Kasarmi nimeltä Venäjä

Venäjän sotilaallinen uhittelu kasvaa. Maa valtaa tilaa mielikuvissamme. Uho on suurta ja ihmiset kärsivät. Yhä koveneva kieli on vakava merkki diplomaattisten keinojen vähäisyydestä.

Alun perin ajattelin kirjoittaa siitä, miten suomalaisten kannattaa nyt satsata Venäjälle ja olla mukana maan talouden kehittämisessä. Modernisaatiota on kaikki, vaikka vähän takkuinenkin kehitys. Ostin jopa Venäjään sijoittavaa rahastoa.

Mutta sitten avasin radion. Siellä puhui Kremlin politiikkaa aikansa tehnyt ammattilainen Gleb Pavlovski, jonka mielestä vihjauksia sodasta on jo ihan liikaa. Kun johtajat puhuvat sodan mahdollisuudesta, kuka tahansa voi tehdä samoin. Piiritetyn linnakkeen syndrooma vaikuttaa käsin kosketeltavalta, kun seuraa Venäjää mediasta.

Kyseessä ei tietenkään ole koko totuus sen enempää kuin sota ei ole mikään ratkaisu. Se, että televisiossa esitellään rautaa, aseita ja väkivaltaa, on kaukana yleisestä mielipiteestä, jonka tunnistaminen kaiken propagandan alta vaatii jonkun verran vaivaa. Politiikan tutkija Kirill Rogov kertoo ihmettelevänsä television spektaakkeleita voiman osoituksista.

”Tuo kaikki on hyvinkin hyödyllistä puolustukselle, mutta näyttää televisiosta lavastukselta, vieläpä kalliilta ja turhalta: jos huomenna syttyy sota, se on aivan toisenlainen. Miksi silloin ajeltaisiin rauhan pelloilla toisen toisensa perässä raskailla panssareilla? Jotta kohotetaan yleistä sotilashenkeä, rautaisen lihasvoiman, metallisen äänen ja johdon komean päättäväisyyden esittelemiseksi. Kaikki nuo haarniskat pyörillä ovat juuri niiden alastomien torsojen symbolisia proteeseja. On vaikea uskoa, että nykyään alettaisiin haaskata rahaa tuollaisiin touhuihin, ellei korkea-arvoisista käskyistä ja reippaista raporteista tiedotettaisi tehokkaasti ja ellei olisi joka päivä tarpeen näyttää televisiossa pomppivia tankkeja, muodostelmassa nousevia hävittäjiä ja asevelvollisuuskutsuntoja.”

Venäläisen ex-kansanedustajan ja KGB-upseerin Gennadi Gudkovin mielestä Venäjä on jo suuri kasarmi. Budjetissa on varoja aina vaan vähemmän ihmisiä varten, mutta aseiden kehittämiseen riittää ruplia. Eivätkä Gudkov tai Rogov ole mielipiteineen yksin.

”Maa on nykyisin kuin huoneisto, jossa on juhlat. Yhdessä huoneessa on juhla-ateria ja johdon jatkuvia maljapuheita, vieressä tupakkapaikalla toisenlainen touhu, sotaisa tarve päästä täräyttämään jotain kunnolla. Jos nämä kampanjat kohtaavat yhtäkkiä, huomenna on sota.”

**

Joku aika sitten Venäjällä ja varmaan hieman muuallakin mietittiin, että Putinille voisi antaa Nobelin rauhanpalkinnon työstä Syyrian hyväksi. Vuonna 2013. Muistatteko?

Syyrian Aleppon pommituksiin ja murhiin Venäjä on varmasti osallinen, mutta tietenkin syitä ahdinkoon on muissakin.

Presidentti Vladimir Putin teki tv-haastattelussa selväksi, että kaiken takana on länsi, joka tuki Arabikevään tapahtumia.  Kukapa meistä ei olisi tukenut demokratiaan pyrkiviä.

Kreml on tuskin tosissaan pyrkinyt sotaan kenenkään kanssa: sillä ei ole liittolaisia, ei rahaa, ei riittäviä voimavaroja. Kuten Gudkov sanoo: ”Sitäpaitsi turmeltunut johtomme on tottunut elämään yltäkylläisyydessä eikä ole valmis vaihtamaan palatsiensa, jahtiensa ja Maybachiensa yllä paistavaa pilvetöntä taivasta kenttäolosuhteisiin vahvistetuissa bunkkereissa. Lisäksi Kremlissä ymmärretään hyvin, ettei mitään tuontia korvaavaa tuotantoa tule, vaan maa on 99-prosenttisesti riippuvainen länsimaisesta teknologiasta. ”

Maybachinsa kyydissä maailmaa arvioiva venäläispoliitikko Vladimir Žirinovski on sitä mieltä, että Yhdysvallat ja maailma saavat varautua ydinsotaan, jos Hillary Clinton valitaan presidentiksi.

– Venäjän ja Yhdysvaltojen välit eivät voi enää mennä huonommiksi. Ainoa, miten ne voivat mennä huonommiksi on jos sota syttyy, Zhirinovski sanoi valtavassa toimistossaan duuman kymmenennessä kerroksessa.

Rogovin mielestä vieläkin tärkeämpää on, että tämä närkästyksen aalto tekee länsimaiden yleisestä mielipiteestä ulkopoliittisen vastarinnan aktiivisen toimijan, joka vaikuttaa hallitusten päätöksiin.

Tästä syystä Donald Trumpin leirille tuli kiire muuttaa sävyään suhtautua Putiniin ja ottaa etäisyyttä kompromettoituun mediaan. ”Kuka Valkoisessa talossa onkaan vaalien jälkeen, rajoittaa huomattavasti toimiaan Moskovan-suhteissaan – yleinen mielipide ei hevin unohda Aleppoa.”

Venäjä tuskin välttää uusia pakotteita. Eikä ole ollenkaan varmaa, etteikö Aleppon pommituksia alettaisi tutkia sotarikoksina. Tällaisia sanoja Moskovan puoleen ei ole kuultu sitten kylmän sodan 80-luvun alkupuolella.

Putin puolestaan ei ole lähdössä mihinkään. Pikemminkin päinvastoin. Yksi arvio on, että Suomessakin tunnettu atomiteollisuusyhtiö (myös Venäjän ydinaseiden raaka-ainetoimittajan) Rosatomin johtajan Sergei Kirijenkon nostamisen presidentin lähipiiriin on arveltu tarkoittaneen, että maata oltaisiin jälleen viemässä samaan kuosiin, jossa se oli 15 vuotta sitten, kun Putin valittiin ensi kertaa presidentiksi.

On muistettava, että vuoden 2000 kampanjassa, jolloin mm. Kirijenkon ja tämän Oikeistovoimien liiton ansiosta Putin lähti toisen tšetšeenisodan melskeissä vaaleihin sekä revanssihenkisen voimankäytön keulahahmona että talousuudistusten kannattajien ainoana toivona. Ehkäpä Putin haluaisi palata poliittisen uransa lopuksi juuri tuohon tilanteeseen.

Rogovin mielestä nyt ero on kuitenkin siinä, että silloin nähtiin Venäjän vahvistuvan ja liittyvän läntisiin rakenteisiin ja markkinoihin ja sitä juuri liike-elämä odotti Putinilta. Nykyään taas Putin näyttäytyy päinvastoin tuollaisen kehityksen suurimpana esteenä. Lisäksi Aleppon katastrofi toi vielä yhden esteen lisää tuonkaltaisen geoekonomisen rakenteen kehittämiselle.

Kuka sitten haluaa sotaa? Toimittaja Oleg Kashin väittää, että puolustusministeri Sergei Shoigu esiintyy mielellään koristellussa asussaan, mutta tuskin hän bunkkeriin menisi.

”Alhaisen itsetunnon omaavia miehiähän tämä kiihottaa ja nostaa heitä ylemmäs kuin he ovatkaan; naisiakin miellyttää, kun on metallia, univormuja ja pullistelua. Tosin mokailut oikean sodan melskeissä hävittävät vähitellen nämä uutisaiheet.”

Gudkov sanoo, ettei hän usko mihinkään ”vallanperijäoperaatioihin”. Kaikki nämä kenraalien ja Putinin henkilökohtaisten suojelijoiden pyörittelyt valtiollisiin virkoihin ovat vain hämäystä.

”Näettehän, että istuva presidentti haluaa taas kriittisenä ajanjaksona taata henkilökohtaisesti rauhan ja maan vakauden ainakin kuudeksi vuodeksi ja sen jälkeen herran haltuun. On todennäköistä, muttei välttämätöntä, että presidentinvaalit siirretään vuoteen 2017. Ja on täysin mahdollista, että yleisen mielipiteen hitaus ja piiritetyn linnakkeen syndrooma antavat Kremlille mahdollisuuden venyttää vaalien järjestämistä kevääseen 2018 asti.

**

Voidaan varmaan sanoa, että ainoa mitä Venäjän kansalaiset voivat pelätä on se, että maan asevoimat osallistuvat paikallisiin konflikteihin jossain Keski-Aasiassa tai Lähi-Idässä. Kaikki muu on asettumista NATOa ja muita sellaisia vastaan, mikä taas olisi lähinnä tappavaa Kremlille.  Tämä on Gudkovin mielestä kuolettavan vaarallista miljoonille venäläisille, joilla ei ole mitään väliä eikä Kreml ole mokomaa edes ajatellut pitkiin aikoihin.

**

Rogov muistuttaa, että Aleppon katastrofin seurauksena Kreml riisti itseltään aloitteet vastakkainasettelussa länsimaiden kanssa. Tämä on sääli, sillä edeltäneiden kahden vuoden aikana pääasiassa Moskova sääteli vastakkainasettelun tasoa ja nosti liennytysvalmiutensa hintaa. Putinin tukijana on ollut muitakin kuin fanaattisia putinisteja. Lienee oikein sanoa, että tänään tilanne on täysin muuttunut. ”Jos Kreml haluaakin yhtäkkiä liennytystä, hinta voi olla sille melkoinen”, Rogov kirjoittaa.

**