Kirja-arvio: Mihail Zygar – Putinin sisäpiiri

Journalistista juoruilua, punnittuja johtopäätöksiä ja herkullisia yksityiskohtia. Niistä on tunnetun ja arvostetun venäläistoimittaja Mihail Zygarin kirja tehty. Venäjä-tuntija Jukka Mallisen suomentama teos Putinin sisäpiiri antaa monelle tapahtumalle selkeän kehyksen. Lukija pääsee kurkistamaan Venäjän päätöksenteon ytimeen.

Mutta ”kirja sisäpiiristä” ei kerro, kuka Venäjää johtaa.

Eikä kirja anna varmuutta presidentti Tarja Halonen toiveeseen siitä, että Venäjä tietäisi, mitä se tekee.

Venäjän johdossa voi sanoa olevan kollektiivinen äly. Presidentti Vladimir Putin on yksi keskeinen tekijä, mutta yhtä hyvin voidaan sanoa, että Putineja on useita.

Kirjan nimi Putinin sisäpiiri on osuva. Venäjäksi kirjan otsikossa viitataan Kremlin sotajoukkoon, mutta samalla tehdään selväksi, että kyse on poliitikon kasvutarinasta kuten amerikkalaisessa teoksessa – All the King’s Men. Joka tapauksessa kyseessä on Venäjän lyhyt uudemman ajan poliittinen historia: nyky–Venäjän hallitsija on johtaja, jonka avustajien joukko esittelee päämiehelle sopivasti niin maailmalla tarvittavat pehmeän diplomatian ja propagandan keinot kuin selittää tarvittaessa parhain päin syitä ja seurauksia. Kirjan pääosassa ovat eri intressiryhmien joukkueet. Näitä on niin silovikeilla, maan turvallisuusviranomaisilla, kuin patriarkka Kirillillä. Puhumattakaan siitä porukasta, joka on Putinin lähintä piiriä Kremlissä.

Kirjan lukijalle aukenee, kuka määrää, mutta nimiä vilahtelee sen enempää selittämättä sitä tahtia, että ilman perustietoja lukeminen voi olla haastavaa. Toisaalta lukija saa monta ahaa-elämystä, kun malttaa mielensä ja jatkaa sinnikkäästi lukemista. Vaihtuvuus Putinin lähipiirissä on edellisten 15 vuoden aikana ollut sitä luokkaa, ettei jatkosta voi tietää. Todennäköistä on, että Putin istuu virassaan vuoteen 2024 ja ehkä pitempäänkin.

Venäjän itsevarmuus on mielestäni ollut silmiinpistävää. Zygarin kirjassa yllättää hienohipiäisyys. Olen itse kirjoittanut näistä tuntemuksista, mutta en ole voinut olla varma missä määrin Putinin persoonalla on merkitystä. Kysymys Venäjän ohjailemisessa ei ole yksittäisistä Kremlin miehistä, vaan tuhansista venäläisistä, jotka pyrkivät Putinin läheisyyteen. Vallan tärkein piirre tuntuu olevan se, kuinka helposti voi todistaa yhteyden Kremlin isäntään. Totta kai Kremlissä on monia sisäpiirejä. Ja monia erilaisia vallan kerrostumia, jotka ovat liikkeessä.

Kirjan pääluvuissa esiintyvät, paitsi henkilökohtaiset ystävät, myös maan turvallisuusneuvosto ja elinkeinoelämän ihmiset. Yllättävää on sekin, että Putin ei salli keskustelua päätöksistään. Meidän suomalaisten hyvin tuntemat Suomen kansalaiset – Rotenbergin veljekset ja Gennadi Timtšenko – rikastuvat öljyn ja kaasukaupan, raaka-aineiden viennin ja putkistojen valmistuksen avulla, mutta he sen enempää kuin muutkaan liikemiehet eivät ole Zygarin mukaan saaneet paljoakaan valtaa ulkopoliittisissa asioissa.

Venäjää seuraavien on edelleen pidettävä silmällä erityisesti Putinin ikätovereiden kenraalien Nikolai Patruševin ja Sergei Ivanovin puheita. He jakavat Putinin näkemykset politiikasta. Tähän ajatteluun kuuluu se, että Venäjää vastaan on hyökätty. Sen on puolustauduttava Yhdysvaltoja vastaan. Ukrainan ensimmäinen Maidan vuonna 2004 oli Venäjän Pearl Harbour. Krimin miehityksen aaton Maidan vuonna 2014 oli Venäjän Hiroshima.

**

Parasta kirjassa on, että sen avulla voi ymmärtää, miten Venäjä toimii Moskovasta nähtynä. Venäjän johdon suhtautuminen Natoon ja antipatia, jopa vihamielisyys, muita valtioita tai paremminkin niiden johtajia kohtaan on käsin kosketeltavaa. Putinin ajautuminen yhä enemmän oman roolinsa vangiksi ja vainoharhaiseksi johtajaksi ei jää epäselväksi, vaikka samaan aikaan Zygar onnistuu todistamaan, ettei kyse ole vain Putinista, vaan maasta ja maailmantilanteesta. Kehityksestä, joka ei ole yhden miehen ohjailtavissa. Pikemminkin päinvastoin. Venäjä vaikuttaa ajelehtivan yllättävän hyvin vaikeissa ja muuttuvissa tilanteissa.

Zygarin kirjassa nousevat esiin tunteet, joita tutkijat eivät pääse kertomaan. Heidän on oltava varovaisia. Lähteiden puuttumisen lisäksi valveutuneempi lukija huomaa kirjoittajan olettavan lukijoiden tietävän paljon entuudestaan. Venäjälläkin monet uutisissa vilahtavat ministerit ovat kansan keskuudessa tuiki tuntemattomia. Venäjää Moskovan ulkopuolella tämäkään teos ei avaa.

Kokenut journalisti osaa kuljettaa kirjaansa kuin rikosdekkaria. Kovin positiivisista asioita ei näköjään pysty kirjoittamaankaan, kun tehdään selkoa valtavan Neuvostoliiton omaisuuden jaosta ja varojen piilottelusta sekä ulkomaille salakuljettamisesta. Taloudessa toimivat toiset säännöt, jotka ovat tavalla jos toisella alisteisia Kremlin päätöksille. Esimerkiksi Chelsean jalkapallojoukkueen omistajana useimpien ihmisten tuntema venäläismiljardööri Roman Abramovitš joutui olemaan vuosia sidottuna Jakutian tasavaltaan. Timanttien tuottajavaltion senaattorina ja paikallisen duuman puheenjohtajana toimiminen oli kuin pallo jalassa.

Toinen minut yllättänyt tieto (toki näitä on useampiakin) liittyy Krimin miehityksen järjestelyihin. Taustalla Krimin miehittämisessä oli puolustusministeri Sergei Šoigun avustaja Oleg Belaventsev. Hän junaili ”oikeanlaiset” johtajat niemimaalle jatkaen näin työtään kuten ennenkin Šoigun avustajana kaikkein arkaluontoisimmissa asioissa. Näitä on ollut paljon, koska jo vuodesta 1991 Venäjän johdon tukena ollut puolustusministeri on ihanteellinen brutaali mies. Kuvaavaa on, että kun vuonna 2006 televisio-ohjelmassa murrosikäinen kansalainen esitti tuolloin vielä hätätilaministeriön johtajalle kysymyksen: ”Kuvitelkaa että olemme kaikki lentämässä ja kone putoaa. Mitä komennatte tekemään?” Šoigu vastasi miettimättä: ”En mitään. Sehän putoaa.”

**

Zygarin kirja perustuu satoihin haastatteluihin. Monia ihmisiä on jututettu useaan kertaan. Näin selviää, kuka valehtelee, koska eroavuudet tarinoissa ovat paljastavia. Kuka ihan tarkkaan mitäkin sanoo, sitä kirjailija ei kerro, eikä se ole välttämätöntäkään. Kiinnostavaa on sekin, että väliajaksi ja kansan hämäämiseksi presidentiksi valitun Dmitri Medvedevin kausi olisi saattanut yksinkertaistaen ajateltuna jatkua, jos hän ei olisi osoittanut sellaista kiinnostusta tehtävässään pysymisessä kuin osoitti.

Yksi hämmentävä tekijä oli se, että Medvedevin julkisuuskuva oli ristiriitainen: Jos Putin ihaili George W. Bushia, Medvedevistä alettiin presidenttinä muokata Barack Obamaa: hänelle avattiin video-blogi ja Twitter-tili. Facebook-imagoon sopivat myös iPhone ja iPad.

”Jos lukee tarkkaan niin Medvedevin ensimmäinen esiintyminen oli vielä paradoksaalisempi kuin maailman lehdistö huomasi. Tekstillä oli suuri määrä kirjoittajia. Perusjuoksutuksia keksivät (rinnakkain ja joskus toisistaan riippumatta) sekä Dmitri Medvedev että Vladimir Putin ja uuden presidentin molemmat ideologit Vladislav Surkov ja Natalia Timakova.”

Mediavelhojen vahvimpana pysyi 2000-luvun alussa Surkov, jonka periaatteena oli ottaa ja omistaa vastustajien tunnukset. Paljastaessaan ongelmat puhuja ikään kuin irrottautuu niistä, esittää, että hän ei ole osallinen moiseen törkeyteen.

Halosen toiveeseen emme siis saa Putinin sisäpiiri –kirjasta vastausta, mutta se on selvää, että Venäjän järjestelmä on luotu kestämään koviakin iskuja ja tilanteen niin vaatiessa se on kyennyt puolustautumaan – reagoimaan nopeasti. Sitä emme tiedä, mihin saakka se kestää ja onko nykyinen hallinto täysin riippuvainen Putinista. Odotamme, kuten aina on tehty Venäjän vieressä. Zygar on ihan varma, ettei ole minkäänlaista suurta suunnitelmaa, ei ole ollut aiemmin eikä sitä ole vastaisuudessakaan.

Toivottavasti venäläiset tietävät, mitä he tekevät…