolitiikasta. Naapurin koon muutokset eivät Talvitien mielestä muuttaneet läheisyyden ja koon sanelemia perusehtoja:

”Jos Suomen tilannetta verrataan Keski-Euroopan tilanteeseen, niin Keski-Euroopassa tilanne muuttuu hyvin radikaalisti, kun neuvostojoukot poistuvat Keski- ja Itä-Euroopasta. Suomen osalta tilanne ei muutu mihinkään, koska Leningrad ei vetäydy mihinkään. Oli se Pietari tai Leningrad, se on meidän turvallisuuspolitiikkaamme voimakkaimmin vaikuttava fakta tällä alueella. Ja se toinen fakta on Suomen itsenäisyys.”

Nyt elämme maailmassa, jossa Venäjää painostetaan pakotteilla. Talvitie ei usko, että länsi kestää loputtomiin sitä, että EU-maiden taloutta rokotetaan pakotteilla. Pakoterintamassa suurvaltain ja Venäjän konflikti on meidän rajallamme.

”Se, että Suomi on pakotteilla siirtänyt täysimääräisesti lännen suurvaltain ja Venäjän välisen konfliktin Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin, tulee jatkossa merkitsemään sitä, että pakotteiden poistuttuakin niiden kertautumismahdollisuus nostaa Venäjän maariskin suomalaisille yrityksille tasolle, jolla tulee olemaan erittäin kielteiset vaikutukset Suomen kaupallisiin suhteisiin Venäjän kanssa.”

**

Suomi ei ollut vielä ollut itsenäisenä 50:tä vuotta, kun Talvitiestä tuli virkamies.

Ulkoministeriö, presidentti Urho Kekkosen ministeriö, veti nuoren Talvitien virkauralle. Yliopiston opinnot tähtäsivät vain diplomaatin töihin.

Talvitie muistelee, että 1960-luvulla ei ulkopolitiikan kuvioita sotkettu vaan ulkoministeriö valvoi, että kansainväliset asiat saatiin hoidettua. Talvitie viittaa nykyisiin lapsiongelmiin, joiden ratkaisuissa on aiheutettu maiden välisiä sotkuja, ihmisille ahdinkoa. Haaskattu hupenevia resursseja.

Monessa mukana ollut Talvitie on tehnyt useamman uran. Ulkoministeriöstä hän jäi eläkkeelle vuonna 2002, mutta jatkoi EU:n erityisedustajana Etelä-Kaukasiassa jo vuonna 2003.

Talvitie tuntee kriisien taustoja ja ymmärtää, miksi Venäjä toimii omalla tavallaan ja pyrkii ratkaisemaan ongelmiaan, niin jäätyneitä konflikteja kuin Ukrainan sodan vuoksi avoimia kysymyksiä yhdessä lännen kanssa siten, ettei sen asemia heikennetä.

”Tähän länsi ei ole ollut halukas.”

Talvitie muistuttaa, että Venäjä on ollut valmis käyttämään sotilaallista voimaa tilanteissa, joissa sen asemia pyritään horjuttamaan voimapolitiikalla.

**

Diplomatia on Talvitien mielestä analyyttista harkintaa. Analyysin tekijän, sen enempää tutkijan kuin diplomaatinkaan, ei pitäisi ryhtyä suosittelemaan poliitikoille sellaista mikä heidän omasta mielestään on tavoiteltavaa ja ehkä mukavaakin.

”Ja jos näin pääsee käymään, niin sekä se mahdollisuuksia ymmärtämätön tai ei huomioiva diplomaatti tai tutkija ovat aika hyödyttömiä.”

”Ihminen ei muutu, mutta ihmisten välisiä suhteita voidaan muuttaa.” Mika Waltarin sitaatti toistuu Revon mukaan usein Talvitien puheissa ja teksteissä.

Historia on symbolien tulkintaa. Talvitie kertoo, kuinka oli vuonna 2008 ennakoinut, että tuuli oli kääntynyt. Se että Moskovassa järjestettiin tauon jälkeen sotilasparaati, osoitti maan olevan valmis voiman käyttöön. Venäjä esitteli aseitaan, ei ehkä hyökätäkseen vaan osoittaakseen, että asein voidaan myös vastata. Muutamaa kuukautta myöhemmin tuli Georgian ja Venäjän lyhyt sota.

Talvitie muistuttaa että ilmatilasta voi lukea samaa kieltä.

”Ihan samanlainen näyttö ovat nämä Venäjän ikivanhat ydinpommittajat Suomenlahden yläpuolella. Tahdotaan kai sanoa, että tällaistako Kylmän sodan maailmaa halutaan takaisin, ja sanotaan se sotilaiden kovalla kielellä.”

**

Diplomatiassa on kyse paitsi merkkien oikein lukemisesta myös kansainvälisten sopimusten ylläpitämisestä. Suomen YYA-kieli oli Talvitielle tuttu työkalu, vaikka hän kertoikin Revolle, kuinka tulkitsi sopimuksen omalla tavallaan jo aloittaessaan diplomaattina. Talvitie kertoo järkeilleensä ministeriön kypsyyskokeessa, että rauhantila on Suomen ja Neuvostoliitto/Venäjän välillä molemmille edullisin tila.

Venäjä ei ole pääsääntöisesti Suomen itsenäisyyttä vastaan. Paasikiveläinen ajatus on kirjan pohjana: Stalinin Neuvostoliitto oli ulkopolitiikassaan jo ideologiansa puolesta laajentumishaluinen. Suomi ei olisi voinut estää miehitysyritystä.

Vapaussotamme, Talvisota, oli eri juttu.

YYA-sopimus olisi UM:n kokeen laatijoiden mukaan pitänyt ymmärtää Suomelle pelkästään vahingolliseksi.

Revon taitavasti rakennetussa tekstissä kirjautuvat monet huomiot siitä, kuinka Talvitie on pohtinut myöhemminkin ristiriitaisuuksia Suomen ulkopolitiikassa. Toisaalta pysyttelemistä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella ja toisaalta läntisesti ymmärrettyjen kansalaisvapauksien soveltamista.

**

Talvitien diplomaatin taidot ja henkilökohtainen panos esitellään kirjassa useasta kulmasta. Kun Neuvostoliitto natisi ja Venäjä oli ottanut paikkansa, Suomessa puuhattiin edelleen uutta HNY (Hyvän naapuruuden ja ystävyyden) –sopimusta. Ulkoministeri Paavo Väyrynen (kesk.) oli tulossa allekirjoittamaan sopimusta Moskovaan, mutta Talvitie sai perille viestin, ettei vierailu ollut järkevää.

”Tässä tapauksessa ´minun pelini´ oli, että sille, että Väyrynen ei tule, ja että Suomen ja Neuvostoliiton välille ei tehdäkään uutta sopimusta, oli hankittu siunaus sekä Suomesta että Venäjältä että Neuvostoliitosta, se oli kolmikantayhteisymmärrys. Meillä oli edelleen suhteet kaikkiin suuntiin riippumatta siitä, mitä käytännössä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Mutta meillä ei ollut myöskään rasitteena jotain uutta sopimusta sellaisen tahon kanssa, joka mahdollisesti kohta kokonaan lakkaisi olemasta.”

**

Olen pitänyt itseäni jonkinlaisena Venäjän tuntijana. Talvitie ja Repo panevat minut miettimään sitä, miten vakuutan kuulijoitani tai lukijoitani näkemyksistäni. Venäjä toimii oman logiikkansa mukaan riippumatta siitä, kuka maata johtaa, vaikkei se, Talvitien sanoin, merkityksetöntä ole, ajoitusten kannalta etenkään.

Toimittajana tulee usein korostaneeksi Venäjän presidentin merkitystä. Mielestäni osittain siksi, että Putin on se henkilö, jonka yleisö Suomessa tuntee Venäjältä nimeltä.

”Putin-keskeinen Venäjän selitystapa on tuomittu epäonnistumaan paitsi siksi, että se ei ota huomioon kaikkia niitä tekijöitä, mitkä päätöksentekoon maassa vaikuttavat, myöskään historiaa, ei missään mielessä historiaa: toisin sanoen vallitsevien tilanteiden taustoja ja niitä historian muokkaamia tapoja reagoida eri tilanteisiin, jotka Venäjällä ovat muodostuneet satojen vuosien keisarinvallan aikaan, neuvostovallan ajan käytäntöjen läpi suodattuneena.”

Venäjä on suurvalta; manner, joka haikailee merelle. Suurvalta voi sotia. Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin perustui kuvitellulle, osittain jopa keksitylle uhalle. Venäjä reagoi herkästi, osittain johtuen sen raja-alueen valtavasta koosta.

**

Georgian sodan kulminoituminen vuonna 2008 on Talvitien mukaan helposti selitettävissä. Georgia hyökkäsi iltayöstä Etelä-Ossetiaan ja sai aikaan suuria tappioita venäläisille.

Talvitie oli saanut illalla 7. elokuuta soiton Wienistä. Georgian Etyj-lähettiläs tavoitteli illallisella ollutta Talvitietä, koska halusi Suomen tekevän jotakin, sillä muuten Georgiassa syttyy sota. Soittajan mukaan ihan lähitunteina. Talvitie kertoo, ettei tajunnut soittajan yrittäneen sanoa, että Georgia hyökkäisi.

”Mutta eihän hän voinut omasta maastaan sellaista suoraan puhelimessa sanoa.”

Georgialaiset etenivät valmistautumattomia venäläisiä vastaan kohti strategista tavoitettaan, Roki-tunnelia. Tunnelin kautta venäläiset olisivat voineet tulla Georgiaan.

”Georgialaiset pääsivät melkein tunneliin asti, mutta venäläisjoukot olivat jo ehtineet tulla siitä läpi. Kahden päivän sisällä oli selvää, että venäläiset tulevat georgialaisten linjoista läpi joka puolella, ja itse asiassa Georgian armeija hajosi täydellisesti. Seurasi vaihe, jolloin odotettiin, että venäläiset marssivat Tbilisiin.”

Talvitie kertoo olleensa itse paikalla ja nähneensä, kuinka ihmiset alkoivat paeta.

 

Olin itsekin vuonna 2008 Georgiassa Uuden Suomen toimittajana, keikkakirjeenvaihtajana, ja siis suurlähettiläs Talvitien kanssa todistamassa Venäjän uusinta käännettä.

Näin paenneita ihmisiä ja haastattelinkin heitä sairaaloissa ja pakolaisleireillä. Suurvaltapolitiikasta ei paikalla ollut toimittaja voinut raportoida. Se kuuluu kotitoimituksille, jotka katsovat etäisyyden päästä tapahtumia.

En tavannut myöskään rauhanneuvottelijoita, mutta haastattelin sotilaita. Niin Tšetšeniasta tulleita Venäjää tukevia tunnuksettomia miehiä kuin epämääräisissä ryhmissä karkuun lähteneitä georgialaissotilaitakin. Nämä olivat odottaneet täydennyksiä kansainvälisissä tehtävissä olleista rauhanturvaajista. He eivät kertoneet hyökänneensä vaan puolustaneensa Georgiaa. Sodasta tehdyn kansainvälisen selvityksen mukaan Georgia aloitti, mutta Venäjä vastasi kohtuuttomalla voimalla. Genevessä jatketaan neuvotteluja.

Minäkin olen toki kohdannut Talvitien aiemmin myös Moskovassa. Mielikuvani oli ensihetkestä positiivinen. Talvitie oli suorapuheinen ja maanläheinen lähettiläs.

Kirjassa kuvataan hyvin Neuvostoliiton hajoamiseen liittyviä neuvotteluja ja keskusteluja kulissien takana. Montaa asiaa en edes muista, saati ole koskaan aiemmin kuullutkaan. Vuonna 1991 kaikilla oli kiire omien töidensä parissa; ylipäätään toimittajien työt kohtaavat diplomaatit vain muutaman kerran vuodessa. Vastaanotoilla ja valtiovierailujen aikana. Satunnaisesti lounailla tai vaikkapa kirjeenvaihtajille järjestettävien tiedontasaustapaamisten aikana.

Toimittajat kirjaavat muistilappuja tulevaisuuden historiankirjoittajille, diplomaattien raportit ovat salassa pidettävinä aikansa arkistoissa.

Talvitien seuraajaksi valittiin Moskovaan suurlähettilääksi Arto Mansala. Minä olin hänen alaisenaan lehdistöneuvoksena vuosina 1994-1996. Mansala tuli Moskovaan Kiinasta. Talvitie jatkoi Helsingin kautta Tukholmaan, jossa sai Risto Revon alaisekseen lehdistöneuvokseksi.