Kirja-arvio: Kalle Kniivilä – Tanjan katu

Venäjä on kirjoittajalle ehtymätön aiheiden lähde. Sen kun poimit. Parhaat tarinat on kuitenkin haettava itse, ja silloin oma viha ja/tai rakkaus -suhteesi tuohon valtavaan aineistoon on koetuksella. Sanotaan tämä jo kärkeen: toimittaja Kalle Kniivilä lunastaa neljännellä Venäjästä ja entisestä Neuvostoliitosta kirjoittamallaan teoksella paikan Venäjä-kirjoittajien etujoukossa. Tanjan katu – Elämää Pietarissa 1917-2017 (INTO) on kirja, joka kannattaa lukea, koska siinä kuuluu jälleen ihmisten – venäjäläisten ääni: yhdessä ja yksilöinä. Kniivilä on tehnyt työnsä venäjäksi ja kääntänyt kaiken materiaalin ja haastattelut itse.

”Tanjan katu on hädin tuskin puolentoista kilometrin mittainen. Silti tänne sopii koko Neuvostoliiton ja uuden Venäjän historia. Sata vuotta tavallisten ihmisten epätavallisia kohtaloita.”

Kniivilä on kasvanut kirjoittajana jokaisen teoksensa myötä. Aiemmissa kirjoissaan, Putinin väkeä (2014) ja Neuvostomaan lapset (2016) sekä Krim on meidän – imperiumin paluu (2015) Kniivilä on jo osoittanut pystyvänsä sijoittamaan kirjojensa henkilöt tähän aikaan ja antamaan heidän kertomalleen sen vaatiman tilan. Sydsvenska Dagbladetin toimittaja Kniivilä sanoo tehneensä pohjatyön niin kuin toimittajat yleensä tekevät. Tanjan katu –kirjasta muotoutuu vuosikymmenestä toiseen edeten koskettava kuvaus ihmisten elämästä muutaman sukupolven aikana kaupungissa Neva-joen suistossa. Eikä vain Pietarissa vaan Petrogradissa ja Leningradissa sekä vaikkapa viivähtäen timanttien etsintäretkellä geologisissa kaivauksissa Siperiassa.

Kirja on enemmän kuin 100 vuoden tarina. Kniivilä kertoo miettineensä aluksi kirjoittavansa juhlavuotta merkkaavan kirjansa Petroskoin vinkkelistä, mutta päätyneensä lopulta vanhan opiskelupaikkansa innoittamana Vasilinsaarelle Pietariin. Monet Kniivilän lukijoista tuntevat varmasti kadulla asuneen Leningradin piirityksessä menehtyneen Tanja Savitševin päiväkirjat.

Kadulla asui joskus myös Venäjän presidentti Vladimir Putin, ja siellä voi edelleen törmätä Helsingin yliopiston professoriin Vladimir Gelmaniin. Hän jo kyseli omassa Facebookissaan Kniivilän kirjasta: joko venäjännös on tulossa? Kuulemma kustantajaan on oltu Venäjältä yhteydessä.

“Vuoteen 1996 asti entinen KGB-agentti Vladimir Putin on Pietarin varakaupunginjohtaja. Hänellä on asunto Tanjan kadulla, vastapäätä kiinteistönvälittäjä Aleksandr Dymnikovin taloa. – Mutta ei häntä täälläpäin juurikaan näkynyt. Ehkä hän osti asunnon vanhemmilleen. Presidentiksi tultuaan hän kävi joka tapauksessa täällä pari kertaa. Silloin koko katu suljettiin.”

Kniivilä osaa haastatella ja kertoa väliin nippelitiedonkin niin, ettei mikään vaikuta Wikipediasta kaivetulta. Reportaasikirjojen tekijä ja ammattitoimittaja on myös oiva blogisti. Teksteissään Kniivilä on lehtimiehen perushyveiden mukaisesti yhtä aikaa lakoninen, toteava ja kuvaileva. Tutkijalle tai Venäjän historian perehtyneelle harrastajalle asiat eivät ole uusia, mutta kun yleisestä mennään pieniin yksityiskohtiin ja historian hämärästä, paperin kahinasta, päästään kuulemaan, mitä asioita itse kokeneet ihmiset ajattelevat, saadaan tarinoihin eloa. Ja kuten niin usein, vuosisadassa ovat jotkut vakiintuneiksi luullut asiat jo toisen tarinan arvoisia.

Venäjän suuren lokakuun vallankumouksen merkittävyyttä arvioidaan tänään aivan eri tavoin kuin vielä pari vuosikymmentä sitten, mutta samalla kaatuu myös monia ikoneiksi nostettuja kuvia. Neuvostoliitossa henkilöpalvonta nostettiin arvoonsa rakentamalla kuva sankariteoista, joita ei edes tapahtunut. Neuvostovaltion perustajaa säilytetään edelleen mausoleumissaan Moskovassa, mutta yhtenäistä ja vääristeltyä historiaa voidaan joiltain osin oikoa totuudenmukaisempaan suuntaan. Lukutaidottomille ja ylipäätään helposti levitettävän propagandan vuoksi kehitetty elokuva Talvipalatsin valtauksesta joutaa unohdettavaksi ja toisenlaiseksi kertomukseksi. Kniivilän kirjassa tarina on todemman kuuloinen.

”Nyt jo eläkkeelle siirtynyt Aleksandr Uralov, joka sata vuotta vallankumouksen jälkeen asuu Savitševin perheen entisessä huoneistossa, muistelee miten hän pienenä ihmetteli, miksei hänen isänsä, vanha ratsuväen upseeri, halunnut kertoa rynnäköstä Talvipalatsiin, vaikka oli itsekin osallistunut vallankumoukseen. – Meille oli näytetty kaikenlaisia elokuvia, joissa matruusit mursivat Talvipalatsin portit ja niin edelleen. Mutta hän ei koskaan suostunut kertomaan, miten se oikein tapahtui. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, ettei hän halunnut kertoa, koska mitään rynnäkköä ei koskaan ollutkaan. Todellisuudessa bolsevikit pääsivät sisään takakautta, ja suuri osa laukauksista ammuttiin ilmaan.”

Avatessaan lukijalle kirjan tekemisen taustoja Kniivilä kertoo, että varsinainen kultakaivos olivat taiteilija ja taidehistorioitsija Alexandre Benois’n päiväkirjat vuosilta 1916–1918. Benois´n tytär Anna Tšerkesova luovutti ne University of Texasille 1980-luvulla. Ehtona oli, ettei mitään päiväkirjojen sisällöstä saanut julkaista kahteenkymmeneen vuoteen. Päiväkirjat julkaistiin lopulta Moskovassa vuonna 2003, Kniivilä kirjoittaa.

Kuten aiemmissa kirjoissaan, Kniivilä avaa lukijalle monia Venäjän historian kannalta oleellisia asioita. Ikäpolveni lukija muistaa Neuvostoliiton YYA-sopimuksen toisena osapuolena ja sodan voittaneena suurvaltana, mutta varhaisempi Neuvostoliitto on jäänyt tuntemattomammaksi. Historian jatkumossa Neuvostoliiton valtiohistoria on lyhyt jakso, mutta monelle se oli koko elämä. Ihan alkua on enää harva ääneen muistelemassa. Kniivilä kirjoittaa, että 1920-luku oli monin tavoin absurdia aikaa. Kuten kirjailija sanoo tuosta vuosikymmenestä:

“Sillä kukaan ei tiedä, minne maa on menossa. Pitäisikö englantilaiset lyödä ällikällä valmistamalla laadukkaita tulitikkuja – vai sotilaslentokoneita? Mitä on tapahtunut kommunistiselle utopialle, maailmanvallankumoukselle, valtiolle, jonka oli määrä kuihtua pois? Voiko kommunisti käydä ostoksilla yksityisessä kaupassa? Ja jos ei voi, miksi ainoa sallittu puolue sitten sallii yksityiset kaupat? Kukaan ei tiedä, ei edes puolue, sillä niin kummalliselta kuin se saattaa vaikuttaakin, puolueen sisälläkin on yhä eri mielipiteitä. Mutta siihen tulee pian muutos.”

Vähänkään historiaa harrastanut tuntee ja tietää – lännessä, ehkä jopa keskiverto venäjäläistä paremmin Stalinin hirmutyöt, joita monet pitävät nykyään välttämättöminä maan modernisoimiseksi. Me suomalaiset olemme katkeran tietoisia myös suomalaisia ja suomensukuisia kohdanneista vainoista. Suomalaisia enemmän taidettiin inhota vain saksalaisia. Vähemmistön kohtalot olivat karuja.

Venäjää ei kuitenkaan voi edes yrittää ymmärtää, jos ei tunne maan kulttuuria: monille tulevat neuvostoajoistakin ensimmäisinä mieleen kansantanssiryhmät tai keisarillisen loiston kaikelle kansalle tarjonneet balettiseurueet ja tunnetut säveltäjät. Mutta heitäkin tärkeämpiä kansoille ovat omat lauluntekijät. Kyky sulatella yhdessä tuskaiset asiat kantaa. Näiden neuvostotodellisuuden tulkkien muistelemiseen on useimmilla venäjäläisillä hyvä syy. Joillakin vielä parempi tarina. Kniivilä muistuttaa, neuvostobardien perinteeseen kuuluneen, että laulaja, kuten Vladimir Vysotski, keskusteli yleisön kanssa ja vastasi kysymyksiin, joita kirjoitettiin paperilapuille ja lähetettiin näyttämölle. Liian arkoja aiheita koskeneet kysymykset laulaja saattoi näin jättää lukematta. Kniivilän haastattelema Galina Barhudarova kertoo olleensa geologisella tutkimusmatkalla kaukana idässä, kun hän kuuli Kiinan radion venäjänkielisestä lähetyksestä Vysotskin kuolleen. Isku oli kova.

”Vysotski ja [Bulat] Okudžava olivat meille puolijumalia. Surimme hänen kuolemaansa kovasti. Tarkoituksena oli ollut viettää minun syntymäpäivääni, mutta uutisen kuultuamme peruimme juhlat. Kiinan radio kertoi Vysotskista, ja Ranskan radion venäjänkieliset lähetykset myös, ne kuuluivat hyvin siellä Mongolian rajan tuntumassa. Häirintälähettimet, joilla ulkomaisten radiolähetysten kuuluvuutta rajoitettiin, oli sijoitettu suurkaupunkien tuntumaan, mutta maailman suurimman maan koko aluetta niillä ei mitenkään pystytty kattamaan.”

Monille näyttelijä ja itseään usein kitaralla säestänyt esiintyjä oli kansan omatunto. Neuvostoliiton virallisissa tiedotusvälineissä Vysotski oli epähenkilö – hänen tekstinsähän eivät noudattaneet puolueen linjaa ja yksityiselämäkin oli moraalitonta. Kniivilä kirjoittaa, kuinka jopa hänen kuolemansa yritettiin sensuroida. Vysotski kuoli heinäkuun 25. päivänä 1980, kun Moskovan olympialaiset olivat meneillään, eikä mikään saanut häiritä neuvostourheilun voittokulkua. Kaksi lehteä uskaltautui julkaisemaan lyhyen muistokirjoituksen, toisen päätoimittaja sai pian potkut.

”Suojasää oli ollut ohi jo pitkään, ja viimeistään Vysotskin kuolemaan päättyi vanha hyvä aika. Neuvostoliitto oli nimittäin jälleen sodassa.”

**

Lopulta Neuvostoliiton sota Afganistanissakin loppui, ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Venäjän 1990-luku oli sekin voimakkaiden ristiriitojen aikaa. Asuin itse Pietarissa ja tein töitä ennen muuta Yleisradion toimituksille. Tuohon aikaan vuokra-asunto löytyi helposti ja vaihdoin asumusta moneen kertaan – aina halvempaan ja parempaan. Markkinat olivat todella murroksessa. Myös Kniivilän kirjaansa haastattelema Aleksandr Dymnikov alkoi olosuhteiden pakosta järjestellä asunnonvaihtoja. Dymnikov huomasi osaavansa homman ja vaihtoi väitöskirjan perustyön asunnonvälittäjän työhön. Kniivilä kertoo, miten Dymnikovista tuli menestyvä kiinteistönvälittäjä, yksi Leningradin ensimmäisiä.

“Kun yhteiskunta muutti muotoa, oli tärkeää hypätä mukaan ensimmäisenä. Joka epäröi, jäi jälkijunaan. Joka ei uskaltanut hypätä ollenkaan, menetti pelin. Mutta hyppäämisen aika tulisi vasta muutaman vuoden kuluttua. Vuonna 1987 Aleksandr Dymnikov vielä epäröi.

– Kuuluin puolueen nuorisojärjestöön Komsomoliin, ja pelkäsin erota. Oli jo ihan selvää, että se homma oli järjetöntä. Mutta minua pelotti. Pelkäsin, että pilaisin elämäni, jos eroaisin Komsomolista. Juuri silloin minulle yllättäen tarjottiin mahdollisuutta liittyä puolueeseen. Pelkäsin kieltäytyä, mutta keksin selityksen. Sanoin, etten vielä voinut ottaa kantaakseni puolueen jäsenyyden suurta vastuuta, koska halusin muutaman vuoden ajan omistautua täysin tieteelle. Ja minut jätettiin rauhaan.”

Yksi julkisuudessa ollut, mutta melko pienelle huomiolle jäänyt seikka on Venäjän ja Neuvostoliiton suhde Pohjois-Koreasta tuotettuun orjatyövoimaan. Pohjoiskorealaisia on ollut työssä rakennuksilla Pietarissa ihan viime aikoinakin. Aiemmin on puhuttu heidän roolistaan laajoilla hakkuualueilla syvällä Siperiassa.

”Retkillään Neuvostoliiton Kaukoidässä Galina Barhudarova käy myös Tšegdomynin kylässä, jonka tuntumasta Pohjois-Korea 1960-luvulta alkaen on saanut kaataa metsää. Tarkoituksena oli alun alkaen tukea Pohjois-Korean ystävällismielistä hallitusta. 40 prosenttia pohjoiskorealaisten metsätyömiesten kaatamasta puutavarasta lähetettiin Pohjois-Koreaan, loput Neuvostoliitto sai maksuksi hakatusta metsästä. Alue on harvaan asuttua, eikä vankejakaan enää Stalinin kuoltua ollut metsätöihin riittävästi. Siksi järjestely oli edullinen myös neuvostohallitukselle. Pohjoiskorealaisten metsätyömiesten elinolot muistuttivat Stalinin vankileirejä, eikä korealaisilla ollut paikalliseen väestöön mitään kontaktia. Parakkileireissä asuneet korealaiset olivatkin ilmeisesti vankeja. – Näin heitä ensimmäisen kerran jo junassa. He vaikuttivat koulutetulta väeltä, lääkäreiltä ja opettajilta. Heidät oli varmaan lähetetty leiriin uudelleenkoulutettaviksi. Kaikilla oli samanlaiset univormut.”

**

Venäjän tekninen kyky ei tunnu edelleenkään vastaavan lähellekään sitä, mitkä maan mahdollisuudet voisivat olla. Maailmanluokan kulutustavaroita maa tuottaa huomattavan vähän. Joitakin todella käyttökelpoisia tuotteita ovat sovellukset internetissä. Facebookia vastaava Vkontakte on kärsinyt pahoja mainetappioita. Omastakin tuttavapiiristäni olen kuullut, että eräällä tavalla aikuisuuteen liittyy se, että siirrytään pois venäläisestä yhteisömediasta. Itse mietin oikeasti sitä, miksi palvelun päivittäminen tuntuu vaikuttavan puhelimeni toimintaan. Mene ja tiedä.

Kniivilän kirjassa Vkontaktesta kerrotaan seuraavasti:

”Vkontaktesta tuli muutamassa vuodessa yksi Venäjän ja koko entisen Neuvostoliiton suosituimmista internetsivustoista. Sen juuret ovat kuitenkin täällä Vasilinsaarella, vain muutaman sadan metrin päässä Tanjan kadulta. Suositun sosiaalisen median kehittäjä Pavel Durov, jota on kutsuttu Venäjän Mark Zuckerbergiksi, opiskeli yliopiston filologisessa tiedekunnassa aivan Galina Barhudarovan mineralogisen museon naapurissa. Pavel Durov oli 22-vuotias perustaessaan Vkontakte-sivuston. Ensimmäisiä käyttäjiä houkuteltiin kutsumaan kavereitaan mukaan arvonnalla, jossa oli palkintoina Applen suositun iPod-mediasoittimen uusia malleja. Neljä vuotta myöhemmin Durov oli miljonääri, ja hänen yrityksensä saattoi siirtää pääkonttorinsa ompelukonetehdas Singerin entiseen rakennukseen Nevski prospektille, samaan taloon, jossa kaupungin hienoin kirjakauppa oli vallankumouksesta asti sijainnut.”

Durov oli kunniansa kukkuloilla vuoden 2012 tienoilla. Siis samaan aikaan kun Venäjällä nähtiin sitten 1990-luvun ensi kertaa todella isoja mielenosoituksia. 2000-luvulla Venäjä on vaikuttanut tasaantuneen, ja valtaosa kansalaisista näyttää hyväksyvän niin Putinin jatkon presidenttinä kuin Krimin anastamisen Ukrainalta. Kniivilä tosin muistuttaa, että Ukrainan kriisin kärjistyessä vuonna 2014 syntyneen napinan jälkiporuna Durov kieltäytyi yhteistyöstä Venäjän viranomaisten kanssa eikä suostunut luovuttamaan niille ukrainalaisten Vkontakt-käyttäjien tietoja. Tämän seurauksena Durov joutui epäsuosioon. Hänen oli pakko luopua toimitusjohtajan paikasta ja muuttaa pois Venäjältä.

Venäjä elää tavallaan. Valtavassa maassa on paljon ääniä, joista toiset kantavat pidemmälle. Tanjalta ja koko Savitševin perheeltä vietiin mahdollisuus elämään Leningradin piirityksessä, mutta Tanjan päiväkirjamerkinnät ovat edelleen meidän kaikkien yhteistä historiaa.

Kniivilä ei ennusta, mutta lopettelee kirjaansa kokemuksillaan vapun vietosta. Vappujuhlinta on palannut entiseen malliinsa 1990-luvun sekasorron jälkeen. Ihmisiä komennetaan marssille, mutta lippuja on punaisten lisäksi muitakin. Ja onpa näkyvissä myös selvästi se, että monen mielestä Stalinin teot ovat ehkä hirmuisia, mutta sittenkin välttämättömiä. Näinköhän.

**

Kalle Kniivilän kotisivut, jossa on videoita kirjaan haastatelluista, ja kirjailijan esittely.

Kalle Kniivilä YLEn aamutelevisiossa 9.10.2017

Koponen-blogi Kirja-arvio – Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset