Kirja-arvio: Juha Metso ja Pekka Hakala – Putinlandia

Venäjä on tuominnut meidät. Me ryssittyisimme, jos emme taistelisi vastaan – on huolehdittava venäläisen propagandan vastustamisesta. Samaan aikaan on kerrottava, että emme me niin erilaisia ole. Venäläisillä on yksi kyky yli muun osittain neuvostoperintönä: he voivat hyväksyä ja tarjota toisilleen ristiriitaisia viestejä. Totuutta tärkeämpää on helposti se miltä asiat Putinlandiassa näyttävät.

Venäläiset eivät hyökkää Suomeen huomenna, ylihuomenna eivätkä näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Jos tällainen huoli syntyisikin päivittäisjournalismista, Venäjä-kirjat yrittävät selittää ison maan merkitystä muuttuvassa maailmassa.

Neuvostoperinnön jatkona koko maa on yhtä kuin korruptio. Mutta ihmiset selviävät – kuka paremmin, kuka huonommin. Kun meille itsestäänselvää sosiaaliturvaa ei ole, ihmisten arki voi näyttää rujolta, mutta elämään tartutaan täysillä. Ihmiset tekevät tarvittessa viittä työtä tai elävät kädestä suuhun. Muuten ei eläisi.

Valokuvaaja Juha Metson(s.1965) ja toimittaja Pekka Hakalan (s.1959) Putinlandiaa ei pidä tänä syksynä sivuuttaa. Se on kokonaisuus, joka on enemmän kuin osiensa summa.

Kirjassa kohtaavat Hakalan oivaltavat ja piiloviisaat lauseet ja mikroilmeitä etsivät Metson erilliset taideteokset. Metso on kaivanut kuva-arkistojaan ja Hakala muistelee ja kertoo viimeisimpiä havaintojaan Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajuuden (2014-2018) ajalta. Hakala on kokenut reportteri ja omaa ääntään käyttävä kirjoittaja, Metso kolme vuosikymmentä Venäjää kolunnut taiteilija.

Hakala on omimmillaan kohdatessaan ihmisiä samalla tavalla kuin Metsokin. Ihmisiä puhutellaan ja heidän kanssaan ollaan; jaetaan hetkiä, jotka voivat koska tahansa venyä pidemmäksikin tapaamiseksi. Kirjoittaessaan kirjaansa Suuri ja sekava Venäjä (Karisto, 2008) Hakala kävi läpi vuodet 1991-2008 siten, että jokaisen luvun päätteeksi Venäjää kommentoi tavallisen ihmisen ääni, tapahtumia seurannut historianopettaja, majuri evp. Andrei Frolov. Ratkaisu oli hyvä. Ääni kuului.

Putinlandiassa Metson kuvat vahvistavat ja täydentävät vaikkapa Hakalan kerrontaa ”megalomaanisen isänmaallisuuden ja suurvaltamenneisyyden juhlinnan” Voiton päivän palvontatapahtumien aikana.

Kuvajournalisti ja kirjoittaja ovat ihmisiä.

Ukrainan sodassa Hakalalta vierähti aikaa kuukausikaupalla kunnes raja tuli vastaan. Oma jaksaminen oli otettava huomioon. Lea-vaimon kuolemaa ei voinut ohittaa vain työtä tekemällä. Mikään ei ole niin tärkeää, että se ohittaisi läheisistä välittämisen. Tämä on viesti, jonka kuulee Venäjällä sen jokaisessa kolkassa, mutta silti maan johto voi ajaa ihmiset epätoivoon ja pitkittää aloittamaansa sotaa.

Venäjällä jo kuvernöörikin on kaukana. Hyvin moni toteuttaa joka päivä vapauksiaan, jota tarjoaa mahdollisuus kilpailla muiden menestyjien kanssa. Lakeja toki on, mutta hienosäätö voi olla omavaltaista. Omistaminen on Venäjällä lainaa. Kaikki kuuluu ”tsaarille” ja raha merkitsee superrikkaille sitä, että tämä voi, milloin mitäkin. Hakala näkee, että Venäjä on jo ottanut vastaan tarjouksen kehittyä edelleen presidentti Vladimir Putinin valitsemien nelikymppisten aikakaudelle.

Hakala on toimittajana tehnyt sellaista mistä minä olen vaan haaveillut eli ajanut Venäjän vanhalla Ladalla ”päästä päähän”. Kokemuksen jakaminen oli lukijalle minusta paljon antoisampaa kuin hyväkään raportti keskipitkän matkan ohjusten rajoitussopimusten neuvottelujen tilasta. Putinlandian helmiä on miesten matka pohjoiseen Komiin, jossa idän käki ja meikäläinen käki kukkuvat kilpaa.

Mutta entä sitten…

Vladimir Putin on yksi kirjan henkilöistä, mutta muitakin riittää — Juha Metson mukaan hänen ja Pekka Hakalan kirja kertoo ennen muuta ihmisyydestä

Nykyisin puolustusmenot haukkaavat valtion budjetista melkein viidenneksen. Olisi mukava nähdä se suomalaispoliitikko, joka esittäisi meillä samaa. Jotakin rahoilla on epäilemättä saatu aikaan. Jos kuvitellaan Suomen ja Venäjän välinen sota, johon muut maat eivät osallistu, niin lopputulos olisi varmaan lopulta sama kuin ennenkin: Suomi olisi hyvä kakkonen. Suomen niin sanottu liittoutumattomuus edustaa kuitenkin suomalaista valehtelutapaa. Suomalainen valehtelee niin, että paperilla voidaan osoittaa, että on puhuttu totta. Venäläinen ei ole tästä niin tarkka, todistustaakka siirretään helposti kuulijalle.

Rossija-pankin historia on pala uutta Venäjää parhaimmillaan. Se perustettiin kesäkuussa 1990, Neuvostoliiton ollessa vielä, jos ei voimissaan, niin kuitenkin olemassa. Alkupääoman antoi Neuvostoliiton kommunistinen puolue, ja Leningradin puoluekomitea tuli pankin omistajaksi 48,5 prosentin osuudella. Neuvostoaikana ulkomaalaiset perustelivat Neuvostoliiton kanssa niin sanottuja yhteisyrityksiä, ja Neuvostoliiton romahdettua kommunistipuolueen osakkeet Rossija-pankissa siirtyivät Leningradin yhteisyritysten yhdistyksen haltuun. Tämän edellisenä vuonna perustetun yhdistyksen jäseninä oli neljä yhteisyritystä: kaksi saksalaista, yksi amerikkalainen ja suomalaisen Haka-rakennusyhtiön yhteisyritys Filko. Haka meni konkurssiin 1990-luvun lamassa ja Rossija-pankin osakkeet siirtyivät vähitellen Putinin Kiimajärven mökkinaapureiden eli Ozero-osuuskunnan jäsenten haltuun.

Trepaskin on liikaa juristi ottaakseen tähän väitteeseen kantaa. Sen sijaan hän antoi kahvilan pöydässä yleisemmän luonnehdinnan: ”Putinin lähipiiri — ne ovat kaikki suuria satusetiä. Ne voivat sepittää mitä tahansa ja tahrata kenet tahansa. Se on niillä aivan verissä. Ne voivat muuttaa minkä tahansa asian aivan toiseksi.”

Kävin viimeisen kerran Donbassissa ja ylipäätään Ukrainassa helmikuussa 2015, jolloin vietin kolme viikkoa rintaman molemmin puolin ensin valokuvaaja Denis Sinjakovin ja sitten Kalle Koposen kanssa. Tuon reissun jälkeen ajattelin, että seuraavan kerran menen koko maahan vasta, jos joku käskee. Ei ole vielä käskenyt. Ei kysymys ole sodan kauheudesta, se on suhteellinen käsite, pelko ja kauhu syntyvät korvien väissä. Voi olla, että tämä on vain henkilökohtainen ongelma. Toljottelin nimittäin bunkkerintuhoojaohjuksen tekemää monttua sillan kupeessa Donetskin alueella 19.8.2014, kun vaimoni Lea soitti, että hän on joutunut sairaalaan. Äkäinen syöpä tappoi hänet 10.9., ja olin syys—lokakuussa pari kuukautta tämän vuoksi Suomessa. Diagnoosi oli tehty jo talvella ja kuolemantuomio annettu kesäkuun alussa, mutta eihän ihminen sellaisia tuomioita voi uskoa. Väitän silti, etteivät Torezin pohjoispuolisten ruumispeltojen haju ja Lean kuolema ole niitä syitä, joiden vuoksi välttelen Ukrainaan menoa. Välttelen siis myös Kiovaan, Odessaan tai Lviviin menoa, en vain Donetskin tai Luhanskin reissua. Ukrainan uutisten perusteella arvelen, ettei siellä kovin hyvin mene. Itse asiassa paikalliset rahamiehet, siis oligarkit, ovat kovaa kyytiä järjestelemässä asioita niin, että bisnekset sujuisivat Venäjän suuntaan vanhaan malliin. Aika pitkälle ovat sujuneetkin. Köyhät kuolevat mutta rikkaat sen kun porskuttavat.

https://www.youtube.com/watch?v=IZJB64sXa7Y

Venäjällä putinistisen leirin ylilyönnit muodostavat tavallaan pienten mustien joutsenten loputtoman jonon, joka voi lopulta kääntyä omia mestareitaan vastaan. Tosin jotkut ovat sen verran hupaisia, että niitä tekee mieli nimittää valkoisiksi variksiksi. Kuten vaikkapa Volgogradin poliisipukuisten koululaisten syksyllä 2017 videoimalauluesitys Setä Vova, olemme kanssasi. ”Maailman vallannut on hegemonia, EU järjiltään on, Lähi-itä tulessa”, lapset lauloivat ja vakuuttivat torjuvansa samurait ja ottavansa Alaskan takaisin yhdessä presidentin kanssa. Kappaleesta tuli hitti, ja toukokuussa 2018 sen esittivät päiväkotilapset siperialaisessa Niznevartovskin pikkukaupungissa, ja esityksestä taltioitu video levisi Instagramissa. Paikallistelevision toimittaja Aleksandra Terikova sai potkut työpaikastaan arvosteltuaan lauluesitystä julkisesti. Terikovan sosiaalisessa mediassa antaman kommentin mukaan hän ei varsinaisesti toivo ylipäällikön kutsuvan kuorossa esiintynyttä Alisa-tytärtään ’viimeiseen taisteluun”, kuten laulun viimeisessä säkeistössä esitetään.”

 

Parodialauluesitys Setä Vovan videon kuvituksena käytetty kuva puoluejohtaja Vladimir Žirinovskista Punaisella torilla.

 

Venäläisten kommenttien ja teorioiden aatelia edustaa ulkoministeriön tiedotuspäällikön Marija Zaharovan kannanotto huhtikuussa 2018. Zaharova kysyi tiedotustilaisuudessa Moskovassa, miksi Britannia salaa Sergei ja Julija Skripalin kotieläinten kohtalon. Venäjän ulkoministeriön tietojen mukaan Sergei Skripalin Salisburyn-kodissa oli kaksi marsua ja kaksi kissaa, joiden kohtalosta ei ole kuultu mitään. Britannian viranomaiset vastasivat ripeästi, että marsut olivat kuolleet ja kissa oli jouduttu lopettamaan. Mahdollisen toisen kissan kohtalosta ei raportoitu. Zaharova täsmensi puheitaan myöhemmin Facebook-sivullaan huomauttamalla, että Britannialla on kemiallisessa tutkimuslaitoksessaan Porton Downissa Salisburyn kupeessa tuhansia koemarsuja. Ilmeisesti marsut ovat siis Britannian salainen ase, jonka avulla britit myrkyttivät venäläisisän ja tämän tyttären itse.

**

https://www.youtube.com/watch?v=i7q7i9AiZhU

https://www.youtube.com/watch?v=rE0MrvC0FTE

 

kulttuuri
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.