Kirja-arvio: Hannu Himanen – Länttä vai itää

Suomi Natoon! Länteen! Ulkopolitiikka perustuslain mukaiseksi, pääministerille hänelle kuuluva asema.

Venäjällä suurlähettiläänämme vuosina 2012-16 palvelleen Hannu Himasen kirja Länttä vai itää – Suomi ja geopolitiikan paluu (Docendo) on raikas tuulahdus joka pöyhii tunkkaista jaarittelua ja panee miettimään propagandaan vastaamisen tärkeyttä.

Diplomaatilta ei kuulla salassa pidettäviä asioita, mutta julkisissa lähteissä oleva tietokin riittää. Kyse on siitä, miten näkemykset tarjotaan lukijalle. Himanen osaa taidon.

Länttä vai itää koostuu esseistä, jotka tarjoavat ulkopolitiikasta kiinnostuneille mahdollisuuden kurkistaa kansainvälisen politiikan teorioihin ja käytännön työhön ilman elämäkertojen henkilökohtaisuuksia.

Himanen ei sijoita itseään tärkeänä tekijänä mihinkään merkittävään paikkaan historiassa, vaan kokenut diplomaatti paukuttaa jääräpäisimmällekin, että itsevaltaisesti johdetun Venäjän tavoitteet saattavat olla edelleen hämäriä, mutta toimillaan maa on jo joutunut oman propagandansa loukkuun.

Kolmatta kertaa diplomaatin postilla Venäjällä olleella Himasella on luonnetta sanoa asiat suoraan. Toimittajan koulutuksen jälkeen diplomaatiksi lähtenyt Himanen muistelee nyt 95-vuotiaan isänsä sanoneen:

”Luulin jotain ymmärtäväni, kunnes se selitettiin minulle.”

Eläkkeelle vastikään siirtyneen ja ulkoministeriön virkamieskunnan johtopaikoillakin olleen ammattilaisen näkemyksillä on erityistä painoarvoa. Kokenutta ei huijata. Jokainen diplomaatti voi valita tapansa palvella Suomea.

Himasen kirja tarjoaa ajateltavaa ja kehottaa aloittamaan uudenlaisen keskustelun ulkopolitiikastamme, jotta voimme vastata alati haasteelliseen Venäjän painostukseen: informaatiohyökkäysten perimmäinen tavoite on synnyttää hämmennystä ja hajaannusta länsimaiden sisällä ja niiden välillä.

Suomessa on edelleen vankka joukko ihmisiä, erityisesti heitä on poliitikkojen parissa, jotka eivät syystä tai toisesta halua uskoa Venäjän pyrkivän vaikuttamaan ulkomailla. Samalla maa muodostaa epäsuoran uhkan, koska tiedonvälityksen ammattilaiset on valjastettu valtion ohjaamaan propagandatyöhön.

Venäläisen arjessa on täysin mahdollista kuvitella Venäjä yhdeksi maailman johtovaltioksi. Televisio tarjoilee Kremlin päättämän todellisuuden.

”Maakunnissa matkustaessani sain usein eteeni useita paikallisia toimittajia tv-kameroineen. Etupäässä toimittajat olivat nuoria ja kokemattomia ja kykenivät esittämään vain paperille kirjoitettuja ja ilmeisesti jostain saatuja kysymyksiä. Kysymykset olivat pääsääntöisesti täysin yllätyksettömiä ja merkityksettömiä. Joskus lapsikiistojen kuohuissa minulle esitettiin tutuiksi tulleita kysymyksiä suomalaisesta lastensuojelusta, selvästikin muualta (päätoimituksista) valmiina saatuja kysymyksiä. Syntyi vaikutelma, että nuoret toimittajat koulitaan uransa alussa toteuttamaan yhteistä valtiollista projektia.”

Himasen kirjan suoruus voi yllättää

Toki aktiivisena sosiaaliseen mediaan, ennen muuta Twitteriin @Himantero, kirjoittavan suurlähettilään on voinut olettaa käyvän asioihin kiinni kirjassaan samalla tavalla, kuin hän on julkisissa puheenvuoroissaan kehottanut Venäjää ja venäläisiä kohtelemaan: suoraan ja rehdisti.

Venäjä käyttäytyy naapureitaan ja muuta maailmaa kohtaan niin kuin sen voi olettaa tekevän. Suurvallan itseymmärrys on toinen kuin meidän.

Tiedotusvälineistä ja vaikuttamisesta Himanen puhuu kirjassaan monessa yhteydessä. Media on asetettava raameihinsa, kuten muukin poliittinen vaikuttaminen. Se on aina jollain tasolla aikansa peili.

Nyky-Venäjällä median merkitystä on tarkasteltava Venäjän johdon valitsemana strategiana. Jo presidenttiytensä alkuvaiheessa Vladimir Putin nosti valtion kaasuyhtiön Gazpromin keskeiseksi työvälineekseen, jonka avulla Kremlistä johdetut yrityselämän lonkerot ulottuivat kaikkialle, myös mediaan.

Kremlin mediaoperaatiot ovat julkisia

Himanen muistuttaa, että Kremlin virtuaalisessa kontrollissa oleva mediajärjestelmä tuottaa uutisilta, artikkeleilta, ajankohtaisohjelmilta ja dokumenteilta vaikuttavia sisältöjä, jotka on tuotettu vaikuttamistarkoituksessa. Niiden sisältöjen tarkoituksena on korostaa Venäjän kykyjä ja hakea oikeutusta myös väkivallan tekoihin.

Eikä vain Venäjällä.

“Moskovassa ollessani seurasin monta kertaa reaaliaikaisesti, miten todellisten tai fiktiivisten asiantuntijoiden valheelliset lausunnot tai tekaistut tarinat monistetaan hetkessä venäläisten uutistoimistojen ja somen piirissä toimivien automaattiohjattujen robottitilien (bottien) kautta. Joskus huonoilta vitseiltä vaikuttavat valeuutiset vyöryvät väkevällä voimalla eteenpäin ja saattavat päätyä koviksi uutisiksi läntisten uutistoimistojen ja muun median sivustoille. Alkuperäistä lähdettä on usein lähes mahdotonta jäljittää, varsinkin jos valeuutiset synnytetään venäjänkielisessä ympäristössä. Jäljet katoavat tehokkaasti ja täydellisesti.”

Ylätason korruptio selittää Venäjän poliittisia ongelmia

Venäjällä eliittiin voi päästä kykyjen perusteella. Himanen muistuttaa, että siellä pysyminen edellyttää useimmiten korruptiivisten käytäntöjen hyväksymistä ja korruptioon sekaantumista. Tästä johtuen on arvioitu, että hallitsevan eliitin täysimittainen jäsenyys – niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla – edellyttää jonkinlaisten liittymisriittien läpikäymistä.

”Tärkeään tehtävään ehdolla olevalle tehdään pirullinen tarjous, josta ei voi kieltäytyä: ulottuvilla on merkittävän suuria, mutta laittomiksi tiedettyjä taloudellisia etuja; samalla ehdokkaalle tehdään selväksi, että eduista kieltäytyminen johtaa syrjäyttämiseen ja täydelliseen henkilökohtaiseen katastrofiin.”

Vastaavalla tavalla sanotaan Stalinin toimineen ja myös uskoneen tietävänsä kaikista sen verran, että näitä voitiin hallita, ilman että hallituilla oli itsellään mitään mahdollisuuksia vaikuttaa omaan asemaansa.

Venäjällä käytetään kovan vallan kieltä

Himasen Venäjällä suurlähettiläänä viettämät vuodet ovat olleet merkittäviä ennen muuta maan suuruuden palauttamiseen tähtäävän projektin vuoksi. Krimin kaappaus vuonna 2014 on monella tapaa vedenjakaja. Putin esitti parikymmentä vuotta sitten demokraattia, mutta enää hän ei julkista keskustelua kaipaa, vaan näennäisen lailliselta vaikuttava autoritaarinen johtajuus kelpaa valtaosalle venäläisiä. Tämä vaikutus ulottuu myös Venäjän rajojen yli.

”Venäjän muuttunut retoriikka on taitavaa ja strategista informaatiovaikuttamista, joka Suomen kohdalla on saavuttanut tavoitteensa hyvin. Venäjän narratiivi on usein huomaamatta omaksuttu sellaisenaan. Monet haluavat ymmärtää Venäjää ja muistuttavat, että vikaa on myös lännessä. Suomalainen tasapainoilu muistuttaa kylmän sodan aikaista puolueettomuuskompleksia ja halua asettua ´suurvaltaristiriitojen ulkopuolelle.`”

Himanen muistuttaa, että Suomen kaltaisen maan rooli maailmanpolitiikassa on sopeutujan rooli, mutta se ei merkitse alistumista ja tahdottomuutta. Suomen poliittinen johto on sadan itsenäisyyden vuoden aikana osoittanut, miten vaikeistakin tilanteista voi selvitä eteenpäin, kuten olemme tehneet. Olemme säilyttäneet poliittisen itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden ja uhattuna osoittaneet kyvyn ja halun määritellä oman historiamme kulun.

”Kohtalon hetkillä Suomesta on tullut historian näkijä ja historian tekijä.”

Suomalaisten poliitikkojen on syytä ottaa kirjan viesti tosissaan. Emme ole nähneet vielä sitä, mihin kuuliainen nöyristely voi johtaa Suomessa. Venäjällä voi maan mediasta nähdä joka päivä, miten televisiossa määritellään Venäjän nykypolitiikalle raamit.

Meistä mitättömiltä ja absurdeilta tuntuvat asiat ovat todellisuutta: Puhe lapsien kaappaamisesta Suomessa ei ole vain jonkun yksittäisen tiedotusvälineen tai toimittajan, puhumattakaan Suomessa operoivan hyödyllisen idiootin, aikaansaannosta.

Vaikka Suomi-kuva ei rapaudu pysyvästi, on harmillisia keskusteluja jouduttu käymään jo ihan liikaa. On muistettava, että virallinen Venäjä on ollut mukana monessa ja käyttänyt tunteisiin vetoavasti lapsia hyväkseen propagandassa. Himanen muistuttaa, että vastaajaksi ovat joutuneet diplomaatitkin. Viennin edistäminen on tärkeää ja yksi julkisuusdiplomatian perustehtäviä.

”Yhdellä maakuntamatkoistani vuonna 2014 olin tutustumassa valtakunnallisesti merkittävään tuotantolaitokseen suomalaisen yritysvaltuuskunnan kanssa. Lyhyen, muodolliseksi jääneen tapaamisen lopussa yrityksen kiireinen toimitusjohtaja kertoi saaneensa kollegoiltaan toivomuksen kysyä suurlähettiläältä erikseen sitä, onko Suomeen turvallista matkustaa perheen kanssa. Miksi teidän sosiaaliviranomaisenne ottavat venäläisiä lapsia huostaan?, toimitusjohtaja kysyi.”

Venäjä vielä virittelee media-asettaan

Venäjän informaatiovaikuttamisen onnistuminen johtuu monista samaan suuntaan vaikuttavista tekijöistä. Venäläiset valtiojohtoiset uutistoimistot ja muu media tarjoavat kansainväliseen käyttöön runsaasti journalistisesti laadituilta näyttäviä, mutta Venäjän valtiollisen propagandakoneiston tuottamia uutisia ja analyysejä, joita tasapuolisuuteen pyrkivä läntinen journalismi ei voi helposti sivuuttaa. Itämeren tilanteen kiristyminen on suoraa seurausta Venäjän toimista Ukrainassa.

”Ei ole käsikirjaa, ei mitään historian oppituntia, jonka perusteella Putinin kaltainen yksinvaltainen johtaja päätti, miten toimia Georgiassa 2008 tai Ukrainassa 2014. Johtajan valinnat ovat samanaikaisesti sekä olosuhteiden sanelemia että subjektiivisia, aikaan ja paikkaan sidottuja. Päätöksentekijä ei voi ratkaisun hetkellä tietää, mitä hänen päätöksistään seuraa. Ne voivat tuottaa juuri sellaisia tuloksia kuin lähdettiin hakemaan, mutta useimmiten tulokset poikkeavat halutuista. Joka tapauksessa päätöksistä on aina myös sellaisia seurauksia, joita päätöksenteon hetkellä ei lainkaan ajateltu.”

Näistä tilanteista kasvaa ”Nato-kiima” ja syntyneen asetelman vuoksi Venäjä käyttää ulkoministeri Sergei Lavrovin suulla muita vähättelevää sanallista painostusta. Kyse on hybridivaikuttamisesta.

”Venäjä pitää meteliä omasta ajattelustaan luodakseen käsityksen siitä, että Natoon liittyminen johtaisi välittömiin ja merkittäviin vastatoimiin. Se käyttää hyväkseen ajatusmallia, joka kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan kirjoissa tunnetaan nimellä turvallisuusdilemma (security dilemma): turvallisuuden ratkaisematon ongelma syntyy siitä, että omaa turvallisuutta lisäävät toimet aiheuttavat uhkaksi koetun valtion reaktion, mikä taas heikentää omaa turvallisuutta.”

Venäjä pyrkii horjuttamaan länsimaiden perusinstituutioita

Se on häpeilemättä tukenut populistisia virtauksia ja poliitikkoja monissa länsimaissa. Erityisesti Venäjän suhteet marraskuussa 2016 valittuun Yhdysvaltain presidenttiin Donald Trumpiin ja Ranskan äärioikeistolaisen Kansallisen rintaman johtajaan Marine Le Peniin ovat herättäneet paljon kysymyksiä.

Tätä taustaa vasten ei ole erikoista lukea, että kun Himanen suosittaa Suomelle jäsenyyttä puolustusliitto Natossa, hän ei halua, että merkittävää jäsenyyspäätöstä tehtäisiin kansanäänestykseen nojaten. Himasen mielestä poliitikot osaavat asiansa, ja voivat tehdä kansakunnan kannalta sopivimmat ratkaisut.

Suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun rajalinjat eivät kulje edelleenkään puoluekartan mukaan. Poliitikot ovat jättäneet ylimmän sanan mieluusti vaikka presidentille, ja virallisesti sanotaan muutenkin, ettei Nato-kysymys ole ajankohtainen. Outoa on myös se, että Natosta puhujat ovat kuin jollain tavalla tarttuvaa tautia kantavia.

Syksyn turvallisuuspoliittista keskustelua ovat sähköistäneet RKP:n presidenttiehdokas, meppi Nils Torvalds ja nyt Himanen puhumalla Natoon liittymisestä. Somessa heidät on leimattu myös kummallisiksi entisiksi kommunisteiksi, jotka ovat Naton kannattajia, vaikka opiskeluaikoina näkemykset olivat täysin toiset.

Todellakin. Reilussa 40 vuodessa näkemykset voivat muuttua. Venäjä vaan näyttää yhä enemmän retro-Neuvostoliitolta. Maan pääpropagandakanava RT ilakoi Putinin englanninkielisellä puheella maailman nuorisolle Sotšissa juuri päättyneessä suurtapaamisessa, joka taitaa olla maailmankuulu vain Venäjällä. ”Future is your´s! All the best!”

https://russian.rt.com/russia/video/441781-putin-vfms-sochi-angliyskyi

Historialla voidaan selittää Suomen vääjäämätöntä kohtaloa ja sitoutumista Venäjään ihan yhtä paljon kuin maantieteellä. Mutta elämme tässä ja nyt. Ajassa, jolloin Venäjä hyödyntää neuvostopropagandan parhaita elementtejä, ja osaa käyttää uusia mediavirtoja siten, että heidän kätensä jälki ei edes näy missään.