Kirja-arvio: Anne Applebaum – Punainen nälkä

Monet ystäväni tuntevat Venäjän hyvin. He ovat istuneet iltaa ja tehneet töitä naapurissamme asuvien kanssa jo Neuvostoliiton aikaan. Ukrainasta ei juuri koskaan ole puhuttu erikseen. Sen huomaa tänään. Valtava maa keskellä Eurooppaa mielletään osaksi Venäjää: mitä Ukraina voisi olla ilman Venäjää, kysytään? Venäläisen kansalliskiihkoilijan mielestä Ukraina ei edes ole oikea maa vaan länsimaiden hanke, joka syntyi Venäjän heikkona hetkenä. Miksi nälänhätää ei muistella?

Ennen kuin jatkat keskustelua Ukrainaa vähättelevien ihmisten kanssa, lue Antero Helasvuon suomentama professorin ja Pulitzer-palkitun kirjoittajan Anne Applebaumin teos Punainen nälkä –Stalinin sota Ukrainassa (Red famine: Stalin´s war on Ukraine) Siltala 2018. Yli viisisataasivuinen kirja on yksi vastaus isoon kysymykseen Ukrainan paikasta maanosamme historiassa ja nykyisyydessä. Onko se osa itää vai länttä? Entä uskommeko mieluummin vankkoja todisteita vai uudelleen kirjoitettua historiaa?

Historia on poliittista. Ammattilaiset kaivavat todisteista eheän tarinan ja tekevät johtopäätöksen, joka on kirjoittajansa luoma, mutta kestää tiiviimmänkin seulan. Taustoittava ja nykypäivään peilaava kirja on tehty tarpeeseen ja sen kieli on sujuvaa luettavaa, vaikka sisällön järkyttävyyden vuoksi lukeminen välillä keskeytyykin.

 

Applebaum muistuttaa kirjallaan, että nälänhätä ja sen jälkiseuraukset jättivät Ukrainaan hirvittävän jäljen. On varmasti totta, että vaikka aikaa on kulunut jo useamman sukupolven yli, ovat monet poliittiset ongelmat jäljitettävissä 1930-luvun tapahtumiin. Vaikuttaa perustellulta sanoa, että sieltä ponnistavat epäluulot valtiota kohtaan. Heikot kansalliset instituutiot ja korruptoitunut poliittinen luokka sai tilaa, kun heidän tilalleen tulleet oli säikytetty hiljaisiksi ja kuuliaisiksi, opetettu olemaan varuillaan, harkitsevia, huolissaan. Jo 80 vuotta sitten valtiosta tuli pelättävä eikä ihailtava asia; poliitikkoja ja byrokraatteja ei enää koskaan pidetty hyväntahtoisina yleisön palvelijoina.

 

”Ukrainan poliittinen passiivisuus, korruption suvaitseminen ja yleinen epäluulo jopa demokraattisia valtion laitoksia kohtaan – koko nykyisen Ukrainan politiikan sairaalloinen tila juontaa juurensa vuodesta 1933.”

 

Monet kansainvälisiä tapahtumia seuraavat ovat koettaneet viime aikoina saada jotain tolkkua Ukrainan ortodoksisen kirkon asemasta. Se ei ole vain slaavien asia eikä ehkä myöskään vain Ukrainan asia. Uskontokin on politiikkaa. Kansainvälistä sellaista.

 

Venäjällä on selkeät geopoliittiset tavoitteet. Historiapolitiikassaan se nojaa pitkään linjaan, jossa ovat arvossa Iivana Julma ja suurena järjestelijänä tunnettu Stalin, joka johti valtaan päästyään Neuvostoliittoa tapattamalla ihmisiä ja luomalla viholliskuvia. Nykyisin venäläiset pelkäävät enemmän ukrainalaisia kuin tšetšeenejä, todettiin radioasema Eho Moskvyn mielipidetiedustelussa.

 

Me suomalaiset tunnemme tarinan Karjalan vainoissa kadonneista, mutta emme ole samalla tavalla tuttuja nälän kanssa kuin ukrainalaiset, jotka kyllä muistavat. Applebaumin kirja osoittaa, että historiaa pitää kertoa silloin kun kuulopuheet voidaan vielä yhdistää tapahtuneeseen muilla todisteilla. London School of Economics -yliopiston professori nojaa kirjansa myös vankkoihin arkistolähteisiin.

 

Lyhyt kertaus Ukrainan historiasta auttaa ymmärtämään sitä, miksi Ukraina katosi monesta keskustelusta aina siihen asti kun Robert Conquest kirjoitti teoksensa suuresta nälänhädästä ja Stalinin terrorista. Kansakuntana ukrainalaiset tietävät, mitä 1900-luvulla tapahtui, ja se tieto muovaa Ukrainan historiaa.

 

Jo aikalaisten viranomaisraportit kertoivat nälästä ja lasten kuolemista Kazakstanissa, Kaukasiassa ja Volgan seudulla. Odessan alueelle lähetetyt olivat tyrmistyneitä ja he raportoivat vuonna 1932:

 

”Heidän vierailupäivänään oli –alkuperäisistä 365 kotitaloudesta jäljellä 100 ja loput olivat tyhjenemässä: Melko monia jäljellä olevista mökeistä ollaan purkamassa, niiden ikkunanpuitteet ja ovenkarmit käytetään polttopuuksi. Ivan Myronenkon perhe – seitsemän henkeä, joista kolme kouluikäistä lasta pysyivät hengissä syömällä ainoastaan haaskoja. Kun ryhmä kävi sisään heidän mökkiinsä, Myronenkot olivat syömässä keitettyä hevosennahkaa sen liemestä tehdyn ”löyhkäävän keltaisen nesteen” kera. Lähistöltä tarkastajat löysivät nelilapsisen Kovalin perheen. Mennessään mökkiin he näkivät Maria Kovalin keittävän kuolleen hevosen luita. Vuoteella makasi vanhahko nainen, joka pyysi lääkettä kuollakseen nopeammin.”

Neuvostoliiton hajottua ukrainalaiset ovat miettineet monella tavalla uudelleen sitä, miten heidän pitää suhtautua kansanmurhaan vertautuvaan Holodomoriin, nälkään nääntymiseen.

 

Applebaum muodostaa kirjassaan uusien arkistolähteiden avulla entistä selvemmän kuvan neuvostokokemuksista – Stalinin sodasta Ukrainassa. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että jos neuvostojohto olisi pitänyt 1930-luvulla nälkäisten auttamista ensisijaisena tehtävänään, suuri osa olisi voitu pelastaa. Nälänhätä kiistettiin julkisuudessa ja ulkomaista hätäapua ei pyydetty. Lisäksi viljanluovutuskiintiöitä laskettiin vain vähän miljoonien ihmisten kuollessa nälkään ja aliravitsemuksen aiheuttamiin sairauksiin.

 

Itä-Euroopan historian dosentti Johannes Remy, Helsingin yliopistosta toteaa omassa Ukrainan historia –kirjassaan (Gaudeamus, 2015) että tahallisuus ja etninen motiivi kiistetään sen vuoksi, että nälänhädästä kärsittiin myös Neuvostoliiton muilla alueilla.

 

Remyn mukaan suurin osa läntisistä tutkijoista ei pidä nälänhätää sen kummemmin tahallisesti aiheutettuna kuin erityisesti ukrainalaisiin kohdistettunakaan.

 

Suurin osa ukrainalaisista tutkijoista on kuitenkin ollut sillä kannalla, että nälänhätä aiheutettiin tahallisesti ja kohdistettiin erityisesti ukrainalaisiin. Tätä käsitystä Remyn mielestä nähty puoltavan se, että samaan aikaan nälänhädän kanssa ukrainalaisen kulttuurinationalismin voimakkaimpia ilmentymiä alettiin tukahduttaa ja kansallismielistä älymystöä vainota.

 

Nälän historia on tunnettava. Ukrainaa koetellut puhdistus oli saatu Applebaumin mukaan valmiiksi 1930-luvun loppuun mennessä. Sodan syttyessä vuonna 1939 Ukrainan kommunistisen puolueen johtajistossa ei istunut ketään, jolla olisi ollut kytköksiä tai joka olisi suhtautunut myötämielisesti kansallisuusliikkeeseen tai edes kansalliseen kommunismiin.

 

”Sodan päättyessä vuonna 1945 natsimiehitys ja holokausti olivat entisestään tuhonneet tasavaltaa ja sen laitoksia. Sodanjälkeisenä kautena puolue jatkoi hurskastelua ”ukrainalaisten” symbolien ja jopa ukrainan kielen tiimoilta, mutta korkeammilla tasoilla se oli ylivoimaisesti venäjänkielinen. Ne alkuperäiset ukrainalaiset, jotka pysyivät puolueessa, oli useimmiten värvätty nälänhätään johtaneita etsintöjä suorittaneista aktivistiryhmistä – tai myöhempinä vuosina näiden lapsista ja lastenlapsista. Kukaan puolueessa ei muistanut toisenlaista Ukrainaa. Minne puolue edellä, sinne kansa perässä. Vuosien 1959 ja 1970 välillä yli miljoona venäläistä muutti Ukrainaan niiden mahdollisuuksien houkuttelemana, joista sodan, nälänhädän ja puhdistuksien heikentämä väestö joutui luopumaan elinvoimaisten uudisasukkaiden eduksi. Kun neuvostotalous teollistui, venäjänkielisten teollisuuspamppujen verkosto värväsi kollegoja pohjoisesta. Yliopistot, sairaalat ja muut laitokset seurasivat esimerkkiä. Samaan aikaan lähes kaikki muut edelleen Ukrainassa asuvat vähemmistöt – jäljelle jääneet juutalaiset, saksalaiset, valkovenäläiset, bulgarialaiset ja kreikkalaiset – sulautuivat venäjänkieliseen enemmistöön. Talonpojat, jotka siirtyivät tuhoutuneelta maaseudulta kaupunkeihin vaihtoivat usein ukrainan venäjän kieleen päästäkseen elämässä eteenpäin.”

 

Nykyajan asennoitumista voi ymmärtää kun huomioi Applebaumin tavoin, että ukrainasta tuli yksinkertaisesti provinssien ”takapajuinen” kieli. Neuvostoliitto ja sen hellimä ”uusi ihminen” painoivat henkisesti kansalaisia niin Baltiassa kuin Ukrainassa, jossa 1970- ja 1980-luvuilla kansallisuusliike näivettyi. ”Älymystö vaali hentoa liekkiä muutamissa kaupungeissa”, kirjoittaa Applebaum ja muistuttaa, että tuolloin useimmat venäläiset ja monet ukrainalaiset ajattelivat jälleen, että Ukraina oli vain Venäjän maakunta. Ulkopuolisten enemmistö ei osannut tehdä eroa Venäjän ja Ukrainan välillä, jos edes muisti Ukrainan nimen.

Applebaumin kirjassa selvitetään, kuinka monet tapahtumat olivat murtaneet ukrainalaisten kansallisen itsetunnon: voimakas ideologinen hyökkäys kulakkien oletetusti edustamaa ”järjestelmää” vastaan toimi ja kollektivisointi muutti kylien taloudellista rakennetta. Kirkon ja papiston aseman häivyttäminen muutti sosiaalista ja moraalista järjestystä, jota kyläkirkot, papit ja kaikenlaiset uskonnolliset symbolit kuvastivat.

 

”Ei ollut sattuma, että politbyroon asetus tammikuussa 1930 määräsi myös kirkot suljettaviksi ja papit pidätettäviksi, sillä neuvostojohtajat tiesivät, että maaseudun luokka- ja taloudellisen rakenteen vallankumous vaati lisäkseen vallankumouksen tavoissa, tottumuksissa ja moraalissa. Hyökkäys uskontoa vastaan kuului osana kollektivisointiin alusta asti. Kautta Ukrainan samat prikaatit jotka järjestivät kollektivisointia käskivät myös talonpoikia ottamaan kirkonkellot alas ja tuhoamaan ne, sulattamaan kellot metalliksi, polttamaan kirkon omaisuuden, rikkomaan ikonit.”

 

Venäjällä uskonnon tukahduttamisen aloittivat bolševikit vuonna 1917 ja sama meno jatkui Neuvostoliitossa vuoteen 1991 asti. Ukrainassa se huipentui julmalla tavalla kollektivisoinnin aikana.

 

Kirkon ja uskonnon merkitystä ei voi vähätellä. Applebaum muistuttaa, että ennen kaikkea kirkko oli institutionaalinen sateenvarjo, jonka alle ihmiset saattoivat kerääntyä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ja yhteisöllistä toimintaa. Ukrainalaiset papit ja kirkon laitokset olivat auttaneet järjestämään apua nääntyville.

 

”Valtio säesti uskonnon aineellisten vertauskuvien hävittämistä ja pappien sortoa vihaisella uskonnonvastaisella propaganda-aallolla ja hyökkäyksillä uskonnollisia kuten myös yleensä talonpoikaiselämän menoja vastaan. Sekä maaseudun että kaupungin kouluissa lapsia opetettiin olemaan uskomatta Jumalaan. Valtio kielsi perinteiset pyhät, kuten joulun, pääsiäisen ja pyhäinmiestenpäivän, sekä sunnuntain jumalanpalvelukset ja korvasi ne sellaisilla bolsevikkien juhlilla kuin vappu ja vallankumouksen vuosipäivä. Se järjesti myös ateistisia luentoja ja uskonnonvastaisia kokouksia. Koko talonpoikaiselämän perinteinen sykli – ristiäiset, häät, hautajaiset – särkyi. Viranomaiset suosittelivat avioliiton asemesta ”yhteen menemistä”, joka sai virallisen aseman kirkon sijasta väestörekisterivirastossa käynnillä ja ilman perinteisiä juhlia ja karkelolta sen jälkeen. Yhdessä vuosikymmenessä myös musiikkiperinne hävisi. Nuoriso oli perinteisesti kokoontunut jonkun taloon, missä naimattomat neidot auttoivat kutomalla ja koruompelemalla, kun pojat lauloivat ja soittivat.”

 

Ukrainassa kuten muuallakin Neuvostoliitossa rikottiin vanhat arvot ryminällä: lapsia käskettiin ilmiantamaan vanhempiaan ja heitä kuulusteltiin koulussa kotinsa tapahtumista. Kirjassa todetaan, että kylien itsehallintoperinne tuli äkkiä tiensä päähän.

 

”Ennen kollektivisointia paikalliset miehet valitsivat keskuudestaan johtajat; kollektivisoinnin jälkeen järjestettiin vielä farssimaisia ”vaaleja”, joissa ehdokkaat pitivät puheita yllyttäen naapureitaan yhtymään suureen neuvostoprojektiin. Kaikki kuitenkin tiesivät, että tulos oli ennalta määrätty ja ainaisesti läsnä olevan poliisin takaama. ”

 

Neuvostoliitossa diktaattori Stalin oli 1930-luvulla huolestunut väestönlaskennan paljastavan tuloksia, jotka osoittivat valitun politiikan epäonnistuneen. Tilastoijat saivat maksaa huonoista uutisista kovan hinnan. Applebaum kuvaa, että väestönlaskentatoimiston johtaja Ivan Kraval pidätettiin Moskovassa ja teloitettiin kivääriryhmän yhteislaukauksella. Myös hänen lähimmät virkatoverinsa tapettiin. Tämä laskennan tulosten tukahduttaminen toteutettiin myös Ukrainassa ja Kazakstanissa ja monilla muilla alueilla. Sadat väestönlaskuvirkailijat saivat potkut. Uhrien joukossa oli väestönlaskennasta suoranaisesti vastuussa olleiden lisäksi tilastoijia, jotka saattoivat nähdä alkuperäiset luvut.

 

”Todelliset luvut, kun ne tulivat julki, olivat varsin erilaisia. Neuvostoliiton väestömääräksi paljastui kaiken kaikkiaan 162 miljoonaa – se tarkoitti, että (niiltä jotka odottivat 170 miljoonaa) ”puuttui” suunnilleen kahdeksan miljoonaa ihmistä. Tähän pyöreään lukuun sisältyivät nälänhädän uhrit ja heidän syntymättömät lapsensa. Se heijasti myös nälkävuosien aitoa sekasortoa. Tienvarsille kuolevat talonpojat, joukkomuutto, karkotukset, mahdottomuus laatia paikkansapitäviä tilastoja kylistä, joissa jokainen viranomaisia myöten kuoli nälkään – kaikki nämä asiat vaikeuttivat entisestään väestönlaskijoiden työtä. Totta puhuen ei kukaan ollut täysin varma siitä, kuinka moni oli todella kuollut ja kuinka moni jäänyt eloon, tilastoituna tai ei. Väestönlaskijat olivat erehtyneet varovaisuuden puolelle. Sen sijaan että olisi tyytynyt tulokseen Stalin kielsi sen. ”

 

Applebaumin kirja panee miettimään sitä, miten nälänhätään voisi suhtautua irrallisena ja erillisenä tapahtumana Ukrainan historiassa kun kyse on paljon laajemmasta ja edelleen politiikkaan vaikuttavasta tapahtumien sarjasta.

 

”Totta puhuen nälänhätää ja kansanmurhaa koskevat laillisuuskysymykset ovat usein korvanneet kysymykset Ukrainasta, Ukrainan suvereeniudesta ja Ukrainan olemassaolon oikeudesta. Keskustelu nälänhädästä on ollut keino painottaa Ukrainan oikeutta erilliseen kansalliseen historiaan ja omaan kansalliseen muistiinsa. Nyt kuitenkin – jälkeen yli neljännesvuosisadan itsenäisyyden, kahden katuvallankumouksen ja Venäjän maahantunkeutumisen, jonka Ukrainan armeija on viimeinkin pysäyttänyt – suvereenius ei ole teoriaa vaan tosiseikka, joka ei tarvitse historiallista oikeutusta. Tai ylimalkaan mitään oikeutusta. ”

 

Historian oikeutus ja väärinkäyttö. Kansakunnan muistia voidaan käyttää hyväksi monessa mielessä vääristellen, mutta jotkut tarinat ansaitsevat tulla toistetuiksi. On muistettava, että Stalinin itsensä kokema Ukrainan pelko kuului siinä että tämä puhui pakonomaisesti otteen heltiämisestä Ukrainassa ja puolalaisten tai muiden ulkomaalaisten juonista kumota valta maassa. Applebaum muistuttaa, että Stalin tiesi, että Ukrainassa tunnettiin epäluuloa keskitettyä valtaa kohtaan, ja että kollektivisointia ei suosittaisi syvästi maahansa ja perinteisiinsä kiintyneiden talonpoikien keskuudessa, ja että ukrainalainen nationalismi oli sähköistävä voima, joka kykeni haastamaan bolsevismin ja jopa tuhoamaan sen.

 

”Suvereeni Ukraina voisi pilata neuvostohankkeen paitsi jättämällä SNTL:n ilman viljaa myös riistämällä siltä oikeutuksen. Ukraina oli ollut Venäjän alusmaa vuosisatojen ajan, Ukrainan ja Venäjän kulttuurit olivat yhä läheisesti toisiinsa kietoutuneet, venäjän ja ukrainan kielet olivat lähisukulaisia. Jos Ukraina torjuisi sekä neuvostojärjestelmän ja sen ideologian, tuo torjunta saattaisi heittää epäilyksen varjon koko neuvostohankkeen ylle. Vuonna 1991 se teki juuri sen. ”

 

Loppujen lopuksi nykytilanne on lohdullinen sillä Ukraina ei tuhoutunut. Ukrainan kieli ei kadonnut kuten ei toivo demokratiasta tai oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta tai Ukrainan valtiosta, joka todella edustaisi ukrainalaisia.

 

Venäjän rooli on edelleen vahva. Sota Ukrainassa alkoi kuin varkain vuonna 2014 Krimin miehityksen ja Donbassin alueen feikkitasavaltojen perustamisen myötä. Kuten Remykin kirjoittaa, on syytä muistaa, että Ukraina on sodan puolustautuva osapuoli: Ukrainan kotoperäiset ongelmat ja ristiriidat ovat vakavia, mutta ne tuskin olisivat johtaneet sotaan, ellei Venäjän hallitus olisi niin halunnut.

 

Venäjän tutkimuksen professori Richard Sakwa painottaa kirjassaan Taistelu Ukrainasta. Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät (Vastapaino 2016, Suomentanut Tatu Henttonen) Ukrainan kriisin osoittaneen, että reaalipolitiikalla on edelleen merkitystä.

 

Sakwan mukaan sota Ukrainasta on paljastanut länsimaisen liberaalin universalismin ja hegemonisen geopoliittisen vallan väliset ristiriidat, joista EU kärsii erityisen pahasti. Tämä umpikuja aiheutti osapuolten yhteenoton Ukrainassa. Historian tutkijat eivät ennusta, mutta Sakwa arvelee yhdessä visiossaan, että: ”Lopulta maa solmii Naton kanssa turvallisuuspoliittisen sopimuksen, joka liittää maan atlanttiseen turvallisuusjärjestelmään. Ukraina säilyy yhtenäisvaltiona, ja eri kieliryhmille tehdyt myönnytykset kumotaan, jotta ukrainalainen kulttuuri pääsee kukoistamaan vapaana.”

 

Applebaum arvioi, että Venäjän nykyjohto tuntee historian liiankin hyvin. Kuten vuonпа 1932, kun Stalin kertoi Kaganovitsille, että Ukrainan ”menettäminen” oli hänen huolistaan suurin, nykyinen Venäjän hallitus uskoo, että suvereeni, demokraattinen, vakaa Ukraina kulttuurin ja kaupan sitein muuhun Eurooppaan kiinnittyneenä, on uhka Venäjän johtajien eduille.

 

”Onhan niin, että jos Ukrainasta tulee liian eurooppalainen – jos se yltää johonkin mikä muistuttaa menestyksekästä integraatiota länteen – silloin venäläiset saattaisivat kysyä: miksi emme mekin? Ukrainan katuvallankumous vuonna 2014 vastasi Venäjän johdolle sen pahinta painajaista: nuoret vaatimassa laillisuutta, tuomitsemassa korruption ja liehuttamassa Euroopan lippuja. ”