Kirja-arvio: Saana-Maria Jokinen – Ääniä sodasta
Lähes vuosikymmen sitten alkoi niin sanottu arabikevät. Keväällä 2011 myös syyrialaiset nousivat vastustamaan maan hallinnon ylilyöntejä ja vaatimaan uudistuksia. Viisi vuotta sitten Venäjän tuki käänsi sodan kulun Syyrian itsevaltiaan Bašar al-Assadin hallinnon eduksi.
Saana-Maria Jokisen Ääniä sodasta – Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan (Gaudeamus 2020, 358 s.) panee lukijansa kysymään itseltään, kuinka voimme antaa kemikaali-iskujen tapahtua, levittää salaliittoteorioita ja propagandaa, ja olla samaan aikaan kykenemättömiä tuntemaan myötätuntoa nykyaikaisen sodan uhreiksi joutuneita kohtaan.
Syyrian johdolle tämä ei tunnu olevan ongelma. Elokuussa 2017 pitämässään puheessa al-Assad totesi Syyrian maksaneen sodasta raskaan hinnan, mutta toisaalta se oli saanut vastineeksi ”terveemmän ja homogeenisemman yhteiskunnan”.
Lähi-itä NYT:
Teos valittiin vuoden 2020 Kanava-palkintokilpailun finalistiksi.
Sodat eivät tunne rajoja
Ihmiskohtalot jäävät väistämättä jatkuvan uutisvirran alle. Lähi-itään erikoistunut toimittaja asui Damaskoksessa ennen kansannousua ja näki alusta alkaen, miten rauhanomaisina alkaneista protesteista käynnistyi verinen ja pitkä sota.
Libanonissa Jokinen todisti, miten maassa, jonka infrastruktuuri oli edelleen pitkälti raunioina sisällissodan jäljiltä, harva otti pakolaiset avosylin vastaan.
“Kaksi ja puoli vuotta kansannousun puhkeamisesta vuonna 2011 maan ulkopuolelle oli jo paennut yli kaksi miljoonaa syyrialaista.”
Ilmapommitusten ja taistelujen muuttaessa raunioiksi kortteleita ja kokonaisia kaupunkeja syyrialaisille ei ole jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin etsiä turvaa naapurimaista.
Melkein puolet Syyrian pakolaisista on Libanonissa. Reilun neljän miljoonan asukkaan maassa, jonka pinta-ala on hieman Uudenmaan maakuntaa suurempi.
“Vieraanvaraisuutta ei arvatenkaan lisännyt se, että libanonilaisilla oli vielä tuoreessa muistissa Syyrian pitkä miehityskausi.”
Norjalaisen Fafo-instituutin toukokuussa 2013 libanonilaisten keskuudessa toteuttamaan kyselyyn vastanneista noin puolet piti syyrialaispakolaisten läsnäoloa uhkana maan turvallisuudelle.
Yli neljä viidesosaa vastaajista uskoi syyrialaisten vievän libanonilaisilta työpaikkoja ja alentavan palkkatasoa.
“Tuntemani syyrialaiset kertoivat paikallisten suhtautuvan heihin välillä avoimen vihamielisesti”, Jokinen kirjoittaa.
Jokinen seurasi Beirutissa kaduilla ahertanutta 15-vuotias Ahmedia. Tämä oli perheineen saapunut Libanoniin viisi kuukautta aiemmin Deraasta, kaupungista Kaakkois-Syyriassa lähellä Jordanian rajaa, jota on pidetty yhtenä sisällissodan alkupisteenä. Kaupunkiin väkivaltaisuudet olivat tulleet Arabikevään jälkimainingeissa vuonna 2011.
“Koska Ahmedin isä oli halvaantunut, vastuu koko yksitoistahenkisen perheen elättämisestä oli kengänkiillottajana työskentelevän teinipojan harteilla. Toisin kuin Idris, joka vielä Syyriassa asuessaan oli käynyt koulua, Ahmed oli tehnyt töitä täyspäiväisesti jo viimeiset viisi vuotta.”
Pääosin sunneja olevia syyrialaispakolaisia ei haluttu maahan vakituisesti asumaan, jotta nämä eivät olisi horjuttaneet haurasta demografista tasapainoa. Lisäksi väkiavaltaisuuksien pelättiin leviävän Libanonin puolelle.
Jokinen muistuttaa meitä siitä, että arabikevättä oli Syyriassa edeltänyt 48 vuotta jatkunut poikkeustila. Diktatuurissa seinillä oli korvat, ja naapurit antoivat ilmi toisiaan:
”Teoksen tarkoitus on ennen kaikkea antaa ääni syyrialaisille itselleen, ja se kuvaa Syyrian tapahtumia ensisijaisesti Syyrian opposition kannattajien näkökulmasta.”
Kuten usein ennenkin, me sotaa kaukaa katsovat, odotimme ihan yhtä paljon kuin monet Jokisen haastattelemat ihmisetkin, diktaattorin kukistuvan siinä samassa, kuten oli tapahtunut Libyassa.
Mutta vuodet kuluivat eikä valta vaihtunut. Jokinen päätti rajata kirjansa konfliktin osalta sodan ensimmäisiin vuosiin; Jokinen haastatteli ihmisiä paikanpäällä. Asiantuntijoiden haastatteluita Jokinen teki etäyhteyksin vielä vuonna 2019 .
Tunisiasta Egyptiin levinneen arabikevään liikehdinnän ja kansannousujen jälkiselvittely on osoittanut vaikeudet, joihin vallanvaihdos voi johtaa. [ Kapinointia auttoivat nykyaikainen tiedonvälitys: matkapuhelimet, televisio ja internet. Arabikevät levisi nopeasti maasta toiseen. ]
Helsingin Sanomien haastattelussa Jokinen täsmentää rajaustaan sillä, että viidessä vuodessa kansannousu oli jo muuttunut konfliktiksi, jossa ristesivät siihen sekaantuneiden ulkovaltojen eri intressit sekä jihadistien pyrkimykset kalifaattiin.
Syyriassa kävi ajan oloon selväksi, että sisällissodan seurauksena ääri-islamistit saivat läpi viestinsä siitä, ettei länsimaihin voi luottaa eivätkä ne tulisi syyrialaisten avuksi.
Pakolaisilla ei ole vaihtoehtoja
Vuosia jatkunut väkivalta ajaa ihmiset liikkeelle ja vaikutukset tuntuvat pohjolassa asti. Euroopassa pakolaisten asema ei ole helpottunut. Lähes puolet syyrialaisista on joutunut jättämään kotinsa, ja maan ulkopuolelle paennut yli viisi miljoonaa syyrialaista. Pakolaisista noin puolet on lapsia.
Jokinen kirjoittaa, että arviolta 400 000 syyrialaista työskenteli Turkissa laittomasti vuoden 2015 loppupuolella. Laittomat pakolaiset altistuivat hyväksikäytölle, ja syyrialaisille työntekijöille maksettiinkin yleensä huomattavasti virallista minimipalkkaa alhaisempaa korvausta.
Kuten Libanonissa, osa paikallisesta väestöstä puolestaan syytti ulkomaalaisia turkkilaisten työpaikkojen viemisestä ja palkkojen polkemisesta.
Vuodesta 2014 alkaen syyrialaisvanhempien sallittiin rekisteröidä lapsensa turkkilaisiin kouluihin. Käytännössä monen lapsen työpanos tarvittiin kuitenkin perheen elättämiseen.
Syksyllä 2015 Turkissa oli Human Rights Watchin mukaan yli 400 000 kouluikäistä syyrialaislasta, jotka eivät käyneet koulua.
Syyrialaispakolaisista ja heidän jälkeläisistään Syyrian naapurimaissa on Jokisen mukaan vaarassa tulla – kuten palestiinalaisista heitä ennen – pysyvä mutta vailla virallista statusta ja peruskansalaisoikeuksia oleva ihmisryhmä, jonka läsnäolo voi tuoda lisää epävakautta koko Lähi-itään vuosiksi tai jopa vuosikymmeniksi eteenpäin.
Mikään konflikti ei synny tyhjästä
Tartuin Jokisen kirjaan, koska olen koettanut ymmärtää paremmin sitä, millaiseen sotaan Venäjä päätti osallistua avoimesti. Jokisen teos avaa myös tätä kansainvälisen politiikan vaikeaa kysymystä. Lyhyesti vuosikymmenien kehitystä ei voi selittää.
Osmanien valtakunnan hajottua Syyriasta oli tullut Ranskan protektoraatti, joka itsenäistyi toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946. Nykyisen johtajan isästä Hafez al-Assadista oli tullut sotilasvallankaappauksen jälkeen maan johtaja: vuoden 1973 jälkeen hän kaappasi kaiken vallan itselleen.
Venäjällä on ollut Neuvostoliiton peruja Syyriassa Tartusin tukikohta. Se perustettiin 1970-luvulla.
Tilanteen kiristyttyä Syyriassa Yhdysvallat piti etäisyyttä yhä pahenevaan ja rikollisempia piirteitä saaneeseen sotaan. Venäjä torppasi yhdessä Kiinan kanssa YK:n yritykset puuttua Syyrian tilanteeseen.
Kun al-Assadin hallinto oli lähellä kaatumistaan, Venäjä toimi. Puheissa korostuivat valmistautumiset ääri-islamisteja vastaan – käytännössä edettiin pommittamalla Syyriassa Assadin hallintoa vastaan käyneitä kapinallisia.
Venäjä käynnisti ilmapommitukset Syyriassa 30. syyskuuta 2015.
“Sotilaskohteiden ohella venäläishävittäjät, aivan kuten Syyrian armeijan pommikoneet niitä ennen, pommittivat toistuvasti myös siviilikohteita, Syyrian hallinnon sotilaallista strategiaa jatkaen. Venäjän hävittäjät pommittivat usein järjestelmällisesti sairaaloita ja terveyskeskuksia, kuten Amnesty International raportoi maaliskuussa 2016.”
https://player-v2.yle.fi/embed.js
”Siinä vaiheessa monet haastattelemani oppositiotaistelijat luopuivat taistelusta, koska he eivät voineet taistella sekä Assadia, ääri-islamisteja että Venäjää vastaan”, Jokinen kertoo Helsingin Sanomissa.
Entä kehen voivat syyrialaiset tukeutua?
Jokinen muistuttaa kirjassaan, että vain harva pakolainen uskaltautuu palaamaan takaisin kotimaahansa niin kauan kun diktatorinen hallinto ja sen mukhabarat-koneisto on vallassa.
Arabian kielen ´kertomista´ tarkoittavasta verbistä juontuva sana viittaa tiedustelupalveluun, joka on Syyriassa, kuten monissa muissakin autoritaarisissa arabivaltioissa olennainen osa hallintoa.
Tiedustelupalvelujärjestelmä on Ranskan perintöä. Ranskalaisupseerien aikoinaan johtamalla organisaatiolla oli jo nykyisen presidentin isän noustessa valtaan pitkä historia.
”Toisin kuin länsimaisissa demokratioissa. joissa tiedustelupalvelut toimivat keskushallinnon palveluksessa ja alaisina, Syyrian kaltaisissa poliisivaltioissa tiedustelupalvelut ovat usein itsessään merkittäviä vallankäyttäjiä. Tiedustelupalveluiden johtajat lukeutuvat lähes poikkeuksetta näiden maiden vaikutusvaltaisimpiin miehiin, ja valtataistelut eri yksiköiden välillä ovat tavallisia.”
Virkavallan aiheuttamat tuhot ovat repineet maata
Kansannousun ensimmäisinä kuukausina nettikahvilat olivat ahkerassa käytössä. Niistä lähetettiin kuvia mielenosoituksista. Jokisen haastateltava kertoo, että tiedustelumiesten saapuessa kahvilaan videoiden lähettämiseen tarvittu sivusto suljettiin. Mukhabaratille näytettiin aikuisviihdesivut.
”Tämä oli hallinnon mentaliteetti, Khadar hymähtää. Tehkää mitä haluatte, katsokaa pornoa ja juokaa alkoholia, kunhan ette ole poliittisesti aktiivisia.”
Syyrian hallinnolla paljon selvitettäviä sotarikoksia, jotka ovat toistaiseksi jääneet tuomitsematta.
Jokinen muistuttaa siitä, miten keväällä 2013 oppositiolähteet syyttivät useaan otteeseen viranomaisia kemiallisten aseiden käytöstä.
“Jo edellisen vuoden kesällä Syyrian ulkoministeriö oli vahvistanut, että hallinnolla oli varastossaan kemiallisia aseita. Yhdysvaltojen ulkoministeriön edustaja oli todennut maansa uskovan, että Syyrialla oli hallussaan hermokaasuja ja sinappikaasua. ”
Syyrian presidentti väitti helmikuussa 2015, ettei Syyrian armeijalla ollut hallussaan myrkkytynnyreitä ja yritti suorastaan vitsailla aiheella: ”Se on vähän kuin puhuisi keittopadoista. Ei meillä ole keittopatoja.”
Venäjä valeuutisten kehittäjänä
Propagandaa on ollut aina. Silti Venäjä on Syyriassakin saadulla kokemuksella vahvistunut valtiollisena toimijana ja some-ajan väärän tiedon levittäjänä.
Paraikaa voimme lukea sekä armenialaisen että Azerbaidžanin Sputnik-uutistoimistojen ylistävän Vuoristo-Karabahissa sodassa olevien maiden ratkaisuja ainoiksi oikeiksi. Harva tulee ajatelleeksi, että molempien uutisten tuottajien yhteinen päätoimittaja on Moskovassa.
Sotaa käydään aina myös tiedotusvälineissä. Venäjä on kehittänyt sota sodalta kykyään vaikuttaa yeiseen mielipiteeseen niin kotimaassa kuin ulkomailla.
Jokinen kertaa sitä, miten valheilla vaikuttaminen eteni vuosien saatossa Syyriassa, jossa vapaaehtoisten, niin sanottujen ”valkokypärien,” maineen tahraaminen alkoi samaan aikaan kun Venäjä liittyi sotaan Syyrian rinnalla, ja alkoi pommittaa kapinallisten hallussa olevia alueita.
Venäjällä näkyvään asemaan pääsivät aktivistit ja blogaajat, jotka uskoivat valkokypärien olevan terroristeja.
Vaihtoehtoiset uutiskanavat julistivat kertovansa totuuden. Valheellista tietoa levitettiin myös Suomessa. Esimerkiksi Vastavalkea-sivustolla pelastustyöntekijöitä nimitettiin ”huijareiksi”, joiden yhteydet terroristijärjestöihin on laajalti dokumentoitu.
Internetiin ladatut videot kertovat, että myös kemiallisia aseita on käytetty Syyriassa, vaikka tämä kiistetään jyrkästi.
Jokinen kirjoittaa, että Ghoutan sariini-iskussa sai surmansa yli 1400 ihmistä, joista noin kolmasosa oli lapsia.
“Tämä ei ollut ensimmäinen kerta; kun kemiallisia aseita epäiltiin käytetyn Syyriassa. Esimerkiksi joulukuussa 2012 seitsemän ihmisen kerrottiin saaneen surmansa Homsissa sen jälkeen, kun hallinnon joukot olivat väitetysti ampuneet alueelle jonkinlaista myrkkykaasua.”
Sariini on syanidia arviolta 26 kertaa tappavampi hermomyrkky, jonka natsihallinnon kanssa yhteistyötä tehneet IG Farbenin saksalaistutkijat olivat kehittäneet puolivahingossa 1930-luvulla, pyrkiessään luomaan tehokkaampia hyönteisten torjunta-aineita. Mikäli annos on riittävän suuri – seurauksena on tajunnan menetys ja kuolema.
Äärimmäisyys tulee iholle
Jokisen kirja muistuttaa meidän olevan jo tilanteessa, jossa muslimit joutuvat selittämään omaa olemassa oloaan maissa, joissa kristinuskolla on valta-asema.
“Myös vuosien mittaan kohtaamiani syyrialaisia ihmetytti länsimaiden ja kansainvälisen median keskittyminen jihadisteihin Syyrian hallinnon ja sen liittolaisten suorittamien rikosten kustannuksella. ´ISIS on pelkkä oire. Assadin hallinto on todellinen sairaus. Oireiden sijaan pitää taistella itse sairautta vastaan´, moni heistä sanoi. Syyrialaisten itsensä ääni alkoi kuitenkin jäädä raportoinnissa taka-alalle. Huomion kiinnittyessä yhä enenevässä määrin Syyriaan matkustaneisiin länsimaalaisiin konfliktia ryhdyttiin Euroopassakin tarkastelemaan kansallisen turvallisuuden näkökulmasta.”
Minusta Jokinen pohtii aivan oikein sitä, miten meidän on vaikea olla ajattelematta sitä, kuinka länsimaisesta islamilaisen terrorismin pelosta on tullut niin voimakasta, että monet ovat valmiita hyväksymään minkä tahansa määrän arabi- ja muslimisiviilien kuolemia ja mitkä tahansa valtiovallan väärinkäytökset terrorismia vastaan käytävän kamppailun nimissä.
“The New York Timesin Lähi-idän kirjeenvaihtaja Anne Barnard kuvasi vuonna 2017 asetelman nurinkurisuutta: vuosikymmenen aikana, jonka olen viettänyt raportoiden sivuteihin kohdistuvasta väkivallasta Lähi-idässä, valtioiden suorittamat joukkomurhat ovat usein tuntuneet tekevän pienemmän vaikutuksen länsimaiseen yleisöön kuin Islamilaisen valtion ja sen al-Qaida-edeltäjien paljon pienempi määrä teatraalisesti lavastettuja surmia – niin kammottavia kuin ne ovatkin.”
Samaan aikaan kun maailma on järkyttynyt Ranskassa tapahtuneesta opettajan surmaamisesta, on syytä pitää mielessä se, että vaikka kaulankatkomiset ovat raakaa väkivaltaa, on ääriliikkeitä käytetty aina hyväksi myös poliittisen vallan saavuttamiseksi.
Toisen terroristi – jonkun uskonsoturi
Ympäri maailman liberaali demokratia tuntui ajautuneen puolustuskannalle autoritaarisuuden ihailun nostaessa päätään.
Ennen näkemätön pakolaiskriisi ja ääri-islamistisen terrorismin uhka johtivat eri puolilla Eurooppaa populististen, maahanmuuttovastaisten puolueiden ja äärioikeiston vahvistumiseen.
Maahanmuuton vastustuksen kasvaessa asenteet etenkin islaminuskoa ja muslimeita kohtaan ovat kiristyneet laajasti. Tilastotietoa kaivataan ja asenteista pitää tehdä selvityksiä jatkuvasti.
Vastakkainasettelu ja ääri-islamistien tekemät terroriteot nousevat uutisiin yhä useammin.
Ranskan presidentti Emmanuel Macron päätti toimia määrätietoisesti.
Vain tiedotusvälineitä seuraamalla syntynyt nuiva asenne pakolaisia ja maahanmuuttajia kohtaan jättää huomioimatta historian jatkumon. Poliittiset ryhmittymät vahvistavat kärjistämällä omaa poliittista agendaa. Eikä läntisessä Euroopassa missään maassa ole selvitty ongelmitta.
Yhteenvedon omaisessa kirjan viimeisessä luvussa – Kahdesta pahasta pienempi, Jokinen panee muun muassa perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon (PS) vanhat kirjoitukset oikeaan kehykseen.
Kun nyt syksyllä 2020 katsoo televisiossa esiintyvää puoluejohtajaa, tämän kirjoituksista muistuttelu tuntuu rienaavalta, vaikka blogissaan Halla-aho on vuosien aikana myös toivonut ”vihervasemmistolaisten naisten” joutuvan maahanmuuttajien raiskaamiksi.
Julkisessa keskustelussa käytetään ääntä, jonka vaimentamiseksi pitää tehdä paljon työtä.
Jäitä hattuun – toimittajat
Jokinen kuvailee kirjassaan, että samalla kun ääri-islamistit vahvistivat asemiaan, myös konfliktista raportoimisesta oli tullut yhä vaarallisempaa.
“Syyrian konfliktista uutisoi alusta alkaen myös paljon freelancereita, joista osalla oli vain vähän tai ei lainkaan kokemusta työskentelystä konfliktialueilla. Median murros ja ulkomaiden suuri kiinnostus arabikevääseen tarjosivat kunnianhimoisille nuorille toimittajille houkuttelevan tilaisuuden tehdä nimeään tunnetuksi.”
Suuretkin lehtitalot maksoivat artikkeleista ja valokuvista yleensä hyvin vaatimattomia summia. Jokinen katsoo, että säästölinja pakotti freelancereita karsimaan turvallisuusjärjestelyissään ja ottamaan riskejä, joita he olisivat arvatenkin muuten välttäneet.
“Vuoden 2013 kesään mennessä jihadistiryhmien tiedettiin kidnapanneen useita toimittajia ja avustustyöntekijöitä; ja jo edellisvuonna Syyrian konflikti oli ollut toimittajien kannalta vaarallisin maailmassa.”
Elokuussa 2014 Committee to Protect Journalists -järjestö arvioi, että ainakin 69 ulkomaalaista toimitta]aa oli saanut surmansa uutisoidessaan konfliktista (todellinen määrä oli tosin järjestön mukaan todennäköisesti korkeampi, sillä yli 80 toimittajaa oli kidnapattu vuoden 2011 jälkeen ja heistä noin 20 oli yhä kadoksissa).
Valtaosa oli kuollut räjähdyksissä tai jäätyään ristituleen, ja ainakin kuusi toimittajaa oli tarkoituksellisesti murhattu. Sitä, kuinka moni paikallinen toimittaja oli menettänyt konfliktin aikana henkensä, ei pystytty edes arvioimaan.
[ Teos perustuu Jokisen laajaan tausta-aineistoon, omakohtaisiin havaintoihin ja oppositioaktivistien sekä länsimaisten asiantuntijoiden haastatteluihin. Vapaana toimittajana työskennellyt Jokinen haastatteli Turkissa ja Libanonissa ihmisiä vuosina 2011-2014.]