Kirja-arvio: René Nyberg – Patriarkkoja ja oligarkkeja

Venäjä on maanosa, Venäjiä on monta. Vuosikymmenten kurjuuden jälkeen monille arvorakennuksille on palautettu niiden itsevaltiuden ajan loisto, ja nyt vallassa olevat johtavat valtavaa valtiota – kuka mitenkin kykenee, kirkon ja kaukana olevan ”tsaarin” avulla ja valvonnassa. Kuva uusista palatseista hohtaa kuten Moskovan Kremlin kupolit.

Toisessa kuvassa Venäjästä maan kansalaisia uhkaillaan ja pelotellaan. Sitä, mitä tapahtuu pienissä piireissä, sosiaalisen median suljetuissa ryhmissä ja keittiön pöytien ääressä, me emme tarkkaan tiedä, mutta kaduille kesällä vaalien ehdokasasettelun vuoksi marssineet ovat jonkinlainen kuumemittari.

”Kremlin kannalta omaisuudella on oikeutuksensa, jos omistaja on lojaali ja maksaa osuutensa valtion projekteista. Tästä on tullut olennainen osa venäläistä järjestelmää, jonka oligarkit ja valtion yritysten omistajina käyttäytyvät johtajat hyväksyvät.”

Hyvä muistelmakirja antaa mahdollisuuden kurkistaa joihinkin valtiotason kulisseihin ja uuden Venäjän maailmaan. Matkaoppaaksi kannattaa ottaa tämä kirja.

Diplomaatin historia

Suurlähettiläs René Nybergin teos Patriarkkoja ja oligarkkeja (Siltala 2019) muistuttaa, että Neuvostoliiton murtuminen vuonna 1991 vertautuu eräiltä osin vuoteen 1917. Tuolloin juutalaiset saivat kansalaisoikeudet ja nousivat näkyviin asemiin Neuvosto-Venäjällä. Neuvostoliiton hajoaminen poisti kaikki juutalaisia koskeneet epäviralliset rajoitukset.

-Valtaväestöä keskimäärin paremmin koulutetut kaupunkien juutalaiset löysivät nopeasti paikkansa myös uuden Venäjän yritysmaailmassa, Nyberg kirjoittaa, eikä tätä näkemystä ole syytä epäillä, sillä diplomaatit ovat yleensä hyvin perillä asemamaansa taloudellisista realiteeteista. Onhan heidän työtäänkin auttaa kaupan mahdollisuuksien luomisessa ja ylläpitää tärkeää suhdeverkostoa.

Nybergin henkilöhistoriaan kuuluu ura diplomaattina Neuvostoliitossa ja Venäjällä sekä Saksassa ja East Office of Finnish Industriesin ensimmäisenä toimitusjohtajana. Nyberg astui ulkoasiainministeriön palvelukseen vuonna 1971. Vuonna 2000 hänet nimitettiin suurlähettilääksi Moskovaan ja neljä vuotta myöhemmin Berliiniin. East Officessa hän aloitti vuonna 2008 jääden sieltä eläkkeelle vuonna 2013.

Entistä ei pääse karkuun

Lokakuun suuren vallankumouksen tuhovoima oli valtava. Neuvostoliitosta Venäjäksi jälleen muuttuneen maan välivaiheesta on näkyvästi jäljellä etupäässä hylättyjä tehtaita. Punaliput on tungettu tuotantotilojen varastoihin. Kirkolle on palautettu omaisuutta ja luotu uutta.

Uusia menestyviä yrityksiä johtavat usein luonnontieteitä opiskelleet oligarkit, jotka ovat pääosin korkeasti koulutettujen perheiden lapsia.

Kova kapitalismi etenee Venäjällä eikä maan kehityksen selittämiseen ole oikein edellytyksiä, jos ei tunne yhtään historiaa.

Aikoinaan Neuvostoliiton seuraamista kutsuttiin kremlologiaksi ihan syystä, koska entisessä suuriruhtinaskunnassa vaikeuskerrointa naapurin jättiläisen ymmärtämisessä lisäsivät erilaiset yhteiskuntajärjestelmät. Suomi ei ollut oikein itää eikä länttä. Oltiin vain tyytyväisiä, ettei liittoutumisoptioista puhuttu ääneen.

Suomi välitilassa

Kommunistien hallitessa naapurissa nuori diplomaatti tutustutettiin Neuvostoliittoa myötäilevään johtamiseen.

“Opettajani ja ystäväni Keijo Korhonen kertoi Leningradin-pääkonsulin Arvo Rytkösen käyneen luonaan ja purkaneen sydäntään. Vuosi oli todennäköisesti 1972 tai 1973. Rytkönen oli luonnehtinut neuvostotodellisuutta ´järjestelmäksi, joka perustuu valheeseen ja väkivaltaan´ Painoin tämän visusti mieleeni, sillä näinhän se oli, mutta sen ajan Suomessa tämä havainto piti tehdä omakohtaisesti, sillä kuten Timo Vihavainen laittamattomasti toteaa: ´Silloinhan aivojen heittäminen narikkaan muodostui suureksi symboliseksi uskon teoksi´”.

Nybergin kirjansa alussa kertoma tarina on ilmestynyt aiemmin vuonna 2011 entisen esimieheni Arto Mansalan ystäväkirjassa Suomen liikkumavara.

Seuraavassa lainauksessa Keijo on ulkoministeri Keijo Korhonen ja Pave pankinjohtaja Paavo Laitinen. Oli Suomen ulkopolitiikan Uusrealismin aika.

”Ymmärsimme varsin pian, että Keijo ja Pave halusivat demystifioida Kekkosen. Oli shokeeraavaa kuulla, että Kekkonen ’pelkää” venäläisiä. Esimerkki, joka jäi mieleen, oli tarina erään korkean neuvostojohtajan käynnistä Tamminiemessä. Kekkonen hermoili, koska pelkäsi vieraan ottavan esille jotakin, joka ei sopinut Suomelle. Mistä oli kysymys, on jo unohtunut, mutta varsinainen tarina oli Kekkosen konsti. Hän juotti vierastaan sen verran, ettei tämä muistanut asiaansa. Kesällä 1978 toteutettu marsalkka Ustinovin saunakäsittely Kultarannassa, jossa Kekkonen väisti neuvostomarsalkan tivaamisen yhteisistä sotaharjoituksista, on Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden hoidon klassikko.”

Suomettuminen jäi

Nyberg on kätellyt, katsonut, tarkkaillut ja raportoinut näkemästään ja kuulemastaan vuosikymmenten ajan.

Minä olen aina ollut erityisen kiinnostunut siitä, mitä nämä jo Neuvostoliitossa työskennelleet konkarit kertovat.

Muistelija lähti vuonna 1973 Moskovaan virkamiesharjoittelijaksi, mutta kirjoittaa ymmärtäneensä, mistä ulkopolitiikassa todella oli kyse vasta muutettuaan vaimonsa kanssa Leningradiin, jossa pääkonsulina oli Antti Karppinen.

(Karppisen klassikoista kirjoittaa linkissä avautuvassa artikkelissaan apulaisprofessori Katri Pynnöniemi )

”Suomalaisten vieraiden tasainen virta Moskovaan ja Leningradiin kertoi suhteiden laaja-alaisuudesta. Monet vieraat nuorisopoliitikoista alkaen kokivat olevansa ulkopolitiikan asialla. Joskus näin oli, mutta useimmiten ei, ja ajoittain touhu oli noloa. Oliko 1970-luvun Suomi muuttumassa Moskovan vasalliksi? Pikemminkin niin sanotun ystävyyden sisäistäminen johti 1970-luvulla itsesuomettumiseen, joka heikensi yhteiskuntaa ja vahingoitti maata. Paasikivi varoitti aikanaan kansan sielun tuhoutumisen vaarasta.”

4. Luokan vapaudenristi

Kirjaa lukiessa tuntuu kuin Nyberg puhuisi, kertoisi tarinaansa vieressäsi. Paljon kokeneen ja nopeaälyisen diplomaatin ajatuksenjuoksu kiertää välillä sivupolkujen kautta, mutta päämäärä on selkeästi tavoitteellinen.

Esimerkiksi voi ottaa katkelman luvusta, jossa kirjoittaja pohtii kunniamerkkejä, ja valottaa samalla omaa merkitystään kulisseissa työskentelystä.

”Vapaudenristin jakaminen keskeytettiin 1960, mutta aloitettiin uudestaan vuonna 1983. Afganistanin sodassa ansioituneille rauhanturvaajille on myönnetty vapaudenristejä ruusukkeella, mikä kertoo, että kunniamerkki on myönnetty urheudesta sotaoloissa. Mutta vapaudenristin myöntämisperusteet ovat yhä perinteiset, sillä sotilasarvo määrää kunniamerkin luokan. Sain l. Luokan vapaudenristin (VR 1) vuonna 2007, sillä suurlähettiläänä minut hierarkkisessa arvoasteikossa rinnastettiin kenraalimajuriin. Pari vuotta myöhemmin 4. Luokan vapaudenristi (VR 4) myönnettiin eräälle hyvin tuntemalleni suojelupoliisin etsivälle. Hänet palkittiin poikkeuksellisista vastavakoiluansioista. Kunniamerkin luokka määräytyi hänenkin tapauksessaan virka-aseman, ei isänmaalle tehtyjen todellisten palvelusten perusteella. Kiitoskirjeessäni Vapaudenristin ritarikunnan kanslerille, amiraali Jan Klenbergille, kerroin miettineeni Operaatio Paxin jälkeen, että olisinko ansainnut VR 4:n. Se oli kunniamerkki, josta isäni puhui, mutta jota hän ei sodassa saanut. Presidentti Koivisto päätti 22. Syyskuuta 1990, että Suomi irtaantuu Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksen sotilaallisista määräyksistä. Operaatio Pax sai alkunsa pääsiäisenä 1990 laatimastani muistiosta.”

Linkki Politiikasta-blogiin. Operaatio Pax: ”Tätä Operaatio Paxiksi ja sen sivujuoneksi kutsuttua hanketta voi pitää yhtenä [Mauno] Koiviston uran ainutlaatuisimmista saavutuksista.”

Myyttien Putin

Venäjä on pitänyt huolen siitä, tuskin kuitenkaan tarkoituksellisesti, että samanlaiset asiat toistuvat päiväkohtaisissa uutisissa. Kun puhumme Venäjän oikeuslaitoksen ja kansalaisten protestoinnin vaikutuksesta mielenosoitusten seurauksiin, on hyvä kerrata, että Venäjä ei ole oikeusvaltio niin kuin me sen käsitämme. Autoritaarinen maa toimii tavallaan: se vihjaa, pelottelee ja uhkaa. Käyttää suoraa väkivaltaa.

”Oikeusvarmuuden puuttuminen osoittaa, ettei Venäjä ole oikeusvaltio. Lait eivät sellaisenaan riitä, sillä pykälät venyvät tarvittaessa. Valta Venäjällä on yksiulotteista. Sen enempää lainsäädäntövalta kuin tuomiovaltakaan eivät kykene rajoittamaan toimeenpanovaltaa, josta ne ovat viime kädessä riippuvaisia. Vallanjaon puuttuminen korostaa instituutioiden heikkoutta ja samalla luottamuksen puutetta niihin sekä yleensä esivaltaan. Presidentti Putin henkilönä ja instituutiona näyttäytyy kaikkivoipana myyttisenä vallan tiivistymänä. Siksi seuraajan valikoituminen tulee olemaan vaikeaa. Riippuen Putinista se voi myös venyä. Vallan vaihtuminen on luonnollista vain demokratiassa. ”

Venäjällä ja Neuvostoliitossa työskennelleet tapaavat usein ajatella, että maahan liittyy paljon mystifiointia ja historian painolastia. On ymmärrettävää, että niin diplomaatin kuin liike-elämän ei-julkisia asioita käsitelleet ihmiset palaavat menneeseen vasta viiveellä. Monet Nybergin kirjassa esiin nousevat asiat ovat perustavaa laatua olevia selityksiä nyky-Venäjän ymmärtämiselle.

”Venäjän syyttäjälaitos ylpeilee sillä, että oikeus päätyy ani harvoin vapauttavaan tuomioon. Oikeuslaitos ei ole riippumaton. Se noudattaa yhä neuvostokaudelta tuttua ’’puhelinoikeutta” (telefonnoje pravo), jossa tuomio sanellaan tuomarille. Tavat ovat siistiytyneet, ja 1990-luvulta tunnetuksi tullut reiderstvo eli omaisuuksien kaappaaminen tapahtuu nyt tuomioistuimien avustuksella, ei asein. Ratkaisevaa on osapuolten niin sanottu administratiivinen resurssi eli poliittinen vaikutusvalta. Epäluottamus oikeuslaitokseen on yleistä. Tämän vuoksi Venäjän yritysmaailma turvautuu yhä useammin riitojen ratkaisuissa Tukholman ja Lontoon kauppakamarien välitystuomioistuimiin. Tosin niissä tapauksissa, joissa omaisuusvarat sijaitsevat Venäjällä, tulee oikeuden tuomio panna täytäntöön Venäjällä.”

Vallan sokaisemat

Nyberg käsittelee sujuvasti nyky-Venäjää. Kirkko sopeutui ja hioutui elämään kommunistien kanssa. Suomalaiset löysivät omat keskusteluyhteytensä Neuvostoliiton sisäisen turvallisuuden vahdin, KGB:n, ohjaamien kirkkoisien kanssa.

Ratkaisevaa oli henkilökohtaisten suhteiden kehittyminen myös ekumeenisessa mielessä ja kirkkokuntien vuoropuhelun syventymisessä.

Lahjakkaat yksilöt ansaitsevat erityisen huomion. Samoin on liike-elämän kanssa. Nyberg tuntee monet ja on osannut tutustua ja välittää.

Venäjän johtaja Vladimir Putin on sinetöitynyt nykyisen asemansa lähipiiristään nostamiensa miesten tukeen luottaen. Kansalliskaartin nykyinen johtaja, jo Pietarissa 1990-luvulla Putinille tämän henkivartijana tutuksi tullut Viktor Zolotov näkyy usein kuvissa johtajan tuntumassa.

Neuvostoliiton hajoaminen mahdollisti satumaisen rikastumisen. Nyberg muistuttaa, että jälkeenpäin on selvää, että Putin oli päättänyt leikata oligarkkien siivet. Hän oli heidän rahavirroistaan hyvin perillä jo ennen presidentiksi nousuaan vuonna 2000.

”Jo presidentin hallinnon varapäällikkönä ja sen jälkeen FSB:n päällikkönä Putin keräsi systemaattisesti tietoja oligarkeista. Hän nosti vanhan kollegansa Nikolai Patruševin FSB:n taloudellisen turvallisuuden pääosaston johtoon. Heti presidenttikautensa alussa hän perusti erillisen Venäjän finanssivalvontahallinnon, jonka päälliköksi hän kutsui Viktor Zubkovin, luottomiehensä Pietarin ajoilta. Patruševista tuli Putinin seuraaja FSB:n päällikkönä ja myöhemmin Venäjän turvallisuusneuvoston sihteeri. Zubkov toimi ylimenokauden pääministerinä 2007-2008, kun Putin vaihtoi paikkoja Medvedevin kanssa. Tosin sanoen Putinin tiedot rahavirroista takasivat kyvyn valvoa oligarkkeja.”

Oligarkki-käsite sopii Venäjälle, koska kyse on poliittisesta vaikutusvallasta rahan ansaitsemiseksi. Valtio-oligarkeiksi kutsutaan suurten valtionyritysten johtajia.

Ylellisten elämäntapojensa suhteen valtio-oligarkit eivät jää jälkeen eri tavoin itse omaisuutensa hankkineista. Nybergin sanoin ehkä jopa päinvastoin. Palkkajohtajista merkittävimpiä ovat Gazpromin johtaja Aleksei Miller, Rosneftin pääjohtaja Igor Setšin ja asetuotantoyhtiö Rostehin johtaja Sergei Tšemezov.

Venäjällä on oppositio

Nybergin kirjassa on myönteistä myös se, ettei hän kyseenalaista yhtä parlamentin ulkopuolisen opposition johtavista hahmoista.

Aleksei Navalnyi tulee mainituksi ja samalla todetuksi, että tämä vaikuttaa tehokkaasti levittämällä tietoa maan ylimmän johdon lähipiirinkin sotkeutumisesta kleptokratian pauloihin.

Navalnyin tutkimusryhmä on julkaissut oligarkkien omistuksista miljoonia katselijoita tavoittaneita YouTube-videoita. Yksi tunnetuimista on video pääministeri Dmitri Medvedevistä.

Nyberg toteaa, että vaikka Putin on lähtökohtaisesti korostanut, ettei Venäjä ole siirtymässä valtiokapitalismiin, valtion osuus taloudesta kasvaa jatkuvasti.

Teoksen kirjallisuusluettelosta käy ilmi, että nyky-Venäjän tutkimuksen Nyberg tuntee hyvin.

Vakoilija, Mannerheim

Venäjää tuntevalle muistelmat sisältävät herkullisia yksityiskohtia. Yllätän itseni lukiessani tavan takaa pohtimasta – vai niin! Kiinnostavaa!

Yksi tällainen on Nybergin ystävystyminen maan politiikkaa analysoivan kommentoijan kanssa. Tuttavuus alkoi Nybergin luettua Segondja-lehdestä Mannerheimin Aasian-matkaa käsitelleen artikkelin.

Nyberg muistuttaa, että Suomessa matkaa käsitellään yleensä kaunistellen tutkimusmatkana, kun kyse oli kuitenkin Venäjän yleisesikunnan määräyksestä tehty tiedustelumatka Kiinaan. Everstiluutnantti Mannerheim käytti matkallaan peitehenkilöllisyyttä ja esiintyi ruotsalaisena tiedemiehenä nimeltä Gustafsson.

”En tuntenut artikkelin kirjoittajia, mutta kutsuin heidät siltä istumalta lounaalle. Pääjutun kirjoittaja oli Aleksei Makarkin, toimittaja ja poliittinen kommentaattori, josta vuosien mittaan on tullut valtakunnallinen nimi, myös siksi, että hän on n kyennyt varjelemaan integriteettiään. Makarkinin poikkeuksellinen, ensyklopedinen osaaminen teki minuun vaikutuksen. Olin löytänyt uuden Venäjäni politiikkaa, kirkkoa, yhteiskuntaa ja historiaa pätevästi arvioivan lähteen. Käydessäni hänen luonaan entisessä Neuvostoliiton nuoriso-organisaatioiden suhteita koordinoineen KMO.n (Komitet molodjožnyh organizatsij) talossa, huomasin hänen pienen työhuoneensa seinällä Mannerheimin kuvan. Olemme siitä lähtien pitäneet yhteyttä.”

Linkki Mannerheim artikkeliin Politkom.ru-julkaisussa.

Kirjassa on paljon henkilöitä, joiden julkisuudelta varjeltua kuvaa Nyberg onnistuu valottamaan. Lukijaa palvelee se, että teoksessa on kattava henkilöluettelo ja muutenkin on syytä sanoa, että Nyberg viittaa useassa kohdassa lähteisiin, joita hän on kirjoittaessaan käyttänyt.

Lahjakkaat perijät

Kylmien lukujen lisäksi talouselämää seuraavasta mediasta on poimittu kirjaan kiinnostavia näkökulmia, vaikkapa vauhdilla yksityistetyn omaisuuden perijöistä.

Nyberg kirjoittaa, että ajatuspaja Skolkovon tutkimuksen mukaan seitsemäntoista prosenttia kysytyistä on ilmoittanut, etteivät he aio luovuttaa omaisuuttaan lapsilleen, vaan testamentata sen eri tarkoituksiin.

Monet miljardöörit, kuten Mihail Fridman ovat menestyneet jo nuorina. Fridman on kertonut lahjoittavansa omaisuutensa hyväntekeväisyyteen ja sijoittaja, liikemies Ruben Vardanjan todennut, ettei hän jätä omaisuuttaan lapsilleen.

”Forbes Magazinen haastattelussa Aleksei Mordašov puolestaan korostaa, että hänen poikiensa tulee itse päättää mitä he haluavat, mutta samalla hän 
kertoo kouluttavansa heitä toimimaan omistajina. Mordašov on hiljattain siirtänyt huomattavan osan omaisuudestaan pojilleen. Niin tai näin, myös laajamittainen omaisuuden siirto seuraavalle sukupolvelle edellyttää nyky-Venäjällä hallitsijan suostumusta”.

Lyhyesti Saksasta 

Minun ulkopolitiikan ymmärrykseni on nojannut siihen, että keskeistä on suhteemme Saksaan (sekä Venäjään, Ruotsiin ja Viroon). Berliinissäkin suurlähettiläänä ollut Nyberg tietää mistä kirjoittaa, ja on vakaasti sitä mieltä, että Venäjän pitkää kehityskaarta voi ymmärtää myös Saksan kehitystä tarkastellen.

Yhdistynyt Saksa on edennyt voimakkaana talousmahtina. Nyberg kirjoittaa todenneensa vuonna 2008, että sodista ja marxilaisuuden viennistä huolimatta Saksan ja Venäjän suhteiden tase on myönteinen.

Saksalaisen historioitsijan Heinrich August Winklerin merkkiteos Pitkä matka länteen osoittaa selkeästi, että vasta täydellinen tappio vuonna 1945 teki Saksasta osan länttä, jonka kulttuurin luomisessa sillä oli ollut merkittävä osuus, mutta jonka vapausarvoja se ei ollut jakanut. Nyberg siteerasi Winkleriä puheessaan Humboldtin yliopistossa vuonna 2007.

”Muistutin Winkleriä lainaten, että läntisten arvojen omaksuminen ´lännessä´ oli ollut pitkäkestoinen ja monimutkainen prosessi. Kiinnitin erityistä huomiota erääseen aspektiin, jota Winkler ei käsittele, koska se on ollut itsestään selvä ’länteen´ matkaavalle Saksalle: yksityisomaisuuden hyväksyminen ja takaaminen, jota luonnehdin Venäjän kehityksen avainkysymykseksi. ”

Linkki luentoon vuonna 2010 Suomen ja Euroopan vuorovaikutus -luentosarja 

Venäjän kauppa

Suomessa ei tietenkään ole voitu iloita Krimin miehityksen vuoksi päätetyistä pakotteista. Venäjän nousukausi 2000-luvun alussa toi muassaan kasvanutta kauppaa. Naapurista oltiin laajasti kiinnostuneita. Nykyisin haetaan uusia mahdollisuuksia ympäristöteknologiasta – alalta, jossa kilpailu on kovaa. Energia-alalla Fortum on menestynyt.

”Elokuussa 2007 Sitran yliasiamies Esko Aho kertoi Suomen teollisuusjohdolle Sitran lopettavan vuonna 2002 aloitetun Venäjä-ohjelman. Teollisuus kuitenkin toivoi menestyneen ohjelman jatkuvan, johon Aho totesi, että Sitran periaatteiden mukaan ohjelmat ovat ajallisesti rajattuja projekteja, ja ehdotti, että teollisuus itse perustaisi oman Venäjä-ohjelman. Näin tapahtui. Vuorineuvokset Stig Gustavson (Konecranes) ja Jaakko Rauramo (Sanoma) kutsuivat minut lokakuussa lounaalle tiedustellakseen halukkuuttani ryhtyä teollisuuden Russia Officen vetäjäksi. Vastasin empimättä myöntävästi. Russia Officesta tuli lopulta East Office of Finnish Industries, jonka toimitusjohtajana aloitin huhtikuun puolivälissä 2008.”

Nyberg kertoo jättäneensä East Officen joulukuussa 2013 voidakseen kirjoittaa. Ensimmäinen suunnitelluista kirjoista Viimeinen Juna Moskovaan ilmestyi 2015. Ensimmäistä kirjaa arvioin tuoreeltaan Imagessa.

Vieläkö mahdamme saada kolmannen kirjan, jossa avataan lisää Nybergin kokemuksia neuvotteluista ja tarkempia kuvauksia henkilöistä, joiden kanssa menestynyt diplomaatti on ollut tekemisissä? Patriakkoja ja oligarkkeja teos on ainakin löytänyt lukijoita. Kirjasta otetaan kolmaskin painos.