Kirja-arvio: Saara Jantunen – Infosota

Venäjän tv-sota on Syyriassa. Vielä muutama viikko sitten naapurimme valtamedia keskittyi Ukrainaan. Nyt kerrotaan, millaisessa säässä venäläiskoneiden on hyvä pommittaa Syyrian presidentin Bašar Al-Assadin vastustajia.

Venäjä ajaa etupiiripolitiikkaansa. Sen toimet Syyriassa, Ukrainassa ja Georgiassa ovat osoittaneet, kuinka Venäjä ilmaisee näkemystään oikeanlaisesta maailmanjärjestyksestä.

-Krim, saati Ukraina, ei ole Venäjälle strategisesti niin merkittävä kuin usein väitetään, kirjoittaa sotatieteen tohtori Saara Jantunen. Jantusen kirja Infosota (Otava) julkaistiin torstaina.

”Ukrainan kriisin ja sodan mukanaan tuomat heijastumat ovat Venäjän kriisin heijastumia. Venäjä on sisäisessä kriisissä itsensä kanssa. Se ei ole sitä, mitä se haluaisi olla (suurvalta), se kieltää sen mitä se todellisuudessa on (aggressori) ja pyrkii päämääräänsä (vaikutusvaltaan) tavoilla, jotka se projisoi muihin ja sitten itse tuomitsee (uhkailu, muiden valtioiden sisäpolitiikkaan sekaantuminen ja kansalaisten perusoikeuksien alasajo). Ukrainan sota repi näkyväksi sen juopan, joka lännen ja idän välillä vallitsee. Tämä juopa, tai pitäisikö sanoa arpi, on auennut myös meillä Suomessa.”

Jantunen käy hankalan aiheen kimppuun, ottaa kiinni monesta kulmasta ja ravistaa. Kirjan 300 sivussa kääntyvät monet käsitteet arjen järjeksi. Tutkija osoittaa selkeästi sen, mitä on hyvä tietää propagandasta, sananvapaudesta, informaatiovaikuttamisesta, vihapuheesta, rauhanpuolustamisesta, kanssakeskustelijoiden marginalisoinnista ja monesta muusta asiasta.

Henkilökohtainen ote, julkiseen keskusteluun antautuminen ja siitä raportointi on kirjan vahvuus, mutta myös kysymyksiä herättävä tapa lähestyä mutkikasta kokonaisuutta.

Elämme infosodan aikaa

Odotettaessa isompaa käännettä maailmanpolitiikassa on tiedettävä, miten puhutaan ja mistä puhutaan. Uusi maailmanjärjestys ei synny tyhjästä, vaikka itse prosessia voi olla tällä hetkellä vaikea ymmärtää. Kyse on Venäjästä ja sen luomasta toisesta todellisuudesta. Venäjä ei yksin muuta maailmaa, vaan saa apua maan valintoja tukevilta ihmisiltä.

Sotatieteilijänä Jantunen on tutkinut viestintää. Esimerkiksi Ukrainan sodan aikana monet tilannekuvan kannalta kriittiset tiedot ovat sellaisia, joiden todenperäisyyden arviointiin tarvitaan asiantuntijoita. Jantunen osaa erottaa viestinnän, tiedonvälityksen ja lässytyksen.

Väitöskirjansa hän teki Yhdysvaltain strategisesta viestinnästä ja niin sanotusta propagandasta.

Jantunen selvittää informaatiosodankäyntiin tutustuessaan huomanneensa, kuinka eri tavoin ihmiset sosiaaliseen mediaan suhtautuvat.

”Tämä pätee myös kansainvälisesti. Eräässä seminaarissa tutustuin some-tutkimusta tekevään analyytikkoon, joka ei itse käyttänyt sosiaalista mediaa lainkaan – tietoturvariskien vuoksi. Joskus on myös ollut vaikeaa perustella ihmisille, ettei jokaisesta sosiaalisessa mediassa heitetystä solvauksesta
voi tehdä rikosilmoitusta. Tuntuu, että moni ajattelee fyysisen maailman lainalaisuuksien pätevän myös virtuaalisessa informaatioympäristössä.”

Propagandalla viitataan yleisesti tapaan viestiä ja käsitellä asioita, joilla edistetään omia poliittisia etuja epärehellisellä tavalla.

Jantunen muistuttaa, ettei propaganda-sanaan alun perin ole liittynyt  nykypäivän negatiivista sävyä.  Moni liittää sanan sotaan ja pitää propaganda-sanaa siksi kielteisenä asiana. Suomi kunnostautui parhaiden kirjailijoiden avulla propagandassaan 1940-luvulla.

Tänään, erityisesti tilanteessa, jossa puhutaan kahdesta ääripäästä, polarisoitumisesta, mitä tahansa vastakkaista näkökulmaa edustava kannanotto leimataan hyvin nopeasti propagandaksi. Propaganda on helppo termi, koska sille ei ole varsinaista kriteeristöä.

”Toisin kuin propaganda, strateginen viestintä kuuluu demokraattiseen yhteiskuntaan. Sitä tarvitaan niin rauhan kuin poikkeusolojen aikana, sillä se on johtamisen keskeisimpiä työkaluja. Strategisen viestinnän avulla pyritään varmistamaan toimintakyky esimerkiksi tilanteissa, joissa valtio joutuu tehostamaan tapaa kansalaisilleen viestimiseksi.”

Marginalisointipuhe vähentää turvallisuutta

Suomessa ihmisiä kiinnostaa erityisesti median tasapuolisuus, tavoitteet ja vaikutus. Kuten asevoimistakin puhuttaessa, keskeistä on kyky.

Informaatiosodankäynnin tehtävänä on voittaa yleisö omalle puolelle, tai vaihtoehtoisesti vahvistaa ristiriitoja ja erimielisyyttä kohdeyleisössä, jotta sen yhtenäisyys alkaisi rapautua.

Viranomaisiin ja toimittajiin pätevät eri vaatimukset kuin kansalaisiin. Tämä asetelma on informaatiosodankäynnin ytimessä.

Jantunen pohtii kirjassaan muun muassa sitä, miksi poliittisen puolustuskyvyn tutkiminen on jonkinlainen tabu.

”Kaltaisteni tutkijoiden odotetaan tutkivan puolustusta ikään kuin poliittisessa tyhjiössä. Tämä tulee olemaan muuttuvan sodan kuvan myötä kestämätön odotus. Siksi turvallisuuspoliittisen keskustelun kuplan tulee puhjeta, ja keskusteluun tulee paitsi osallistua myös osallistaa.”

Infosodan aikaan kuuluvat myös käsittämättömät valheet: ase, jota käytetään niin maahanmuuttokeskustelussa Suomessa kuin oman maan yleisön hämäämisessä ja manipuloinnissa Venäjällä. Yritykset irrottaa Suomi kansainvälisistä yhteisöistä ovat pyrkimyksiä heikentää maamme turvallisuuspoliittista liikkumavaraa. Yksin Suomi on heikompi.

”Suomen suvereniteettia kyseenalaistavilla lausunnoilla venäläismediassa ei olisi väliä, mikäli niiden rinnalla keskusteltaisiin Suomen turvallisuuspolitiikasta myös muista näkökulmista.”

Jantunen antaa kirjassaan kyytiä sellaisille toiveille, joiden mukaan emme saisi edes virittää keskustelua Naton jäsenyydestä oman hyvinvointimme vuoksi.

Tällaiseen itsesensuuriin ja Suomen kansalaisten perusoikeuksien kaventamisyrityksiin pitää suhtautua nuivasti. Emme voi luovuttaa kansalaistensa perusoikeuksia sekä ulko- ja turvallisuuspoliittista itsemääräämisoikeutta muille.

Trolli-tohtorilta asiaa

Julkisuudessa käydyssä keskustelussa on erikoisia piirteitä. Tunteisiin vetoavat heitot saavat ihmiset reagoimaan. Ihmiset tuntuvat puhuvan toistensa ohi.

Trolleista puhuminen saa ihmiset tolaltaan, vaikka itse asia on tuttu kaikille internetin palstoilla joskus keskustelua yrittäneelle.

-Valehtelun ja disinformaation voi ulkoistaa heille, jotka eivät saa siitä rangaistusta, Jantunen kirjoittaa.

Vakavaa on se, että sananvapautta puolustetaan vaatimalla ihmisiä olemaan osallistumatta keskusteluun ja että Suomen puolustusratkaisuista keskustelemista moititaan aggressioksi.

Jantunen kysyy aiheellisesti, mikä ihme meitä suomalaisia vaivaa?

Hän painottaa, että tutkijoilla on paitsi oikeus, myös velvollisuus, tuoda esiin yhteiskunnallisesti merkittäviä havaintojaan. Yhtä lailla toimittajilla on paitsi oikeus, myös velvollisuus, toimia tiedonvälittäjinä ja vallan vahtikoirina. Poliittinen taso on vapaa arvioimaan sitä, kuinka nämä ammattiryhmät työnsä hoitavat.

”Siksi olen kauhulla seurannut tutkijoiden, sotilaiden, toimittajien, erinäisten virkamiesten ja jopa taiteilijoiden puheoikeuden kritisoimista. Olenkin kärjistäen todennut, että Suomessa ei tunnu olevan ihmisiä, jotka saisivat vapaasti ottaa kantaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.”

Kaikki nämä moitteet ovat omiaan tuhoamaan kokonaisturvallisuuden mallin sekä estämään terveen turvallisuuspoliittisen keskustelun syntymisen Suomeen.

”Mahdollinen keskustelun hyssyttely kertoo siitä, että kylmän sodan aikainen suomettuminen on edelleen käyttökelpoinen poliittisen vallankäytön mekanismi, jolla tiettyihin yleisöihin ja vaikkapa poliitikkoihin voidaan vieläkin vaikuttaa. Kaikki tämä on nähtävissä Venäjältä Suomeen kohdistuvassa informaatiovaikuttamisessa.”

Keskustelua on Suomessakin sähköistänyt myös kansainvälinen pöhinä, joka syntyi ensin Wikileaksin ja sittemmin NSA-paljastusten jälkeen. Saimme paitsi maailmaa muuttaneita tietoja selville myös sen, ettei Julian Assange eikä niin muodoin myöskään Edward Snowden edes yrittänyt hoitaa paljastuksiaan ilman median apua.

Jantunen lienee sotatieteilijänä poikkeus, sillä hän ei suhtaudu vuotosivustoihin lähtökohtaisen tuomitsevasti.

-Ymmärrän, että ne ovat oireita läpinäkyvyyden puutteesta, Jantunen kirjoittaa.

”Vuotosivustojen ongelma on kuitenkin se, että ne tekevät julkiseksi myös paljon sellaista tietoa, joka ei ole läpinäkyvyyden kannalta oleellista tai rakentavaa, vaan kyseenalaistavat esimerkiksi kansalaisten perusoikeuksia. Vaikka vuotosivustot esitetään eräänlaisena vaihtoehtona journalismille, erottaa niitä journalismista sama asia kuin harhautussivustojakin: kukaan ei ota niiden sisällöistä todellista vastuuta.”

Mediamurros muuttaa maailmaa

Tähän saumaan on iskenyt Venäjän propaganda. Sen maailmanlaajuinen televisio- ja multimediayritys Sputnik on avoimen propagandistinen. Näennäisesti se tarjoaa vaihtoehdon. Ennen muuta Yhdysvaltojen johtamaa hegemoniaa vastaan. Kyseenalaistamatta. Venäjän johdolle ja sen ajaman todellisuuden kannattajille on tärkeää, että salaliitot ja huuhaa-teoriat saavat julkisuutta.

Länsimaisen, liberaalin valtamedian ongelma on kykenemättömyys vastata propagandaan. Tarkoitushakuinen media käyttää sumeilematta hyväkseen tilannetta, jossa osa mediasta pyrkii tarjoamaan mahdollisimman totuudenmukaisen näkemyksen maailman tilasta. Avoimuus ja monimuotoinen tiedonvälitys on kuitenkin ainoa keino vastata haasteeseen.

Suomalaisilla oikeus puolustautua

Tosiasiassa parhaiten manipuloinnin keskellä selviävät he, jotka sietävät ristiriitoja. Heitä on vaikeaa saada yhden totuuden taakse.

”He, jotka esittävät vaatimuksen keskustella EU:n, Naton ja Yhdysvaltojen propagandasta aina silloin, kun puhe on Venäjän propagandalta suojautumisesta, eivät silti koskaan kykene kertomaan, millaista tämä länsipropaganda on; siitä vain annetaan ymmärtää. Liekö tämä jäänne kylmän sodan aikana asemansa saavuttaneiden kielenkäytössä? On nimittäin totta, että kylmän sodan aikana Suomi oli lännen vaikuttamisen kohteena. Olimme neuvostoystävällinen maa ja siten epäilyttävässä seurassa. Tänä päivänä Suomi kuuluu kuitenkin länteen. Emme ole puolueettomia, sillä kuulumme EU-rintamaan. Olemme Naton rauhankumppanimaa.”

Se, että toimimme näissä yhteisöissä sopimusten määrittelemillä tavoilla, ei Jantusen mukaan ole lännen vaikutusyrityksille antautumista, vaan yhteistyötä lännen kanssa.

Lännen ei tarvitse kääntää Suomea puolelleen, sillä Suomi kuuluu jo länteen. Muistutukseksi Jantunen kirjoittaa, että aikanaan suomalaisen yläluokan ja vasemmistoälymystön moraali nojasi väkivaltaan, vahvemman oikeuteen.

Maamme taistolainen, neuvostovallankumouksellinen älymystö- ja opiskelijaliike syntyi niin ajallisessa kuin henkisessäkin yhteydessä Tshekkoslovakian miehitykseen. Ihmisoikeudet politisoitiin, sosialismi ei tuntenut uhreja.

”Argumentoiva viestintä ja keskustelu jäävät toiseksi sille, että arviot, analyysit ja näkemykset nähdään poliittisina ja puolueellisina, propagandaksi leimattuina kannanottoina.”

Kuten Jantunen kirjoittaa: ”Ennen kaikkea: omat kaapit on siivottava luurangoista. Mitä paremmin yhteiskunta on käsitellyt menneensä, sitä vähemmän menneellä on tarjota aseita nykyhetkeä vastaan.”