Kirja-arvio: Luke Harding – Snowden

Jo Wikileaks iski voimalla. Snowdenin paljastukset olivat informaatiovyöry.

Maailman suurimmat ja tehokkaimmat järjestelmät eivät voi mitään inhimillisille tekijöille.

Kunhan nämä ovat vaan riittävän ovelia, luottavat toisiinsa ja epäilevät kaikkea ennen kuin paljastavat aikeensa.

Toimittaja Luke Harding vierailee kuluvalla viikolla Helsingin kirjamessuilla ja esittelee suomeksi Into-kustantamon nimikkeissä ilmestyneen teoksensa Snowden – Maailman halutuin mies.

Edward Snowden kirjasi nimensä historiaan rysäyksellä

Toistaiseksi hän on pakolaisena Venäjällä.

Harding siteeraa kirjassa Snowdenin Saksan liittokansleri Angela Merkelille lähettämää kirjettä, jossa Snowden kertoo kokeneensa ”moraaliseksi velvollisuudekseen toimia” sen jälkeen, kun oli nähnyt, kuinka ”oman maani hallitus rikkoi systemaattisesti lakia.” Snowdenin mielestä Valkoisen talon kampanja hänen tekonsa kriminalisoimiseksi ja maanpetossyytteiden esittämiseksi oli epäoikeudenmukainen.

Snowdenin paljastusten myötä, ja EU-tuomioistuimen tuoreen päätöksen jälkeen on jouduttu tilanteeseen, jossa yritysten tietoliikennesopimuksia pitää miettiä uudelleen. Euroopassa rakennetaan uutta turvasatama-järjestelmää. Yrityssalaisuuksien ja kansalaisten yksityisyyden suojaa halutaan  Yhdysvaltojen urkintakoneiston vuoksi parantaa Euroopassa: käytännössä tämä tarkoittaa, että maailmalaajuisten pilvipalveluiden toiminta muuttuu.

**

Vuonna 2011 ostin Julian Assangen Wikileaks-paljastuksia tehneen ryhmän kirjoja venäjäksi Venäjältä. Olin vakuuttunut, ettei maailma palaa entisekseen. Uskoin Venäjän hyötyneen paljastuksista. Venäjällä ei kirjojen mukaan ollut mitään samanlaista Yhdysvaltojen diplomaattien omaan sisäiseen verkkopostiin verrattavaa järjestelmää. Uskokoon ken haluaa, mutta se oli selvää, että monessa mediassa lainattiin ahkerasti paljastuksia niin heillä kuin meilläkin.

Maailmalle valkeni nopeassa tahdissa, että käsissä oli jotain ainutlaatuista. Paljastuksia, salaisia sähkeitä. Guardianin toimittajien Luke Hardingin ja David Leighin kirja oli erinomainen kertomus siitä, miten diplomaattien kirjeenvaihto sujuu käytännössä.

Siksi odotukset olivat korkealla, kun aloin lukea Yhdysvaltojen Kansallisen turvallisuusviranomaisen NSA:n ja sen valtavan urkintajärjestelmän tiedostojen paljastajasta kirjoitettua opusta. Enkä pettynyt.

Snowdenin paljastamaa aineistoa käsiteltiin useissa mediataloissa vain kokeneiden toimittajien kanssa. Kaikki halusivat varmistaa selustansa ennen arkaluontoisen materiaalin julkaisua.

Hardingin kirja etenee joutuisasti lukijansa otteessaan pitäen. Snowden sai Yhdysvallat näyttämään itseltään – ylimieliseltä jättiläiseltä. Yhdysvaltojen NSA toimi omalla valtuutuksellaan ja väitti hallitsevansa internetiä.

Saksalaisen Der Spiegel –lehden kautta vuodetuissa asiakirjoissa (dioissa) osoitettiin, että organisaatio pystyi tunkeutumaan Facebookiin, Google Earthiin ja Yahoo Messengeriin.

”Erityisen hyödyllistä on maantieteellinen data, joka kertoo missä kohde on ollut, ja milloin.”

**

Snowden työskenteli NSA:n järjestelmänvalvojana. Siksi hänellä oli käsissään valtavasti tietoa. Hän oli Kiinan asiantuntija, joka oli ottanut kohteekseen kiinalaiset verkostot. Snowden oli luennoinut kiinalaisesta kyber-vastavakoilusta ja opettanut puolustusministeriön ylempiä virkailijoita suojaamaan tietonsa Pekingiltä ja sen innokkailta hakkereilta. Hän oli tarkoin perillä NSA:n aktiivisista operaatioista kiinalaisia vastaan ja kertoi myöhemmin, että hänellä oli ”pääsy kaikkiin kohteisiin”.

Yksi asia oli selkeä kulminaatiopiste. Snowdenin kertomuksien mukaan tietty dokumentti sai hänet tekemään päätöksensä massiivisen aineiston vuotamisesta maailman ihmeteltäväksi.

Kyse oli syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen aloitettu STELLA WIND –niminen ohjelma.

Ohjelmassa oli kokoelma miljoonilta amerikkalaisilta luvattomasti hankittua puhelujen sisältöä ja metadataa. Joitakin faktoja salakuunteluskandaalista oli Hardingin mukaan tullut päivänvaloon muutamia vuosia aikaisemmin, mutta ne eivät olleet lähimainkaan koko tarina. Snowdenin silmissä tämä oli kiistämätöntä todistusaineistoa siitä, että korkea-arvoiset Yhdysvaltojen virkamiehet rikkoivat lakia. Ilman mitään seuraamuksia, kuten hän sai selville.

”On mahdotonta lukea sellaista tajuamatta, mitä se merkitsee kaikkien järjestelmiemme kannalta”, Snowden totesi New York Timesille.

**

Snowdenin paljastamat dokumentit kertoivat, että NSA tarkkaili muitakin – myös ystäviään – brittejä. Ja saksalaisia. Der Spiegel löysi Merkelin matkapuhelinnumeron dokumenteista ja otti yhteyttä liittokansliaan. ”Merkel kihisi raivosta.”

”Ironista kyllä. Merkel tarttui puhelimeensa, soitti Obamalle ja kysyi, mitä helvettiä oli tekeillä.”

Obaman kerrotaan vastanneen, että Yhdysvallat ei salakuuntele hänen puhelintaan eikä tule salakuuntelemaan sitä myöskään tulevaisuudessa.

”Ei tarvitse olla Einstein huomatakseen, ettei Valkoinen talo sanonut mitään siitä, mitä oli tapahtunut menneisyydessä. Kävi ilmi, että NSA oli salakuunnellut Merkelin puhelinta vuodesta 2002 saakka.”

Merkelin tykästyminen handyynsä, kuten saksalaiset kännyköitä nimittävät, on ollut hyvin tiedossa.

**

Suhtautumisessa Snowdeniin on kulttuurieroja. Päätös ottaa Snowden Venäjälle ei ollut helppo. Putinin päätöstä saatiin odottaa viikkoja, mutta myös muualla koetettiin aluksi olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mitään sellaista, josta olisi pitänyt informoida koko kansaa.

”Guardianin julkaistua ensimmäisen NSA-artikkelinsa kesäkuun 5. päivänä, tapaus oli synnyttänyt kohua kaikkialla maailmassa. Saksassa kohu oli valtava, Yhdysvalloissa kongressi arvioi valvonnan lisäämisen tarvetta, Britanniassa…nukuttiin.”

Hiljaisuus johtui vaikutusvaltaisen eläkkeellä olleen brittikenraalin työstä kulisseissa ja ohjasi päätoimittajia olemaan hissukseen valtion turvallisuuteen vetoamalla. (Mietin voisiko tätä verrata Suomessa tilanteeseen, jossa panttivangeiksi joutuneiden henkilöllisyyttä ei paljastettu.) Isossa-Britanniassa vältettiin vapaaehtoisesti Snowdenin paljastusten laajaa julkista käsittelyä. Ne mediat, jotka ylipäätään raportoivat, tekivät sitä vaimeasti.

**

Venäjällä, jonne Snowden ajautui pakoillessaan Yhdysvaltojen tiedusteluorganisaatioita, puhutaan edelleen siitä, onko kyse onnistumisesta vai vahingosta – pitääkö Snowdenille myöntää turvapaikka pysyvästi.

Britanniassa suhtauduttiin alun perin paljastuksiin ja Snowdeniin ilman suurta meteliä, koska nämä eivät ole joutuneet kokemaan samanlaista 1900-luvun totalitaarista painajaista kuin Saksassa tai natsien ja venäläisten miehittämissä maissa.

Harding on itse asunut Saksassa ja verrannut omakohtaisessa kirjassaan Mafiavaltio (Into 2012) venäläisten nykymenoa Itä-Saksan urkintaan ja psykologisen vaikuttamisen, pelottelun perinteeseen. Tästä Venäjän presidentin Vladimir Putinillakin on käytännön kokemusta: uskottavasti hänellä on selkeä käsitys siitä, mitä voidaan tehdä ja miten kyynisesti KGB:n kouluttamat ihmiset toimivat.

Harding muistuttaa, että myös Kremlin tiedustelupalvelut harjoittavat laajamittaista NSA-tyylistä Venäjän väestön tarkkailua. Eikä vain omaa väestöä. Osansa ovat saaneet ulkomaiset edustustot.

Vuonna 2009 Chelsea Manningin vuotamissa sähkeissä todettiin Yhdysvaltojen suurlähettilään John Beyrlen kirjoittaneen siitä, kuinka: ”kaikkiin lähetystön työntekijöihin kohdistuva ahdistelu on useiden viime kuukausien aikana kohonnut tasolle, jota ei ole nähty vuosikausiin. Henkilökunta on otettu median hampaisiin, heitä on halvennettu ja syytetty irstailusta. Perheenjäsenet ovat joutuneet kammottavan psykologisen vainon kohteeksi – heille on saatettu kertoa, että heidän Yhdysvaltojen hallituksessa työskenteleviä aviopuolisoitaan on kuollut tapaturmaisesti. Kotietsinnät ovat muuttuneet paljon yleisemmiksi ja röyhkeämmiksi, ja toimet paikallista henkilökuntaamme kohtaan jatkuvat ennätystahdissa. Olemme varmoja että kaiken tämän takana on FSB.”

Turvallisuuspalvelut ovat myös hyötyneet paljastuksien aiheuttamasta kuohunnasta. Samaan aikaan kun suuri yleisö on saanut kuulla, että sen johtajia salakuunnellaan ja että niin tekevät ”ystävät” keskenään, on voitu hivuttaa eteenpäin lakeja, jotka antavat salakuunteluun enemmän mahdollisuuksia.

Näin on käynyt Suomessa. Ei toki suoranaisesti Snowdeniin tai Wikileaksiin liittyen, mutta oma merkityksensä on yleisellä ilmapiirillä. Arkaluonteisen materiaalin julkaisemisessa koetetaan olla tarkempia, ja monet organisaatiot muistuttavat jatkuvasti, ettei oikeastaan mikään ole automaattisesti julkista.

-Lisäksi vakoilijat olivat brittiläisessä populaarikulttuurissa aina hyviä tyyppejä: James Bond Ian Flemingin vauhdikkaissa jännitysromaaneissa tai asialleen omistautuneet ammattilaiset BBC:n televisiosarjassa Spooks, Harding puntaroi.

**

Jotain suomalaista on brittien monarkkisuudessa, jossa valta lähtee ylhäältä ja tihkuu alas. Harding siteeraa Guardianin Jonathan Freelandia, jonka mukaan britit ovat enemmän alamaisia kuin kansalaisia. Sen vuoksi he eivät reagoi niin helposti hallituksen tunkeiluun.

Harding lopettaa kirjansa pohdintaan Snowdenin tilanteesta. Mikään ei ole varmaa. Ei edes se, aikooko ja voiko paljastukset tehnyt mies, toisten mielestä sankari, joidenkin mielestä petturi, saada turvapaikan jostain muusta maasta vai onko hänet sidottu Venäjään vuosiksi. Vai kenties vuosikymmeniksi?