Kirja-arvio: Suomen ympäristöhistoria

Pölyä, kaasua ja nokea. Savua tupruttava piippu on ollut niin lämmön kuin teollistumisen ja edistyksenkin symboli.

Ihmisten suhde piippuihin purkauskanavana on vaihdellut kulttuurien ja ajan myötä. Ilmansaastumisen yhteydessä kirjoitetaan myös tieteen teknologian, energiajärjestelmien sekä hyvinvoinnin määrittelyn historiaa.

Kaupunkien ja vesistöjen ympäristöhistoriasta kirjoittavan ympäristöpolitiikan dosentin, Paula Schönachin artikkelit ovat osa  tärkeän ja kiinnostavan teoksen kirjoituksista.

Vastapainon julkaisemassa Suomen ympäristöhistoria 1700-luvulta nykyaikaan -teoksessa näkyy vahvasti Oulun yliopiston historiatieteilijöiden työpanos. Kirjaa ovat toimittaneet Schönachin kanssa Esa Ruuskanen ja Kari Väyrynen.

”Teollistuminen, maailmankaupan kasvu, kaupungistuminen sekä siirtyminen fossiilisiin energiajärjestelmiin on muovannut niin globaalisti kuin Suomessakin elämää ja ympäristöä. Suomi ei kehittynyt irrallaan muusta maailmasta eikä kulkenut täysin erillistä polkua luonnon hyödyntämisessä, vaikka luontopolitiikka olikin pitkälti kansallisessa päätäntävallassa.

Teos on oiva vastalääke ympäristön tilasta huolestuneen ahdistukseen. Luontoon vaikuttavat poliittiset päätökset, mutta jokainen meistä voi toimia ja osaltaan huolehtia elämän jatkumisesta ja nauttia kaikesta luonnon hyväksi tehdystä.

Kaikkiaan kymmenen kirjoittajan käsittelyssä selvitetään maamme asukkaiden vaikutusta luontoon ja ympäristöajatteluun 1700-luvulta alkaen aina 2020-luvulle.

Eikä vain Suomen asukkaiden. Ympäristöön liittyvät kysymykset ovat mitä suurimmassa määrin koko maailman asioita.

Lähtökohta ympäristön tilan kehityksen tarkasteluun on otettava riittävän kaukaa. Silti – tai ehkä sen takia, kansallinen näkökulma tuntuu heti tutulta.

Ympäristöhistoriasta on jo pitkään kirjoitettu muutenkin kuin lähtien ihmisten tarpeista ja teoista.

Yhtenäiset esitykset ovat tarpeen. Ympäristöstä huolehtiminen ei ole alkanut vasta viime aikoina ja luonnossa tapahtuvat näkyvät muutokset voivat yllättää.

Luonnonsuojelu jäi Suomessakin vuosikymmeniksi edellisen vuosisadan puolivälissä toissijaikseksi. Nykyisin tietoisuus ympäristöstämme kasvaa, mutta tiedot ihmisen vaikutuksesta elonkirjoon, ja tieteen tulosten hyväksyminen laajassa merkityksessä, on osoitettava ja todistettava jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.

Historiasta tiedämme, että jopa sota voi antaa luonnolle sen kaipaamaa lepoa ihmisen vaikutuksesta. Suomessa vesistöt puhdistuivat kun puunjalostusteollisuus oli sotien aikaan vähäisempää. Toisaalta samaan aikaan ajoittuu hylkeiden, saukkojen ja merikotkien viimeinen merkittävä kantojen nousu ennen kylmän sodan aikana tullutta aallonpohjaa.

**

Emeritus yliopistonlehtori Kari Väyrynen kirjoittaa teoksessa siitä, kuinka monialainen ympäristötutkimus vakiintui vähitellen Suomessa 1960-luvulta alkaen. Väyrynen arvioi, että aiemmin vain luonnontieteilijöiden harjoittama toiminta laajeni myös teknisiin tieteisiin, yhteiskuntatieteisiin ja lopulta myös humanistiseen tutkimukseen.

Yhteiskuntapoliittisuudessaan aktivoituva ympäristö- ja eläinsuojeluliike ja niihin kytkeytyvä sivilisaatiopessimismi herättivät 1970-Iuvulta alkaen laajenevaa huomiota.

”Suomalaisista ympäristöajattelijoista erityisesti Pentti Linkola ja Georg Henrik von Wright vaikuttivat vuosituhannen vaihteen keskusteluun. Lisääntyvä ympäristökeskustelu oli yhteydessä kansainvälisiin aatevirtauksiin ja tieteen tuloksiin, jotka viestivät ihmisen ratkaisevasta vaikutuksesta ilmastonmuutokseen ja elonkirjon heikkenemiseen. Ympäristökysymyksestä tuli yhä laajempia kansalaispiirejä puhutteleva teema, joka myös jakoi poliittista suuntautumista.”

Historiankirjoituksen ongelmia tunnistetaan nykyisin eri tavoin kuin minun aloittaessani yliopistossa opintoni 1980-luvulla.

Ympäristöön liittyvän tutkimuksen kehityksestä luennoineen Helsingin yliopiston emeritus-tutkijan Ilmo Massan kirjoitus antaa hyvä kuvan pulmista, joihin alan pioneerit törmäsivät.

”… Omat kokemukseni osoittavat miten hankalaa on saada uusi ala vakiinnutetuksi yliopistoon. Väheksyntää tuli myös omista riveistä. Eräs sosiaalipolitiikan pääprofessoreista pilkkasi ympäristöpolitiikan tutkimusta avoimesti. Hänellä oli tapana kysyä minulta: ”Mikä on ympäristön tila tänään”, osoittaakseen miten hassua oli tehdä ympäristötutkimusta yhteiskuntatieteissä. Luonnontieteen puolella monet pitivät yhteiskuntatiedettä kilpailijana ja vastustivat sitä, jos ei avoimesti niin ainakin kulisseissa. Eräs huumorin kukka kyseli minulta ehtimiseen ”ilmastointimuutoksen” etenemisestä.”

**

Kehityksestä voi olla vain tyytyväinen. Yhä monitieteellisimmistä lähestymistavoista hyötyvät niin historiankirjoituksen kuluttajat kuin yhteiskuntien kehityksestä ja luonnosta huolta kantavat.

Oma suhteeni ympäristöön on kasvanut asuinpaikan mukana: 1960-luvun radanvarren näkymistä, miljoonakaupungin kautta maalaismaisemaan. Tärkeää ovat nykyisin niin retket luontokohteisiin kuin oma osallistuminen luonnonperinnön tukemiseen.

**

Jokainen voi osallistua metsien suojeluun

Suurimmat ympäristöön liittyvät haasteet ovat aina liittyneet kulutukseen. Hukka, hävikki ja päästöt leimaavat keskusteluamme. Kuluttaminen on luonnollista, ja se on vähintään 1700-luvulta alkaen jättänyt jälkensä maailmankaupan lisääntymisen myötä kaikkialle.

Kun valistusajattelu saapui Suomeen 1700-luvulla, se edusti lähinnä yleistä hyötyajattelua, jossa ihanteena oli viljelty ja hyödynnetty luonto. Radikaali valistus, jossa luonnon hyväksikäyttöön suhtauduttiin kriittisemmin, ei saavuttanut Ruotsin valtakunnassa jalansijaa.

Suomalaisille metsä edusti 1700–1800-luvuilla etupäässä työtä, toimeentuloa ja tarveaineita. Metsässä oli myös oma vapautensa. Koska metsään saattoi eksyä ja metsässä asui petoeläimiä, sitä saatettiin pelätäkin.

”Huoli metsien riittävyydestä talouden raaka-aineeksi leimasi yhteiskunnallista ja metsätieteellistä keskustelua 1700-luvun lopulta alkaen. Metsistä tuli lisäksi kansallisen identiteetin rakennusaine 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Näissä narratiiveissa metsä ilmensi ikiaikaista suomalaista maisemaa, jonka vaativissa oloissa väestö oli karaistunut ja hankkinut kovalla työllä toimeentulonsa. Kansallisromantiikka ja nouseva nationalismi kohottivat metsät myös esteettisessä arvostuksessa.”

Väyrynen muistuttaa, että suomalainen ympäristöajattelu seurasi pääosin yleiseurooppalaista kehitystä aina kristinuskon vaikutuksesta lähtien. Kristinuskon käsitykset heijastuivat laajasti myös suomalaisen kansanperinteen luontokuvaan. 

”Romantiikan villin luonnon ihailu jäi autonomisessa Suomessa vaille vaikutusta hegeliläisyyden jatkaessa valistuksen perinteitä. Luonnonsuojeluaate saapui Suomeen 1800-luvun saksalaissuuntauksen jälkimainingeissa. Se ei kuitenkaan ponnistanut enää hegeliläisyydestä, vaan Hugo Conwentzin luonnonsuojeluajattelusta. Conwentzilaisessa luonnonsuojelussa kiinnitettiin huomiota luonnonmuistomerkkien suojeluun, jossa etsittiin edustavia yksittäisiä luontokohteita ja pienialaisia ekologisia kokonaisuuksia. Kansallispuistoaate rantautui Suomeen 1880-luvulla yhdysvaltalaisten esikuvien innoittamana, mutta laajojen kansallispuistojen perustaminen venyi aina 1930-luvun lopulle.”

**

”Yleisen näkemyksen mukaan luonnonsuojelu saapui Suomeen 1880-luvulla kansallispuistoaatteena ja modernien saasteongelmien myötä luonnonsuojeluaate laajeni ja kehittyi ympäristönsuojeluksi 1960-luvulla.”

**

Metsänhoidosta huolehtineen isoisäni kautta minullakin on ollut erityinen suhde taimikoihin, joita pääsin poikasena istuttamaan.

Kuten Matti Enbuske ja Esa Ruuskanen kirjoittavat omassa artikkelissaan: Metsien ja soiden rikkaus ja raivaus, on meille kaikille jollain tavalla tuttua.

”Niin kauan kuin näillä sijoilla on asunut ihmisiä, heillä on ollut jonkinlainen suhde metsään ja suohon. Yli 83 prosenttia nykypäivän suomalaisista pitää metsiä henkilökohtaisesti melko tai erittäin tärkeänä. 2010-luvun lopun suomalaiset loivat ympäristösuhteensa yleensä juuri metsissä. Metsä edusti paikkaa, josta ammennettiin henkistä hyvinvointia, virkistäytymistä ja rauhaa. Koronapandemia nosti vuosina 2020–2021 lähimetsien ja kansallispuistojen suosiota retkeily- ja virkistyskohteina entisestään.”

Ensimmäisiin varsinaisiin metsänsuojelukonflikteihin Suomessa ajauduttiin 1960-luvulla.

Tehometsätalous kohtasi 1960-luvulta alkaen yhä enemmän aktiivista vastustusta. Hakkuut olivat monin paikoin laajamittaisia ja muuttivat sekä maisemaa että muiden lajien elinympäristöjä perusteellisesti.

Käytännössä vasta 1990-luvulla hakkuissa alettiin ottaa merkittävällä tavalla huomioon metsän uudistuminen ja maisemanäkökohdat.

”Luontoaktivistit ryhtyivät ajamaan voimakkaasti Koilliskairan eli Itä-Lapin vanhojen metsien suojelua ja erityistä Itä-Lapin kansallispuiston perustamista. Koilliskairassa puhkesi 1960-luvun alkupuolella metsien käytöstä taistelu, joka kulminoitui itäisen Lapin metsien suojelutarpeeseen. Yhtäältä aktiivisuus kumpusi 1950-luvulta käynnissä olleista suunnitelmista Kuusamon koskien valjastamiseksi. Tuolloin kaavailtiin suuren Itä-Lapin kansallispuiston perustamista, jota ajoi erityisesti vuonna 1938 perustettu Suomen Luonnonsuojeluyhdistys.”

Hanke synnytti paikallisten asukkaiden keskuudessa vastarintaa, sillä kansallispuiston pelättiin vievän leivän Lapin ihmisiltä.

Perustamiskaavailut eivät edenneet 1970-luvulla tavoitteita pidemmälle, mutta vuosikymmenen lopulla hanke sai vauhtia Urho Kekkosen 8o-vuotisjuhlan merkeissä. Valtioneuvosto teki periaatepäätöksen Urho Kekkosen kansallispuiston perustamisesta syyskuussa 1980 ja se astui voimaan toukokuussa 1983.

Video on osa blogipostauksia vaellukselta osoitteessa Adveturelapland.

Juuri nyt maailmassa on käynnissä voimakas energiasiirtymä.

Fossiilisista polttoainesta ja ympäristöä kuluttavasta energian tuotannosta halutaan eroon mahdollisimman nopeasti.

Irlanti, EU:n toinen suuri turpeentuottajamaa, päätti vuonna 2018 ajaa turpeen energiantuotannon alas 2030-luvulle mennessä.

Suomessa pääministeri Sanna Marinin (sd.) hallitus asetti tavoitteeksi turpeen energiakäytön puolittumisen vuoteen 2030 mennessä ja päättymiseen 2030-luvulla.

Polttoturpeen kysyntä ja tuotanto näyttivät kuitenkin hiipuvan 2020-luvun alussa paljon ennakoitua nopeammin yksinomaan EU:n päästökaupan vaikutuksesta.

Turve on Etelä-Suomessa asuville nuoremmille jo kaukainen asia, eikä turpeen teollisen mitan hyötykäytön aloittamisestakaan ole vielä niin kauan. Nykyisin polttoturvetta tarkastellaan täysin eri näkökulmasta kuin sen läpimurron aikaan kolme vuosikymmentä aiemmin.

Polttoturve löi itsensä läpi Suomen energiantuotannossa vasta 1960–1970-lukujen taitteessa

Turpeen käytön läpimurtoa edesauttoivat tiedonsiirto Neuvostoliitosta, jossa uusilla koneellisilla menetelmillä tuotettu jyrsinturve oli yleisesti käytössä sähköntuotannossa, sekä kehitysaluepolitiikka, jonka kehyksessä sisämaan voimaloiden siirtyminen turpeeseen palveli maatalouden rakennemuutoksessa köyhtyneiden alueiden työllistämistavoitteita.

”Lopullisen nosteen polttoturve sai vuoden 1973 öljykriisistä, jonka mainingeissa valtiovalta lisäsi tuntuvasti turpeen energiakäytön tukia. Turpeen tuotannon vetovastuu oli annettu jo vuonna 1969 Valtion polttoainekeskukselle, joka yhtiöitettiin vuonna 1984 Vapo Oy:ksi. rajut hinnannousut avasivat polttoturpeelle markkinoita sisämaan kaupunkien uusissa sähkön ja lämmön yhteistuotantolaitoksissa. Metsäteollisuuden vahva poliittinen painoarvo näkyi siinä, että valtio ei edistänyt puun energiakäyttöä kaupunkivoimaloiden sähkön ja lämmön tuotannossa, vaan rajasi kotimaiset energiavaihtoehdot vesivoimaan, turpeeseen ja metsäteollisuuden tähteisiin, jotka kyseinen teollisuus käytti itse.”

Turpeesta tuli lisääntyvän tieteellisen tiedon valossa ongelmallinen polttoaine, joka oli Suomen ilmastopoliittisten sitoumusten tiellä ja lisäsi omalta osaltaan suoluonnon monimuotoisuuden hävikkiä. Suot ja suometsät olivat yhä harvemmille työpaikkoja ja yhä useammille virkistyspaikkoja, joilla oli tuotannollisia arvoja.

Schönach muistuttaa meitä artikkelissaan, Rajattoman ilmakehän saastumista ja suojelua siitä, että kun asutus ja ihmisten arki kohtasi teollisen toiminnan savut ja käryt, lisääntyivät koetut haitat ja niistä aiheutuneet ristiriitatilanteet.

Jo toiminnassa olevien laitosten aiheuttamiin savuhaittoihin oli lainsäädännön puitteissa hankalaa puuttua ilman todennettua terveyshaittaa.

Saastuttamisen ajallisen vaihtelevuuden, yksilöllisen herkkyyden ja terveyteen vaikuttavien tekijöiden monimuotoisuuden takia oli hankalaa yksiselitteisesti osoittaa ilmansaasteiden aiheuttamia haitallisia terveysvaikutuksia.

Myös kunnallistalouden kannalta kynnys puuttua toiminnassa olleen ja työllisyyttä kohentaneen elinkeinon toimintaan oli korkea.

”Lisäksi kaupungeissa kohdattiin jo tuolloin – kuten tänäkin päivänä – kysymykset siitä, olivatko teollinen kehitys ja sen luomat työpaikat ensisijaisia suhteessa kaupungeissa asuvien ihmisten kokemiin haittoihin. Elinkeinoelämän aiheuttamat ympäristöhaitat eivät tietenkään koskettaneet pelkästään kaupunkeja. Samanlaisten kysymysten kanssa painittiin myös pienemmillä tehdaspaikkakunnilla, joissa ilmansaasteongelmat liittyivät yleensä yhden tai muutaman teollisuudenalan toimintaan.”

Raha haisee tavattiin sanoa isovanhempieni luona Ruokolahdella. Kaukopään tehtaat eivät olleet kaukana.

Schönach esittää, että vaikka puunjalostusteollisuuden suurimmat ympäristövaikutukset liittyivätkin vesistöihin, sulfaattitehtaiden perustamista vastustettiin myrkyllisiksi ja epäterveellisiksi katsottujen löyhkäävien kaasujen takia.

Niiden ”iljettävää” hajua kuvailtiin ”oksettavaksi, mätää hapankaalia muistuttavaksi löyhkäksi” ja olevan havaittavissa 40 kilometrin säteellä tehtaasta.

Runsaiden valitusten seurauksena Suomen senaatti asetti vuonna 1908 erityisen valtakunnallisen sulfaattikomitean ensinnäkin tutkimaan, aiheuttaako sulfaattiselluloosateollisuus päästöillään terveydellisiä haittoja, ja toisaalta etsimään niitä keinoja, joiden avulla vastenmielisiä hajuja voitaisiin poistaa, se ei kuitenkaan päätynyt vastustamaan tätä ensiaskelia ottavaa, ”Suomeen luonnollisesti sopivaa” paperin kemiallista tuotantomuotoa.”

Hajuhaitta oli kestettävä, kun muuta terveyshaittaa ei pystytty osoittamaan. Lääkärikuntakaa ei ollut yhtä mieltä. Suositeltiin korkeita savupiippuja ja pikkuhiljaa kävi kuten toivottiin:  ”tottumus tylsistyttää herkkyyden hajuille”.

Näin useimmiten myös tapahtui, sillä 1910-luvulla useilla paikkakunnilla esitetty kritiikki sulfaattiselluloosatehtaiden hajuhaittoja kohtaan laimeni ja lopulta lakkasi paikkakuntalaisten tottumisen ja sopeutumisen myötä.

Kaivosteollisuuden kielteiset ympäristövaikutukset nousivat laajempaan tietoisuuteen etenkin vuonna 1913 käynnistetyn Outokummun kuparitehtaan myötä.

Schönach kirjoittaa, kuinka Outokummussa ilmansaastumisen kannalta kriittisin osa oli kuparisulaton toiminta ja sen myötä syntyneet rikkipitoiset savukaasut, jotka tuhosivat puustoa ja muuta lähiympäristön kasvillisuutta.

Kupariteollisuuden ilmansaasteongelmat sekä puuston ja kasvillisuuden tuhot laajenivat paikallisesta ongelmasta kansalliselle tasolle, kun asiasta tehtiin eduskuntakyselyjä Outokumpu joutui selvittämään tilannetta valtioneuvostolle.

”…Kun yksilön kärsimää inhimillistä haittaa savukaasuista ei nostettu keskusteluun, savujen omaisuudelle aiheuttamat vauriot olivat usein etenkin tehdaspaikkakunnilla helpompi osoittaa, ja ne olivat parempi syy vaatia taloudellista hyvitystä. Esimerkiksi Outokummussa tehtaan aiheuttamista metsävahingoista valitettiin vuonna 1938, ja jo seuraavana vuonna yhtiö maksoi metsänomistajille korvauksia vahingoista sekä metsänkasvun heikkenemisestä.”

Helpointa oli alkaa siitä, että korvataan heille kenellä oli osoittaa suoraan kärsimänsä menetykset.

Näin vuosien kuluttua on kuitenkin tärkeää ja lohduttavaakin huomata, että kehitystä tapahtui ja tapahtuu.

Nykyaikaiset metsäteoliisuuden jättiyhtiöt huolehtivat ympäristöstä aivan toisten määräysten vuoksi. Olkoonkin, että biotalous kuulostaa joskus eufemismilta – kiertoilmaisulta.

Ilman asiantuntevaa valvontaa ja ymmärrystä paikallisista olosuhteista voidaan edelleen ajautua todellisiin ongelmiin, kuten Talvivaaran esimerkki osoittaa. 

**

Suomessa on monessa yhteydessä huomattu, että ympäristö on osa meitä, ja sen pitää päästä arvoiseensa asemaan myös perusopetuksessa niin kuin korkeakouluissa ja tutkimuksessa, jota ei voida tehdä ilman riittävää rahoitusta.

”Luonnonolosuhteiden ja ympäristömuutoksen tarkastelu historian tapahtumien rinnalla asettaa menneisyyden uuteen valoon. Tapahtumat eivät olekaan seurausta pelkästään ihmisten tekemistä ratkaisuista! Esimerkiksi menneisyyden arjen tarkastelussa ympäristö on luontevasti läsnä.”