Kirja-arvio: Arto Mansala – Asemapaikkana Peking

Kiina on aina ajankohtainen. Suuri osa ihmisistä on valmis painottamaan taloutta. Monen mielestä tärkeintä on maan yhtenäisyys, vakaus ja kehitys.

”Kun rouva Deng Nan oli ensimmäistä kertaa tulossa illallisille suurlähetystöön, saatoin heti aamusta havaita virka-asunnon rutinoidun ja luotettavan kiinalaisen henkilökunnan olevan kauttaaltaan kiihtyneessä mielentilassa. Kun kummastelin asiaa, kielenkääntäjämme Annikki Arponen tokaisi yksikantaan: `Ei ihme, onhan itsensä keisarin tytär tulossa kylään. ´”

Kyse on Kiinaa Maon Zedongin jälkeen johtaneen Deng Xiaopingin tyttärestä. Tämän isä oli yksi Maon Pitkän marssin veteraani ja loi ”sosialismin kiinalaisella erityspiirteillä”.

Asemapaikkana Peking (Siltala) ilmestyminen ajoittuu Suomen ja Kiinan diplomaattisten suhteiden merkkivuoteen: Suomi tunnusti tammikuussa 1950 yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa ensimmäisten länsimaiden joukossa Kiinan kansantasavallan.

Teoksen kirjoittaja, suurlähettiläs, ulkoministeriömme korkeimmasta tehtävästä eläkkeelle jäänyt Arto Mansala (s. 1941) on ollut uransa aikana monessa paikassa – myrskyssä ja tyvenessä, mutta tuskinpa hänen on pitänyt mistään muusta maasta sanoa samoin kuin Pohjois-Koreasta, jossa Suomella on Pekingistä johdettu edustusto kauppasuhteita varten.

Pohjois-Koreassa vietetyn viikon jälkeen Mansala kaipasi jo pois orwellilaisesta isonveljen valvomasta ”maanpäällisestä paratiisista”.

”…minua alkoi itsepintaisesti vaivata jonkinmoinen suljetun paikan kammo. Ajatus, että joutuisin jäämään maahan vielä määräämättömäksi ajaksi, alkoi ahdistaa. Säiden armoilla olevia paluulentoja kiinalaiskoneilla oli vain yksi viikossa. Kerta toisensa jälkeen – vasta Pekingiin takaisin palattuani – tunsin päässeeni maanpäälliseen paratiisiin.´”

Suurlähettiläs kävi Pjongjangissa muutaman kerran vuodessa. Pohjois-Koreaa hoidettiin Pekingistä matkustamalla.

Suljetussa Pohjois-Koreassa Suomi ja Ruotsi olivat ainoina läntisinä valtioina eritystapauksia.

Kotikutoisen Juche-aatteensa syleilyssä elävää diktatuuria Mansala käsittelee tiiviisti kirjansa loppupuolella, mutta nimenomaan Pohjois-Korean osuus avaa maailmanpolitiikan suurempia linjoja: kyse on hallitsemisesta.

Kiina on Pohjois-Korean pääsääntöinen tukija. Sille oli kylmän sodan päättymisen jälkeen tärkeää, ettei hallitseva dynastia luhistu, maa ajaudu kaaokseen ja aja liikkeelle pakolaisvirtoja.

Koreoiden yhdistyminenkään ei ollut Kiinan intressissä – taustalla oli huoli Yhdysvaltojen vaikutusvallan kasvamisesta alueella.

Nykyistä tilannetta alueella on vaikeampaa ymmärtää, jos ei tunne historiaa. Koreat eivät ole olleet valmiita muuttumaan ja tinkimään tiukoista näkökannoistaan.

**

Toisin kuin Koreasta lähtöään kuvasi Mansala Kiinasta poistumista loppuraportissaan haikeaksi eroksi.

Haasteita jäi selvitettäväksi, ja on niitä edelleenkin, vaikka Kiinan nykyistä johtajaa Xi Jingpingiä kuvataan mieheksi, jolla on luontaista arvovaltaa ja omanarvontuntoa. Tärkeää pääomaa nykyaikaisessa nopeaan kuvan ja mielipiteen vaihtoon viritetyssä maailmassa.

Teoksen kantavana juonena on avata sitä, miten diplomaatit toimivat ja raportoivat kotimaahansa omasta työstään.

Yleensä kirjalliset päätelmät kiertävät tietyn järjestyksen mukaan suurlähettiläältä valtion johdolle ja muille virkamiehille, ja joissain tapauksissa myös yrityksille, joita raporteissa käsitellään.

Diplomaatit toimivat asemamaataan kunnioittaen, ja heihin suhtaudutaan niin kuin jonkun vieraan valtion johtajan erityiseksi vieraaksi lähettämään henkilöön tuleekin suhtautua.

Vanhoissa sivistysmaissa periaatteista ei tietenkään ole tingitty, vaikka suhteiden vakiinnuttamisessa on aina omat hankaluutensa. Aikansa talousjärjestelmien erilaisuus ja maailman jakautuminen vaati omanlaistaan sopimista ja sanojen asettelua.

Suomea on Kiinassa pidetty länteen kuuluvana Pohjoismaana ja kansainvälisillä foorumeilla kiinalaiset ovat ymmärtäneet senkin, että molemmat ovat joutuneet puhumaan ”yhteisestä vaarallisesta naapurista.”

**

Mansala hyödyntää kirjassa oivasti muiden kirjoittamia muistelmia ja ymmärrystään poliittisten raporttien laadinnasta. Hän on viettänyt aimo ajan ulkoministeriön arkistoissa lukemassa diplomaattien ja ulkoministeriön kirjeenvaihtoa.

Sain itsekin kuulla muutaman kerran etukäteen entisen esimieheni arkistoista löytämästä kiinnostavasta tai huvittavasta yksityiskohdasta, joita hän tekstissään viljelee.

Raportteihin on kirjattu ylös, että Maolle valtakirjansa vuonna 1952 jättäneen suurlähettiläs Helge von Knorringin ja Kiinan johtajan tapaaminen oli sujunut vilpittömästi, vaikka tulkki olikin aluksi kääntänyt Suomen olevan tunnettu tuhansien buddhien maa. Englantia taitanut pääministeri Zhou Enlai oli auttanut hätäännyksissään sanat sekoittanutta tulkkia.

Edeltäjistään Suomen Pekingin-suurlähettiläinä Mansala kertoo ennen muuta heidän raporttiensa kautta.

Kiinan kulttuurivallankumouksesta Pekingistä raportoinut Joel Toivola innostui vuodesta 1965 alkaen kirjoittamaan moniosaisia jatkokertomuksia, joiden laatimisessa oli Mansalan mukaan apuna sekä tämän nuoruusvuosien radikaali vasemmistolaisuus että sosialismin oppien tuntemus.

Ministeriössä oltiin kuitenkin kiinnostuneempia Euroopasta ja Yhdysvalloista eikä Aasiaa tai Kiinaa seuraavaa ammattitaitoista henkilökuntaa ollut juurikaan ministeriössä. Lopulta suurlähettiläs ilmoitti menevänsä raportointilakkoon. Hän kirjoitti raportoivansa vain presidentille ja ulkoministerille.

Suomen diplomaattinen läsnäolo Pekingissä on kiinalaisesta näkökulmasta tapahtunut verraten myöhään, mutta käytännössä suomalaiset pyrkivät Kiinaan heti kun se itsenäistymisen jälkeen oli mahdollista.

Aiemmin edustusto Euroopan ulkopuolella oli vain Yhdysvalloissa, Washingtonisssa. Nuoren valtion johto piti tärkeänä, että edustusto saadaan perustettua, jotta pysyttäisiin selvillä Venäjän pyrkimyksistä Aasiassa.

G.J. Ramstedtin aloittaessa Japanissa keisarillisen Venäjän lähettiläät toimivat yhä tehtävissään Tokiossa ja Pekingissä.

Varsinainen lähettiläs nimitettiin Pekingiin vuonna 1950 tämän avattua ensin edustuston Intiassa. 57-vuotias, Hugo Valvanne aloitti Kiinassa puolitoista vuotta kansantasavallan perustamisen ja seitsemän kuukautta Korean sodan syttymisen jälkeen.

**

Nykynäkökulmasta monen suomalaisen suuryrityksen arkea on olla läsnä Kiinan valtavilla markkinoilla.

Edustustot ovat aina osallistuneet myös suomalaisten turvallisuutta ja henkeä uhkaavissa tilanteissa kansalaistensa auttamiseen.

Näin tehtiin myös vuonna 1989, jolloin Mansala oli virkamatkalla Kiinassa Unkarin Budapestista tutustumassa seuraavaan asemapaikkaansa. Tiananmenin tragedian aikaan Kiinassa asui ja oleskeli noin 600 Suomen kansalaista.

Opiskelijamellakat olivat laajentuneet muun muassa ihmisoikeuksia vaativien väkijoukkojen mielenilmauksiksi – kolmen viikon vappumarssiksi, kuten Mansala kertoo suurlähetystön kielenkääntäjän, sinologi Arposen nimittäneen Kiinan tulevaisuudesta huolestuneiden kokoontumisia.

Tapahtumien eteneminen ja taustat on voitu osin selvittää, mutta varmuutta siihen, missä määrin kyse oli “vastavallankumousyrityksestä” ei suurlähettilään raportista selviä.

Mansalan virkamatkaa tuolloin isännöineen suurlähettiläs Risto Hyvärisen mielestä Kiinan johdossa tapahtui sangen vähän muutoksia, eikä Kiinan vuoden 1989 kriisiä tule nähdä erillisenä vaan yhtenä pitkässä sarjassa.

Mielenosoituksen väkivaltainen tukahduttaminen ei ole unohtunut, mutta kiinalaisten menestys on hämärtänyt kuvaa tapahtuneesta.

Kiinan tuleva pääministeri Zhu Rongji vastasi vuonna 1992 Tiananmenin tapahtumia koskevaan kysymykseen ja pystyi ”uskottavalla tavalla selviämään lännen lehdistön ahdistelusta”.

”Pekingin tapahtumat kuuluivat historiaan, eikä kukaan onnistu pitkän päälle salaamaan historiaa, vaan se tulee lopulta aina esiin.”

Mansala kirjoittaa saaneensa uudentyyppisestä kiinalaisjohtajasta vaikutelman vaatimattomasta miehestä, jolla oli hyvä itsetunto ja realistiselta tuntuva käsitys Kiinan tulevaisuudesta.

(Kirjoituksen valokuvat on kuvattu teoksen kuvaliitteestä)