Sota etenee (suunnitelman mukaan)

Venäjän hyökkäys Ukrainaan jatkuu. Sodasta Euroopassa – vähintään – tulee pitkä.

Kuljetus-200 – Gruz-200. Venäjän asevoimien käyttämä koodi kotiin kuljetettavalle ruumiille. Novaja Gazeta @jelenašukajeva

Majuri Konstantin Gluškov kuoli Ukrainassa 24. päivä helmikuuta ja hänet kuljetettiin kotiinsa haudattavaksi. Sodan ensi hetkinä menehtyneen sotilaan jälkeen kuolleita on kirjattu molemmin puolin jo niin paljon, ettei tilastoja voi pitää luotettavina.

Ihmisistä on tullut lukuja.

Venäjän itsevaltias ilmoitti tänään, ettei maassa olla ottamassa käyttöön mitään poikkeustilaa. 

Venäjän itsevaltias tapasi lentäjiä ja lentoemäntiä kansainvälisen naistenpäivän aaton tilaisuudessa.

Presidentti kertoi pöytäseurueellen (ja medialle), että venäläiset sotilaat ovat lähes tuhonneet Ukrainan sotilaallisen infrastruktuurin.

“Tämä työ on miltei valmis.”

Ukrainalaisten olisi vain ymmärrettävä lopettaa ennen kuin nämä menettävät kokonaan valtionsa, uhkasi itsevaltias Moskovski Komsomolets -lehden mukaan.

Kuluttavat valheet

Sodat etenevät omaa rataansa, eikä kaltaiseni siviili voi koskaan tehdä muuta kuin seurata etäältä. Toimittajana olen joskus ollut vähän lähempänä taistelujakin, mutta aina kuitenkin vain rajoitetun ajan.

Tapahtuvan seuraaminenkin on raskasta, eikä sitä voi suositella kaikille.

Sodan kiihtyminen näkyy tiedonkulun rajoituksissa. Kulttuuriin keskittyneen Colta.ru -julkaisun etusivu kertoo tilanteesta.

Colta.ru -sivuston toimitus kirjoittaa lukijoilleen, ettei kulttuurista ole nykytilanteessa mahdollista kirjoittaa erikseen.

Venäjällä sananvapaus on rajoitettua. Käytännössä nolla.

“Emme voi sanoa, kuinka kauan tämä hiljaisuus kestää. Mutta toivomme, että se on mahdollisimman lyhyt. Ja että näemme sinut sivuillamme ja sosiaalisissa verkostoissamme lähitulevaisuudessa.“

Lakkautetut sivustot, erotetut journalistit

Ilmoituksia median ongelmista osattiin odottaa, mutta kekseliäät löysivät vielä kuluneelle viikolla mahdollisuuksia.

Ensin YouTubesta katosivat venäläiset valtiolliset kanavat. Sitten huomasin, etten nähnyt (tai kuullut) enää suosimiani radio- ja tv-kanaviakaan.

Muutamat seuraamani toimittajat jatkoivat YouTubessa vielä perjantai-iltana, mutta lauantaina kävi selväksi, etteivät yksittäiset sivustotkaan voi jatkaa.

Enää edes Venäjän propaganda ei tavoita minua.

Ukrainan sivustoja voin vielä seurata, enkä mitenkään vähättele Ukrainasta saamani tiedon merkitystä.

Syynä pettymykseeni on se, että olen seurannut Venäjän median kehittymistä vuosikymmenet.

Venäjän uutisten seuraaminen on vastaisuudessa paljon rajoitetumpaa.

Eho Moskvyn kujanjuoksu

Läheiseltä tuntuvien juontajien ja toimittajien katoaminen koskettaa.

Eho Moskvylla ei ole sen liberaalista maineesta huolimatta unohdettu kertoa Venäjän valtavirrasta. Äänen on päästetty myös rääväsuisia poliitikkoja ja putinismin mustalla värillä maalaavia propagandisteja.

Tuloksena on ollut paljon enemmän kuin harmaan koko kirjo.

Journalistisesta onnistumisesta kertoo myös se, että muutaman edellisen vuoden aikana kanava on kasvattanut merkittävästi kuuntelija ja katsojamääriä.

Perjantaina Eho Moskvyn päätoimittaja Aleksei Venediktov näytti vielä keksineen keinoja, joiden avulla Eho Moskvy olisi voinut jatkaa internetissa vaikka radioasema päätettiin lakkauttaa.

Lauantaina Venediktov ilmoitti, että hänet vapautettiin tehtävästä.

Päätoimittaja Aleksei Vendiktov ja tutkija Jekaterina Schulman Eho Moskvyn toimituksessa.

Journalismi Eho Moskvyssa on ollut Venediktovin elämässä 24 vuotta etusijalla. Seuraavaksi saamme seurata sitä, miten hänen työnsä jatkuu Telegramissa ja Twitterissä niin kauan kuin niihin voi postata Venäjällä.

Mediasulku ennakoi pitkää sotaa

Venäjän propagandakanava RT:n johtajan Margarita Simonjanin uho Ikeaa vastaan kuvaa tunnelmia siinä leirissä, jonka seuraaminen on ollut vastenmielistä jo pidemmän aikaa. Näkemyksen kaunisteluun ei ole syytä, koska kyseinen media on jatkanut linjallaan jo vuosia.

Valemedian käsite saa jälleen uuden ulottuvuuden

Venäjän ja Ukrainan tuntijan, toimittaja Kerstin Kronvallin huomio Twitterissä.

Venäjän propagandan jouduttua ahtaalle muualla maailmassa, ja varsinkin RT-median toimilupien peruuttamiset ovat varmasti vaikuttaneet siihen, että ulkomaista mediaa ei aiota sietää Venäjällä, jos ne eivät pysy aisoissa.

Kansainväliselle journalismille vuosikymmenet standardit asettanut BBC kertoi lauantaina, että sen toimittajat saattavat vielä jäädä Venäjälle, mutta heidän raporttejaan ei enää käytetä – eli ilmeisesti he pysyvät tiedonlähteinä.

Venäjän riippumattomat tiedotusvälineet koettivat vielä viime viikolla tasapainoilla sen kanssa, että niitä oli kielletty uutisoimasta muuten kuin vahvistetun virallisen linjan mukaisesti.

Perjantaina parlamentin alahuoneessa, duumassa käsiteltiin lait, jotka tukevat ”sotilaallista erikoisoperaatiota” Ukrainassa, vaikka virallisesti Venäjä ei ole julistanut sotaa tai sotatilaa.

Sotatilan kaltainen sensuuri pöyristytti monia myös Suomessa.  

Pikavauhtia hyväksytty laki lyhykäisyydessään suomalaispäätoimittajan ja entisen valtioneuvoston viestintäjohtajan, Markku Mantilan tiivistyksenä.

Sensuuri turhauttaa

Jotkut venäläiset julkaisut ovat jo lakanneet toimimasta rajoitusten vuoksi; toiset kieltäytyvät ja joutuvat poistamaan vanhojakin julkaisuja (koska rangaistus voi seurata aiemmin julkaistuistakin teksteistä).

Monet seuraamistani medioista ovat kadonneet. Novaja Gazeta -kertoo YouTube sivustollaan seuraajilleen keskittyvänsä edelleen kertomaan tärkeitä uutisia, jotka eivät liity suoranaisesti sotaan. Esimerkiksi jutut lääkehuollosta ovat sellaisia, joita NG aikoo tutkia edelleen.

Myös Republic-julkaisu kertoo piilottavansa osan “erikoisoperaatiota” koskevista materiaaleista.

Osaa teksteistä on muutettava. He kertovat myös joutuvansa jatkossa luopumaan Ukrainan operatiivisesta tilanteen kartoittamisesta, ja keskittymään arviointiin, mielipiteisiin, analyyseihin ja seurausten kuvaamiseen.

Kirjoitusten on oltava varovaisia.

“Jotkut tiedotusvälineet ovat päättäneet sulkea toimintansa, mutta me haluamme jatkaa, vaikkakin ankarin rajoituksin. Tämä ei tarkoita, että emme kirjoita ‘erityissotaoperaatiosta’ ollenkaan tai emme analysoisi sen seurauksia ja syitä.”

Älä lörpöttele!

Toimitus kertoo viestissään meille tilaajille, että he eivät hyväksy uusia lakeja ja pahoittelevat lukijoillleen, että heidän on pakko noudattaa käskyjä.

Sivuston lauantaisessa lukijakirjeessä kehoitetaankin lukemaan ainakin toimittaja Mihail Ševtsukin mielipidekirjoitus siitä, kuinka itsevaltias saattoi yrittää toimillaan palauttaa Venäjän 1980-luvun Neuvostoliittoon, mutta juuri nyt vaikuttaa siltä, että venäjäläiset löytävät itsensä 1920-luvulta, jolloin muu maailma kieltäytyi tunnustamasta vasta muodostettua Neuvostoliittoa. 

“Ilmeisesti aloitamme aivan alusta.“

Eilisessä uutiskirjeessään Rebuplic totesi:

“Valitettavasti valtio riistää meiltä vankilalla uhaten oikeuden puhua vapaasti ja kutsua asioita niiden oikealla nimellä. Olemme varmoja, että sananvapaus palaa vielä joskus Venäjälle. Mutta toistaiseksi ainoa näkökulma, jonka saa esittää, on Venäjän valtion näkökulma. Kun ei halua liittyä jakelijoiden joukkoon, jää vaihtoehdoksi olla vaiti.”

Sodan ja rauhan pitkät “prosessit”

Vaikka tällä hetkellä vaikuttaakin siltä, että Euroopassamme on edessä vaikeat vuodet, eikä ennustaminen onnistu, voidaan olemassa olevalla tiedolla helpottaa ainakin ymmmärystä siitä, miten tähän on tultu.

“Kaikki nykyisen sodan taustatekijät – maailmanpoliittisen järjestelmän murros, kansalliskiihko, suurvaltain intressit ja valtaapitävien mentaliteetti, ennen muuta Venäjällä – ovat todennettuja lähihistorian ilmiöitä.”

Historioitsija Jussi Jalonen kirjoittaa kolumnissaan Kirjastot ja tiedon merkitys sodassa Suomen kirjastoseuran lehdessä osuvasti.

“Orwellilaisena valtiaana Vladimir Putin uskoo siihen, että hallitsemalla historiaa ja kiistämällä Ukrainan oman historian hän voi hallita myös nykyisyyttä ja tulevaa.”

Minun helppo yhtyä näkemykseen, jonka mukaan vanhoillakin teoksilla on merkityksensä. Varsinkin kun voin itsekin tarjota Koponen-blogin lukijoille katsaukset moniin Jalosen mainitsemiin teoksiin

“Shakespearea mukaillen, kaikki mennyt on ollut esinäytöstä tämänhetkiselle. ”

Murhatuksi päätyneen Boris Nemtsovin ja Vladimir Milovin pamfletti Putinismi ja Venäjän rappio (Into, 2009) on jälleen ajankohtainen.

“Nemtsov räjäyttää ystävänsä Vladimir Milovin kanssa tekemissään tutkimuksissa pommin, jossa avataan Putinin oligarkkian metkuja. Kirjaa ei voi suositella luettavaksi yötä vasten.

Putin on esiintynyt oligarkian eli Venäjän yksityistämisessä ansiottomasti rikastuneiden kukistajana, mutta tosiasiassa tämä on vain ajanut osan oligarkeista, kuten Vladimir Gusinskin ja Boris Berezovskin, maanpakoon ja nostanut tilalle omat miehensä sekä naisensa. Entiset datsha-naapurit Ozero-kollektiivista Pietarista ovat saaneet ison osan jaetusta kakusta, tärkeimpänä Gazpromin. Gazprom ei ole mikään kaasuyhtiö vaan myös pankki- ja medialiiketoimintaa harjoittava monialayritys.

-Öljyn vienti on kokonaan Putinin lähipiirin käsissä, ja järjestelmää tukevien puolueiden vaalirahoituksen takana on niin sanottu Kremlin pimeä kassa. Venäjällä rikastuvat pääasiassa ne, jotka pääsevät osallisiksi luonnonvaroista saatavista tuloista. Vuonna 2007 Forbesin listalla oli 53 venäläistä miljardööriä.”

Lukulistalleen Jalonen ottaa myös salamurhatun Anna Politkovskajan suomeksi ilmestyneet Like-kustantamon teokset Tšetšenian sodasta ja Putinin Venäjästä. Ne kertovat meille ajasta, jolloin Venäjän luisu nykytilanteeseen alkoi.

#politkovskaja Into panee vastaan

Jalonen nostaa esiin myös tuoreemmat, Krimin miehityksen jälkeen laaditut teokset, kuten Timo Hellenbergin ja Nina Leinosen Silminnäkijät – taistelu Ukrainasta (Docendo, 2016) ja  Juha-Antero Puistolan ja Johanna Suhosen Itä-Ukraina – Lännen etuvartio (Docendo, 2020) teokset.

Unohtaa ei pidä myöskään Johannes Remyn Ukrainan historiaa (Gaudeamus, 2015). Jalosen sanoin. Teos “on suomalaiselle lukijalle ohittamaton teos, sillä tällä hetkellä taistelua käydään myös historiasta.”

Venäjän tuntija Keir Giles muistuttaa, että monessa maassa ei ole kyetty estämään hyödyllisten idioottinen palkkaamista Venäjän tueksi. Näillä ihmisillä, jotka ovat väittäneet, ettei Venäjä ole uhka, on nyt totuuden hetki. Monet ovat jo myöntäneet virheensä, mutta eivät suinkaan kaikki.

Sen voi huomata somessa, jossa Venäjää tuetaan samalla innolla kuin on vastustettu koronan vastaisia toimia. Monet valeuutisia levittävistä ovatkin samoja.

**

Historiantutkija, tietokirjailija ja dosentti Jussi Jalonen suosittelee Kirjastolehden kolumnissaan tietokirjoja Ukrainan ja Venäjän lähihistoriasta. Venäjä aloitti laajan hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan 24.2.2022.

Jalosen kirjavinkit linkitettynä Finna-palveluun:

Boris Nemtsov ja Vladimir Milov: Putinismi ja Venäjän rappio (Into 2009, suom. Anu Lönnqvist)

Anna Politkovskaja: Toinen Tshetshenian sota (Like 2003, suom. Jukka Mallinen)

Anna Politkovskaja: Putinin Venäjä (Like 2005, suom. Nina Saikkonen)

Timo Hellenberg ja Nina Leinonen: Silminnäkijät – taistelu Ukrainasta (Docendo 2016)

Juha-Antero Puistola ja Johanna Suhonen: Itä-Ukraina – lännen etuvartio (Docendo 2020)

Johannes Remy: Ukrainan historia (Gaudeamus 2015)